Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Kohta 18 (2012) arvostelu – Nuoret ja vapaat

kohta18
Kohta 18 (2012)

Kohta 18 (Suomi 2012) ei herättänyt kummoisia odotuksia: taas yksi epätoivoa ja angstia kylvävä, nuorten miesten holtitonta panemista kuvaava nuorisokuvaus, oletan? Niin voisi trailerin perusteella arvella, mutta ei. Kyseessä on varsin laadukas ja hyvällä maulla toteutettu nuorisoelokuva. Elokuvassa ei keskitytä kuvaamaan mukagloriöösiä biletystä ja sikailua, vaan varsin tavallisten helsinkiläispoikien varsin tavallista elämää.

Elokuvan viisi hemmoa – Joni, Karri, Pete, André ja Akseli – tasapainoilevat kukin tyylillään täysi-ikäisyyden rajamailla. Voice-over-kertoja Joni kuvaa kaveriporukkaa tiiviiksi sakiksi, joka selviytyy mistä vain, joten odottaa voisi, että elokuvassa nähtäisiin, kuinka nuorukaiset seikkailevat yhdessä testosteronihuuruissaan pitkin pääkaupunkia. Näin ei kuitenkaan tapahtu, vaan jätkiä kuvataan kutakin erikseen. Kaava toistuu jokaisen kundin kohdalla: aluksi Joni luonnehtii tyyppiä lyhyesti, mitä seuraa noin vartin minuutin mittainen kuvaus kundin perhe-elämästä. Elokuvan ensimmäisen tunnin aikana saadaan siis käydyksi läpi neljän jätkän kotikuvaukset. Jonin omaa tilannetta kuvataan hieman pidempään. Lisäksi aivan elokuvan lopussa jätkät nähdään vihdoin muutamissa kohtauksissa koko porukalla.

KOHTA18-pussikalja
Karrin, Andrén ja Peten touhut palauttavat mieleen sen, kuinka mukavaa on olla melkein täysi-ikäinen ja pussikaljalla.

Kuvauksissa painottuu erityisesti se, kuinka rikkonaisia tämän päivän perheet ovat. Vain yhden kundin vanhemmat ovat edelleen yhdessä – loput neljä ovat joko erokodeista tai lehtolapsia. Yksittäisistä kuvauksista kaikkein koskettavimpana ja kiinnostavimpana pidän Andrén (Karim Al-Rifai) elämästä kertovaa jaksoa. Mitä perhekuvioihin tulee, Andrélla on käynyt kenties huonompi tuuri kuin kellään muulla. Hänen äitinsä on kiinnostunut lähinnä dokailusta ja pokailusta, joten pikkuveli Max jää Andrén kaitsettavaksi – ei mikään helppo homma, kun jääkaappi hehkuu tyhjyyttään eikä rahaa ole. Andrésta tulee pikkuveljelleen isä ja omalle äidilleen jonkinlainen pojan, miehen ja isän sekava hybridi. Skenaariossa olisi loistavat mahdollisuudet Aku Louhimiehen elokuville tyypilliselle angstiselle mässäilylle, mutta siihen ei onneksi tällä kertaa ole sorruttu.

KOHTA18-max ja andre
17-vuotiaalle isän rooli on raskas.

Kohta 18 kuuluu niihin elokuviin, joissa tarinan rooli on suorastaan mitätön. Sen vahvuudet ovat ennen kaikkea tiiviissä tilannekuvauksissa ja hahmojen luomisessa. Koska jokaiseen päähahmoon keskitytään lyhyen jakson aikana kunnolla, pojat erottuvat lopulta taustojensa ja persoonallisuuksiensa kautta toisistaan hyvin.

Dialogi on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta välillä tiksuu ja töpähtelee. Epäluontevia, kapulakielisiä repliikkejä on eksynyt sinne tänne. Välillä henkilöhahmot jäävät saippuasarjatyyliin toistamaan jotakin omaa tunnetilaansa alleviivaavaa hokemaa, vaikka hahmon fiilis käy ihan hyvin ilmi kontekstista ja nonverbaalista ilmaisusta. Lisäksi jotkin sinänsä hauskat kohtaukset kytkeytyvät muuhun elokuvaan ja henkilöhahmojen persooniin kovin huonosti. Elokuvan alussa nähtävä tilanne, jossa Karri kuuntelee jääkiekon MM-kisojen selostusta autoradiosta, on hyvä esimerkki tällaisesta kohtauksesta.

KOHTA18-metsällä
Akseli tutustuu isäänsä kuten suomalaisen miehenalun kuuluukin: kyttäyskopissa.

Tämäntyyppisillä elokuvilla on usein taipumusta tarpeettomiin ja surullisiin ylilyönteihin. Ne kumpuavat yleensä siitä uskosta, että nuorten miesten elämässä ja aivoissa ei ole muuta kuin seksiä. Toki heräävällä libidolla on nuoren miehen elämässä suuri rooli, mutta en liene väärässä väittäessäni, että myös muut elämänalueet aiheuttavat päänvaivaa: on kouluhuolia, seurustelusuhteita, kaveriporukoita, päihdekokeiluja ja tietenkin yhteenottoja vanhempien kanssa. Kohta 18 ottaa huomioon aikuiseksi kasvavan pojan elämän ongelmakentät laajalla skaalalla eikä keskity vain siihen ilmeisimpään asiaan eli krampinomaiseen onanointiin ja keskikaljanmakuiseen suhraukseen tyttöjen kanssa. Elokuvassa kyllä vilahtaa pariin otteeseen sitä itseään eli male frontal nuditya. En osaa päättää, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Sensaationhakuisuutta vai puolivahingossa tapahtuneita lipsahduksia? Tosiasia nyt kuitenkin on se, että alastomia miehiä ei yleensä länsimaisissa elokuvissa kuvata siten, että ne strategisimmat paikat näkyvät, joten tekijöiden pitäisi pystyä tällaiset ratkaisut ainakin periaatteessa aina perustelemaan.

Elokuva on ohjaaja Maarit Lallin ensimmäinen kokoillan elokuva. Tämä tuntuu aluksi hämmentävältä – kuinka ensikertalainen voi saada aikaan näinkin hyvää jälkeä? Lallilla on kuitenkin pitkä tausta lyhytelokuvien ja televisiosarjojen ohjaajana ja käsikirjoittajana. Ei tätä yllätyksenä voi pitää, sillä elokuvan hajajuonisuudessa on tiettyä televisiosarjamaisuutta. Sittemmin elokuvan pohjalta työstettiinkin neliosainen televisiosarja, joka esitettiin Ylellä melko tarkalleen vuosi sitten. Sarjaa en ole nähnyt, ja näkemättä se taitaa jäädäkin.

Kohta 18 on parhaita näkemiäni kotimaisia nuortenelokuvia. Ei tämä Täältä tullaan, elämä -klassikon tasolle yllä, mutta aika läheltä liippaa.

*****

Discshop DVD / Blu-ray + DVD

Game Over (2005) arvostelu – True crime in Finnish

Game Over (2005)
Game Over (2005)

Jasoo, tällainenkin tapaus mennyt ihan ohi. Vaikka Game Over  (Suomi/Espanja/Iso-Britannia/Ruots 2005) on aika ison budjetin yhteistuotanto, en muista kuulleeni koko rainasta ennen kuin törmäsin nimeen viime kesänä eräästä tunnetusta suomalaisesta rikostapauksesta lukiessani. Elokuvan ilmestymisaikoihin elin rankinta Tarantino-Fellini-kauttani enkä seurannut kotimaista ensi-iltaelokuvaa sitten yhtään, joten ei ihmekään, etten muista kuulleeni tästä.

No, eipä muuta kuin DVD kirjastosta ja koneeseen.

Game Over pohjautuu löyhästi vuonna 2001 tapahtuneisiin Heinojen murhiin ja kertoo lukioikäisestä poikasakista. Porukan itseoikeutettu kuningas on rikkaan perheen poika Kimi (Reino Nordin), joka hyppyyttää muita kaveripiirin jäseniä minkä tykkää. Konflikti alkaa kyteä, kun Kimi ajautuu liiketoiminnallisiin kahnauksiin Pertti Ilolan (Tapio Liinoja) kanssa. Syntyy surullisen tuttu suunnitelma: Kimi puhuu kaverinsa Rikun (Juuso Pekkinen), Valtterin (Jarkko Niemi) ja HooPeen (Julius Lavonen) hoitamaan Ilolan ja tämän vaimon päiviltä. Tuttua juttua kaikille, jotka taannoin seurasivat Heinojen murhiin liittyvän rikostutkinnan ympärillä jauhavaa mediamyllyä.

GAME-OVER-kimi
Kimi tietää, mitä tahtoo.

Elokuva on ennen kaikkea henkilökuva Kimistä, joka saa kaikki kunnioittamaan ja pitämään itsestään. Kimillä on kaikkea: ystäviä, rahaa, ulkonäköä, mahdollisuuksia, lahjoja. Lisäksi hänellä on kyky manipuloida muita ihmisiä tekemään mitä hulluimpia asioita, kuten nyt vaikka murhaamaan viattomia ihmisiä. Hän tietää, mitä muut haluavat häneltä kuulla, ja myös sanoo sen. Hän osaa puhua itsensä selville vesille minkälaisesta sotkusta tahansa. Hänen tunne-elämänsä vaikuttaa alikehittyneeltä, mutta silti hän tietää, millaisia tunnereaktioita häneltä odotetaan ja toivotaan – ja esittää tunteita sen mukaisesti. En voinut välttää mielleyhtymiä Eric Harrisiin. Kimin hahmo on ennen kaikkea muotokuva nuoresta psykopaatista.

Niinpä Reino Nordinin roolisuoritus on elokuvan selkäranka. Nordinin työskentely on kypsää ja ammattitaitoista – aika kova juttu tuolloin 22-vuotiaalta näyttelijältä. Myös muiden poikien hahmot on hyvin roolitettu. Etenkin HooPeetä näyttelevän Julius Lavosen ilmaisusta pidin kovasti. Mietin koko elokuvan ajan, mistä kummasta Lavosen naama on tuttu. Tosiaan: hän näytteli pääosaa Petri Kotwican debyyttielokuva Koti-ikävässä (Suomi 2005).

GAME-OVER-hoopee
HooPee ja nuoren testosteronin kihartama tukkapehko.

Elokuvan kerronta on melko sekavaa, paikoin suorastaan puuroista. Olisi ehkä ollut parempi kertoa asiat tapahtumajärjestyksessä sen sijaan, että aikajanalla sukkuloidaan miten sattuu. Onneksi Heinojen murhiin liittyvät tapahtumat ovat olleet suurimmalle osalle katsojakunnasta tuttuja – tällä tietopohjalla kärryillä on melko helppoa pysyä.

GAME-OVER-sali
Näinhän siinä käy, ei tullut varmaan kellekään yllätyksenä.

Ylipäätään elokuvan kerronnassa on hieman teennäinen, musiikkivideomainen sävy. Etenkin toiminnallisissa kohtauksissa musiikkivideovaikutteet ovat ilmeisiä. Myös Lavastuksessa ammutaan hippusen yli: muutamat Kimiin liittyvät interiöörit on tehty niin sliipatun näköisiksi, että koko elokuva tuntuu ikään kuin irtautuvan suomalaisesta arkitodellisuudesta. Mewin biisien (vähän turhan runsas) käyttö ääniraidalla tukee kyllä tätä vaikutelmaa. En tiedä, onko tämä sitten tarkoituksellinen valinta: ehkä tällä halutaan alleviivata Kimin vääristynyttä minäkuvaa ja todellisuuskäsitystä? Vähän hämäräksi jää.

Muun muassa tätä tarkoitan musiikkivideomaisuudella.
Muun muassa tätä tarkoitan musiikkivideomaisuudella.

Hahmokuvauksena Game Over on oivallinen, rikoselokuvana taas laimea. Uskollisuutta tositapahtumille en osaa enkä välitä arvioida. Elokuvan nimeäkin olisi voinut miettiä vielä vähän: Game over on suunnilleen yhtä omaperäinen ja mielikuvituksekas nimi kuin Ojasta allikkoon tai Joka toiselle kuoppaa kaivaa. (Jos tämän nimisiä elokuvia on oikeasti tehty, älkää jooko kertoko minulle.)

*****

Game Over DVD @ Discshop

Game Over DVD @ CDON