Jasoo, tällainenkin tapaus mennyt ihan ohi. Vaikka Game Over (Suomi/Espanja/Iso-Britannia/Ruots 2005) on aika ison budjetin yhteistuotanto, en muista kuulleeni koko rainasta ennen kuin törmäsin nimeen viime kesänä eräästä tunnetusta suomalaisesta rikostapauksesta lukiessani. Elokuvan ilmestymisaikoihin elin rankinta Tarantino-Fellini-kauttani enkä seurannut kotimaista ensi-iltaelokuvaa sitten yhtään, joten ei ihmekään, etten muista kuulleeni tästä.
No, eipä muuta kuin DVD kirjastosta ja koneeseen.
Game Over pohjautuu löyhästi vuonna 2001 tapahtuneisiin Heinojen murhiin ja kertoo lukioikäisestä poikasakista. Porukan itseoikeutettu kuningas on rikkaan perheen poika Kimi (Reino Nordin), joka hyppyyttää muita kaveripiirin jäseniä minkä tykkää. Konflikti alkaa kyteä, kun Kimi ajautuu liiketoiminnallisiin kahnauksiin Pertti Ilolan (Tapio Liinoja) kanssa. Syntyy surullisen tuttu suunnitelma: Kimi puhuu kaverinsa Rikun (Juuso Pekkinen), Valtterin (Jarkko Niemi) ja HooPeen (Julius Lavonen) hoitamaan Ilolan ja tämän vaimon päiviltä. Tuttua juttua kaikille, jotka taannoin seurasivat Heinojen murhiin liittyvän rikostutkinnan ympärillä jauhavaa mediamyllyä.
Elokuva on ennen kaikkea henkilökuva Kimistä, joka saa kaikki kunnioittamaan ja pitämään itsestään. Kimillä on kaikkea: ystäviä, rahaa, ulkonäköä, mahdollisuuksia, lahjoja. Lisäksi hänellä on kyky manipuloida muita ihmisiä tekemään mitä hulluimpia asioita, kuten nyt vaikka murhaamaan viattomia ihmisiä. Hän tietää, mitä muut haluavat häneltä kuulla, ja myös sanoo sen. Hän osaa puhua itsensä selville vesille minkälaisesta sotkusta tahansa. Hänen tunne-elämänsä vaikuttaa alikehittyneeltä, mutta silti hän tietää, millaisia tunnereaktioita häneltä odotetaan ja toivotaan – ja esittää tunteita sen mukaisesti. En voinut välttää mielleyhtymiä Eric Harrisiin. Kimin hahmo on ennen kaikkea muotokuva nuoresta psykopaatista.
Niinpä Reino Nordinin roolisuoritus on elokuvan selkäranka. Nordinin työskentely on kypsää ja ammattitaitoista – aika kova juttu tuolloin 22-vuotiaalta näyttelijältä. Myös muiden poikien hahmot on hyvin roolitettu. Etenkin HooPeetä näyttelevän Julius Lavosen ilmaisusta pidin kovasti. Mietin koko elokuvan ajan, mistä kummasta Lavosen naama on tuttu. Tosiaan: hän näytteli pääosaa Petri Kotwican debyyttielokuva Koti-ikävässä (Suomi 2005).
Elokuvan kerronta on melko sekavaa, paikoin suorastaan puuroista. Olisi ehkä ollut parempi kertoa asiat tapahtumajärjestyksessä sen sijaan, että aikajanalla sukkuloidaan miten sattuu. Onneksi Heinojen murhiin liittyvät tapahtumat ovat olleet suurimmalle osalle katsojakunnasta tuttuja – tällä tietopohjalla kärryillä on melko helppoa pysyä.
Ylipäätään elokuvan kerronnassa on hieman teennäinen, musiikkivideomainen sävy. Etenkin toiminnallisissa kohtauksissa musiikkivideovaikutteet ovat ilmeisiä. Myös Lavastuksessa ammutaan hippusen yli: muutamat Kimiin liittyvät interiöörit on tehty niin sliipatun näköisiksi, että koko elokuva tuntuu ikään kuin irtautuvan suomalaisesta arkitodellisuudesta. Mewin biisien (vähän turhan runsas) käyttö ääniraidalla tukee kyllä tätä vaikutelmaa. En tiedä, onko tämä sitten tarkoituksellinen valinta: ehkä tällä halutaan alleviivata Kimin vääristynyttä minäkuvaa ja todellisuuskäsitystä? Vähän hämäräksi jää.
Hahmokuvauksena Game Over on oivallinen, rikoselokuvana taas laimea. Uskollisuutta tositapahtumille en osaa enkä välitä arvioida. Elokuvan nimeäkin olisi voinut miettiä vielä vähän: Game over on suunnilleen yhtä omaperäinen ja mielikuvituksekas nimi kuin Ojasta allikkoon tai Joka toiselle kuoppaa kaivaa. (Jos tämän nimisiä elokuvia on oikeasti tehty, älkää jooko kertoko minulle.)
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 