Kuten jotkut teistä kenties muistavat, Konnajengin ja Arizona Babyn jälkeen olin päättänyt antaa Coenin veljesten varhaistuotannolle vielä yhden mahdollisuuden. Tuo mahdollisuus oli Miller’s Crossing (Yhdysvallat 1990, levitetty täällä päin myös nimellä Miller’s Crossing – Vaarallista peliä). Odotin taas kerran kömpelöä, meluisaa ja ylilyövää komediaa, mutta sainkin yllättyä positiivisesti.
Miller’s Crossingissa on joitakin komediallisia tilanteita, mutta siihenpä se huumori tällä kertaa jääkin. Kyse on Yhdysvaltain kieltolain aikaan sijoittuvasta rikosdraamasta, jossa mustiin hattuihin ja pitkiin takkeihin pukeutuneet miehet juonivat toisiaan vastaan ja ammuskelevat. Kaupungin alamaailman valtias Leo O’Bannon (Albert Finney) on saanut kilpailijan, italialaisen Johnny Caspariin (Jon Polito). Caspar ilmoittaa Leolle aikovansa listiä vedonvälittäjä Bernie Bernbaumin (John Turturro), joka Casparin mukaan käyttää asemassaan saamiaan tietoja hyväkseen, mikä nakertaa Casparin leipää pienemmäksi. Leo ei asiasta innostu, vaan ilmoittaa Bernien olevan hänen suojeluksessaan. Keskustelua seuraa sivusta Leon pitkäaikainen neuvonantaja Tom Reagan (Gabriel Byrne), jolla on oma näkemyksensä siitä, mitä Leon kannattaisi tehdä. Tom paljastuu heti aloituskohtauksen jälkeen elokuvan päähenkilöksi, ja tästä lähtien tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan.
Tästä käynnistyy melko sotkuinen tapahtumakulku, jossa hatut lentelevät ja takinliepeet hulmuavat. En ole hyvä katsomaan tällaisia elokuvia: henkilöhahmoja on paljon, ja he kaikki näyttävät samalta. Lisäksi Miller’s Crossingissa on gangsterielokuvaksi melko niukalti toimintaa. Tapahtumat hahmottuvat lähinnä dialogin kautta, ja dialogi käsittelee yleensä lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole kohtauksessa läsnä. Välillä on vaikea pysyä perässä siitä, kuka on kuka, mutta paljon puuroisempiakin elokuvia olen nähnyt.
On ilahduttavaa nähdä Coenin veljeksiltä näin tyylipuhdas gangsterielokuva. Miller’s Crossingiin on onnistuttu tiivistämään kaikki noir-elokuvien kannalta oleelliset elementit ja vieläpä varsin tyylikkäästi. Samalla elokuva on paikoin erittäin kaunis. Juuri syysmetsäiseen, Miller’s Crossing -nimiseen paikkaan sijoittuvat kohtaukset ovat murrettujen sävyjen ja latautuneiden tilanteiden vuoksi elokuvan huippukohtia sekä visuaalisesti että draamallisesti.
Samalla Miller’s Crossing on helppo tunnistaa Coenin veljesten elokuvaksi. Elokuvassa on muutamia hyvin coenmaisia – eli äänekkäitä, elehtiväisiä ja yli-ilmeikkäitä – hahmoja. Viittaan nyt lähinnä Johnny Caspariin, osittain myös Bernie Bernbaumiin. Ylipäätään elokuvassa vallitsee Coeneille ominainen ”muovisuus” ja sarjakuvamainen keinotekoisuus, joka tuo usein mieleeni jotkin Tim Burtonin elokuvista (lähinnä Saksikäsi Edward ja Pee-wee’s Big Adventure). Myös Coeneille ominaiset vinot kuvakulmat (voimakkaat aja- ja yläviistot) ovat elokuvassa aika hyvin edustettuina.
Miller’s Crossing nousee näillä ansioilla parhaaksi näkemäkseni Coenin veljesten pre-Fargo-elokuvaksi. Fargostahan kirjoitin, muuten, jokin aika sitten toisaalla.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 