Miller’s Crossing (1990) arvostelu – Coenit tyylillä

millers_crossing
Miller’s Crossing (1990)

Kuten jotkut teistä kenties muistavat, Konnajengin ja Arizona Babyn jälkeen olin päättänyt antaa Coenin veljesten varhaistuotannolle vielä yhden mahdollisuuden. Tuo mahdollisuus oli Miller’s Crossing (Yhdysvallat 1990, levitetty täällä päin myös nimellä Miller’s Crossing – Vaarallista peliä). Odotin taas kerran kömpelöä, meluisaa ja ylilyövää komediaa,  mutta sainkin yllättyä positiivisesti.

Miller’s Crossingissa on joitakin komediallisia tilanteita, mutta siihenpä se huumori tällä kertaa jääkin. Kyse on Yhdysvaltain kieltolain aikaan sijoittuvasta rikosdraamasta, jossa mustiin hattuihin ja pitkiin takkeihin pukeutuneet miehet juonivat toisiaan vastaan ja ammuskelevat. Kaupungin alamaailman valtias Leo O’Bannon (Albert Finney) on saanut kilpailijan, italialaisen Johnny Caspariin (Jon Polito). Caspar ilmoittaa Leolle aikovansa listiä vedonvälittäjä Bernie Bernbaumin (John Turturro), joka Casparin mukaan käyttää asemassaan saamiaan tietoja hyväkseen, mikä nakertaa Casparin leipää pienemmäksi. Leo ei asiasta innostu, vaan ilmoittaa Bernien olevan hänen suojeluksessaan. Keskustelua seuraa sivusta Leon pitkäaikainen neuvonantaja Tom Reagan (Gabriel Byrne), jolla on oma näkemyksensä siitä, mitä Leon kannattaisi tehdä. Tom paljastuu heti aloituskohtauksen jälkeen elokuvan päähenkilöksi, ja tästä lähtien tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan.

MILLERS-CROSSING-alku
Tom ja Leo.

Tästä käynnistyy melko sotkuinen tapahtumakulku, jossa hatut lentelevät ja takinliepeet hulmuavat. En ole hyvä katsomaan tällaisia elokuvia: henkilöhahmoja on paljon, ja he kaikki näyttävät samalta. Lisäksi Miller’s Crossingissa on gangsterielokuvaksi melko niukalti toimintaa. Tapahtumat hahmottuvat lähinnä dialogin kautta, ja dialogi käsittelee yleensä lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole kohtauksessa läsnä. Välillä on vaikea pysyä perässä siitä, kuka on kuka, mutta paljon puuroisempiakin elokuvia olen nähnyt.

On ilahduttavaa nähdä Coenin veljeksiltä näin tyylipuhdas gangsterielokuva. Miller’s Crossingiin on onnistuttu tiivistämään kaikki noir-elokuvien kannalta oleelliset elementit ja vieläpä varsin tyylikkäästi. Samalla elokuva on paikoin erittäin kaunis. Juuri syysmetsäiseen, Miller’s Crossing -nimiseen paikkaan sijoittuvat kohtaukset ovat murrettujen sävyjen ja latautuneiden tilanteiden vuoksi elokuvan huippukohtia sekä visuaalisesti että draamallisesti.

MILLERS-CROSSING-paikka
Miller’s Crossingin murrettuja sävyjä.

Samalla Miller’s Crossing on helppo tunnistaa Coenin veljesten elokuvaksi. Elokuvassa on muutamia hyvin coenmaisia – eli äänekkäitä, elehtiväisiä ja yli-ilmeikkäitä – hahmoja. Viittaan nyt lähinnä Johnny Caspariin, osittain myös Bernie Bernbaumiin. Ylipäätään elokuvassa vallitsee Coeneille ominainen ”muovisuus” ja sarjakuvamainen keinotekoisuus, joka tuo usein mieleeni jotkin Tim Burtonin elokuvista (lähinnä Saksikäsi Edward ja Pee-wee’s Big Adventure). Myös Coeneille ominaiset vinot kuvakulmat (voimakkaat aja- ja yläviistot) ovat elokuvassa aika hyvin edustettuina.

Miller’s Crossing nousee näillä ansioilla parhaaksi näkemäkseni Coenin veljesten pre-Fargo-elokuvaksi. Fargostahan kirjoitin, muuten, jokin aika sitten toisaalla.

*****

Discshop VOD

Arizona Baby (1987) arvostelu – Lisää Coen-sekoilua

ARIZONA BABY julkka
Arizona Baby (1987)

Olin jokin aika sitten kauhussani katsottuani Sam Raimin ja Coenin veljesten Konnajengi-yhteistyöelokuvan. Pidän Coenien myöhemmästä tuotannosta, mutta Konnajengi ei innostanut tarttumaan DVD-kaapissa odotteleviin 80-luvun Coen-tuotantoihin. Lopulta rohkaistuin ja katsoin Arizona Babyn (Raising Arizona, Yhdysvallat 1987). Ainakin näkisi Nicholas Cagen kerrankin hieman erilaisessa roolissa – miehen huonostimenee-roolit alkavat nimittäin kyllästyttää.

Elokuvan alkuun lyödyssä, voice-over-kerronnan ryhdittämässä montaasissa kuvataan elokuvan päähenkilön elämänvaiheita ja luonnetta järisyttävän tiiviissä tahdissa. Vuosien mittainen ajanjakso on tiristetty muutaman minuutin kestävään rypistykseen. Nicholas Cage on H. I., hyväntahtoinen ja ylienerginen taparikollinen, joka ihastuu Ediin eli poliisiaseman mugshotien kuvaamisesta vastaavaan poliisiin (Holly Hunter). Tiukkailmeinen Ed on miehekkäästä nimestään huolimatta nainen, ja vieläpä varsin viehättävä sellainen, kunhan malttaa hieman löysätä nutturaa. Ennen kuin elokuvaa on ehtinyt kulua kymmentä minuuttiakaan, on H. I. ehtinyt tehdä parannuksen, lyödä hynttyyt yhteen Edin kanssa ja sopia tämän kanssa vauvasuunnitelmista.

Lasten teko ei kuitenkaan onnistu: pahasta vauvakuumeesta kärsivä Ed onkin maho. Onneksi pariskunta kuulee, että rikkaan huonekalukauppiaan Nathan Arizonan vaimo on on synnyttänyt vitoset. Eiköhän Arizonalta liikene yksi vauva, tuumivat Ed ja H. I., pakkaavat kimpsunsa ja lähtevät matkaan. Loppuonkin sekavaa mätkettä, jossa vilisevät vauvat, aseet, moottoripyörät ja hassut kampaukset.

Miksi kiusaan itseäni tällaisella, vaikka tiedän hyvin, etten pidä vauvakomediasta?

ARIZONA-BABY-perhe
Ed, H. I. ja se paljon puhuttu Arizona Baby.

Elokuvan huumori syntyy pitkälti hölmöjen ihmisten hölmöistä arviointivirheistä ja muusta uunoilusta. Myös vastakohtaisuuksien yhdistelemisestä saadaan jokunen hauska juttu irti, samoin kliseisiksi kehittyneiden hahmotyyppien äärimmilleen kärjistämisestä. Huumorin kannalta koko elokuvan onnistunein kohta on kuitenkin alun supermontaasi.

En tiedä, olisiko Konnajengin aiheuttaman järkytyksen hälvenemistä sittenkin kannattanut odottaa pidempään. Arizona Babyssa esille puskivat nimittäin jatkuvasti ne samat, ärsyttävät piirteet kuin Konnajengissä: stereotyyppiset ja ylinäytellyt hahmot, sarjakuvamainen lavastus ja muu estetiikka, jatkuva huutaminen ja ylielehtiminen, tyhjänpäiväinen tarina. Tätäkö koko Coenien varhaistuotanto oikeasti on? Annan vielä Miller’s Crosssingille mahdollisuuden, ja jos se on tätä samaa soopaa, se oli sitten minun osaltani siinä.

ARIZONA-BABY-leonard-smalls
Myös Leonard Smalls on hauska hahmo. Harmi, ettei häntä ole kirjoitettu tarinaan kovin uskottavalla tavalla.

Elokuvan loppupuolella oivalsin, mikä Arizona Babyn ja Konnajengin kaltaisissa elokuvissa kaikkein eniten ärsyttää. Ne typistyvät omaan muotoonsa. Niiden takana ei ole mitään. Niitä ei voi tulkita. Ja tiedättekö, mikä on vielä turhauttavampaa kuin elokuvan, jota ei voi tulkita, katsominen? Samasta elokuvasta kirjoittaminen. On turhaa yrittää kirjoittaa elokuvasta, jonka kuoren takaa ei löydy yhtään mitään. Juuri tällaiset elokuvat typistyvät väkisinkin ääliömäiseksi erisnimilistoiksi, jollaista suuri osa elokuva”kritiikeistä” nykyään on.

Ou, nyt kuulostan jo ihan Filmihullulta. Parempi vain antaa ne tähdet ja vetäytyä takavasemmalle.

*****

Ps. Ensi torstaina lauantaina Yle Teema esittää Peter Stricklandin elokuvan Berberian Sound Studio. Katsokaa, jos kokeellisen elokuva ja kauhun yhdistelmä kiinnostaa! Loistava elokuva.

Discsop DVD / Blu-ray

CDON DVD

Konnajengi (1985) arvostelu – Vitsi vitsinä

crimewave_konnajengi
Konnajengi (1985)

Kirjoitin aiemmin tällä viikolla, että minun on ollut vaikea päättää, kuinka suhtautuisin ohjaaja Jari Haloseen. Sama ongelma vaivaa päätäni myös Sam Raimin suhteen. Pidän ohjaajan debyytistä eli The Evil Deadista (Yhdysvallat 1981) ja sen käsintehdystä perusfiiliksestä. Ei kikkailua eikä isoja rahoja, vaan tekijöiden rupisista selkänahoista ruosteisella moralla kuorittua, hikistä mössöä. Elokuvassa pikkupoikamainen innostus on saatu sekoitettua aidosti hyviin ideoihin ja tapoihin tehdä asioita uudella tavalla.

Herttaisen pikkupoikamaisen ja ärsyttävän nulikkamaisen erottaa kuitenkin toisistaan vain ohut, väreilevä viiva. Aavistelin Raimin toisen ohjaustyön Konnajengin (Crimewave, Yhdysvallat 1985) kohdalla pahaa. Ikävä kyllä ennakko-ounastelut osuivat tällä kertaa oikeaan. Olisin mielelläni ollut väärässä, sillä en mielelläni katso huonoja elokuvia – elämä on sen verran lyhyt, että katsoisin mieluummin vain hyviä. (En silti pahoita mieltäni huonoista elokuvista, sillä niistäkin oppii aina jotakin.)

Konnajengi kertoo Victorista (Reed Birney), jota odottaa pikainen kuolemantuomio. Hän kuitenkin väittää sitkeästi, ettei ole syyllinen rikoksiin, joista hänet on tuomittu. Alkaa pitkä takauma, jossa selitetään, mitä todellisuudessa tapahtui.

KONNAJENGI-jee
Nancy ja Victor tekevät Pulp Fictionit… melkein.

Elokuvassa keskitytään nostamaan esille elokuvallisia ja myös laajemmin kerronnallisia kliseitä, joille katsojan olisi tarkoitus nauraa. Aluksi idea toimii hyvin. Kaikki elokuvallisen ilmaisun aspektit on viritetty ääriasentoon. Hahmot ovat niin voimakkaasti stereotyyppisiä filminukkeja, ettei heille voi olla nauramatta. On ujo ja heiveröinen sankari Victor, hänen ihastuksensa kohde Nancy (Sheree J. Wilson), liero (Bruce Campbell), pääpahis (Paul L. Smith) ja hänen apurinsa (Brion James). Lisäksi on pari viatonta sijaiskärsijää, joiden nimiä tuskin kukaan muistaa elokuvan lopputtua.

KONNAJENGI-campbell
Hyvä syy katsoa elokuva kuin elokuva: Bruce Campbell lierona.

Tämä lössi sitten nahistelee keskenään kliseitä parodioivissa kohtauksissa, joissa myös musiikit ja ääniefektit on vedetty överiksi. Lavastus, valaistus, puvustus, casting  kaikki ampuu tarkoituksella yli. Samalla naureskellaan vetelälle keskiluokkaisuudelle ja möhömahojen epätoivoisille yrityksille suojautua kaduilla vellovaa kaaosta vastaan.

Vaikka Konnajengi onnistuu alussa ihan hauskasti parodioimaan tiettyjä elokuvagenrejä, hymy hyytyy viimeistään elokuvan puolivälin paikkeilla. Vitsi ei yksinkertaisesti kanna pidemmälle. Kokonaisuuteen tulee ylipitkän televisiosketsin makua, ja lopussa elokuvaa on jo helppo inhota  kova saavutus elokuvalta, jolla on mittaa vain reilu 80 minuuttia! Kohtaukset nakuttavat ennalta-arvattavia vitsejä ja tilanteita toisensa perään.

On erittäin vaikea arvioida, onko vika tuotannossa, ohjauksessa vai käsikirjoituksessa. Mieleni tekisi syyttää lähinnä ohjaaja-Raimia. Toisaalta en usko, että Konnajengin kehnoudesta voitaisiin syyttää vain yhtä tuotannon osatekijää näin suuri antikliimaksi ei yhden tahon mokailulla selity.

Oli miten oli, elokuvasta on vaikea tunnistaa Coenin veljesten kynänjälkeä. Mutta hei, kaikki tarvitsevat ammatillisen hiekkalaatikkonsa, ja se heille suotakoon: elokuva oli veljesten toinen kokoillan elokuva. Lisäksi minun on myönnettävä, että tunnen Coenien tuotannosta vain sitä myöhempää osastoa. Boksissa odottelee Blood Simple ja DVD-kaapissa Arizona Baby sekä Miller’s Crossing – vaarallista peliä, mitään näistä elokuvista en ole aiemmin nähnyt. Se tosiasia, että yhdessä Konnajengin kanssa nämä elokuvat muodostavat Coenien koko 80-luvun ja vuosikymmenen vaihteen tuotannon, ei varsinaisesti innosta tarttumaan näihin elokuviin. Tiedän, että parhaimmillaan Coenit pystyvät melkoisiin suorituksiin, mutta kuinka monta vuotta opiskellessa mahtoi mennä? Se selviää pian.

KONNAJENGI-eteinen
Konnajengin valopilkkuja: maailman turvallisin eteinen tuo mieleen kohtauksen Jack Witikan upeasta elokuvasta Nukkekauppias ja kaunis Lilith (Suomi 1955).

Ilman ihanaa Bruce Campbellia ja nerokasta ”maailman turvallisinta eteistä” Konnajengi olisi selvä yhden tähden tapaus. Kuten Nancy toteaa Victorin kanssa viettämänsä illan päätteeksi: ”It couldn’t possibly have been worst.”

//edit 061014: Pohdittuani asiaa tulin siihen lopputulokseen, etten voi elää itseni kanssa, ellen pudota Konnajengin arvosanaa yhteen tähteen. Tällä mennään.

*****