Kummisetä (1972) arvostelu – Adaptaation taidetta

Huomasin, että hallintapaneelissa muhii monta tekstiä, joita yhdistää yksi asia: niistä kertovissa elokuvissa on keskeisessä osassa doniksi (tai Doniksi) kutsuttu hahmo. Pistän ne kaikki nyt ryminällä ulos. Tästä viikosta tulee siis don-teemaviikko.

kummisetä
Kummisetä (1972)

Mario Puzon romaanin luettuani en malttanut olla kertaamatta Kummisetä-elokuvaa (The Godfather, Yhdysvallat 1972). Olen nähnyt elokuvan vain kerran aikaisemmin. Tuoreessa katselukokemuksessa on kaksi tärkeää eroa edelliseen katselukertaan nähden. Ensinnäkin juonikulku ja henkilöhahmojen ominaispiirteet olivat nyt tuoreeltaan muistissa Puzon romaanin jäljiltä. Toisekseen kuvan ja äänen laatu oli tällä kertaa merkittävästi parempi.

Tutustuin elokuvaan alun perin kirjaston rupiselta ja suhisevalta VHS-kasetilta. Käytössäni oli tuolloin vain pikkuruinen matkatelkkari, jonka olin kaivanut vanhempieni varastosta muuttaessani ensimmäiseen vuokrakämppääni. Ihan hyvä niin: isommalta ruudulta VHS:n nykivä ja rakeinen kuva olisi näyttänyt vielä hirveämmältä. – Yleisesti ottaen en välitä elokuvien katseluun liittyvästä välineurheilusta – minulla ei vieläkään ole varsinaista blu-ray-soitinta, ja varmaankin nauraisitte, jos kuulisitte, kuinka pieni nykyinen televisioni on. (Esimerkki: Assasin’s Creediä pelatessani joudun kumartumaan hieman eteenpäin nähdäkseni dialogin tekstitykset ja kirjalliset tehtäväohjeet.) Elokuvat ovat minulle ennen kaikkea sisältöä ja ajatuksia; kuva ja ääni ovat lähinnä työkaluja näiden asioiden välittämiseen. Kummisedän uusintakierroksen myötä minun on kuitenkin pakko antaa vähän periksi: tarpeeksi kärsinyt kopio voi saada elokuvan vaikuttamaan paljon huonommalta kuin se oikeasti on. Ensimmäisellä katselukerralla en täysin  ymmärtänyt, miksi tämän elokuvan ympärillä kohistaan. Toisella katselukerralla rakastuin.

KUMMISETÄ-kissa
Kaikki haluavat olla don Corleonen ystäviä – myös pikkukissat.

Olen huono katsomaan rikoselokuvia, sillä minun on usein vaikea saada otetta niiden juonikulusta. Ilmeisesti päästäni puuttuu jokin mutteri, kun en yksinkertaisesti tajua kausaaliyhteyksiä tämän lajityypin elokuvissa. Puzon romaanissa syyt ja seuraukset esitetään lukijalle jo vähän liiankin selkeästi, joten tätä taustaa vasten elokuvan rattailla matkustelee mukavasti. On siis olemassa yksi hyvä syy lukea Puzon kökkö hittiromaani: elokuva-adaptaatiota on sen jälkeen paljon helpompi seurata.

Elokuvassa henkilöhahmojen määrä on hienoinen ongelma. Kirjassa porukkaa on vielä enemmän, mutta niin oli myös tilaa paneutua eri hahmojen taustoihin ja luonteenpiirteisiin. Olen melko varma, että kirjaa lukematta olisin sotkenut elokuvan lukemattomat nuoret italialaismiehet turhan helposti keskenään. Toisaalta jokaisella elokuvaan kelpuutetuista hahmoista on oma merkityksensä juonen kannalta. Pois on karsittu kaikki, minkä karsia voi. Niin adaptaatiota tehdessä täytyykin menetellä.

KUMMISETÄ-michael
Michael on perinyt isänsä päällysvaateet.

Kuten jo Puzon romaania lukiessani arvelin, Lucy Mancinin osuus on elokuvassa vähäinen. Hänet nähdään vain Sonnyn pikaisena syrjähyppynä, siinä kaikki. Romaanissa Lucyn alapään velttoudesta ja Sonnyn ”hyvästä varustuksesta” tehdään valtava numero, mutta elokuvassa näihin asioihin ei viitata puolella sanallakaan. Hyvä niin. Yllättävää kyllä, samankaltainen kohtalo on koitunut myös toisen hahmon osaksi: Johnny Fontanen bisneksiä, lauluäänen heikentymistä ja naiskuvioita seurataan Puzon romaanissa pieteetillä. Elokuvassa Johnnyn osuus rajautuu kahteen kohtaukseen sekä kuuluisaan hevosenpääkuvioon. Jos Puzo ei olisi liittänyt hevosenpäämotiivia nimenmaan Fontanen hahmoon, olisi koko kaveri varmaankin jätetty elokuvasta pois. Ylipäätään Fontanen hahmon käsittely osoittaa käsikirjoittajalta hyvää arviointikykyä.

Jos käsikirjoituksen pieniä heikkouksia ei lasketa, Kummisetä on lähes täydellinen elokuva. Näyttelijät – erityisesti don Corleonea esittävä Marlon Brando ja Michael Corleonea näyttelevä Al Pacino – tekevät työnsä sellaisella tyylitajulla, josta tulevien elokuvanäyttelijäsukupolvien kelpaa edelleen ottaa mallia. Kähisevästä don Corleonesta on tullut suorastaan klisee, mikä todistaa juuri siitä, että don on onnistuttu siirtämään paperilta filmille poikkeuksellisen taidokkaasti.

KUMMISETÄ-itku
Näitä Brandon naamastillejä olisi voinut ottaa enemmänkin. Tämä mies hallitsee työvälineensä.

Kunniamaininnan ansaitsevat myös musiikki ja näyttämöllepano. Kaikki tunnistavat Nino Rotan säveltämän teemamusiikin – nekin, jotka eivät ole itse elokuvaa edes nähneet. Teema luo ennen kaikkea sanatonta sidettä Michaelin ja hänen isänsä välille. Kuvaajan, lavastajan ja puvustajan työn tulokset sulautuvat tavattoman kauniiksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Myös äänisuunnittelusta ja leikkauksesta vastaaville tahoille täytyy antaa tunnustusta. Näillä välineillä katsojalle kerrotaan paljon siitä, mistä elokuvan hahmojen on vaiettava.

KUMMISETÄ-kay-michael
Kay ja Michael. Joskus matka viereiseen huoneeseen on mahdoton ylittää.

Juuri tällainen kerronta on kerrontaa elokuvallisimmaan – valon ja varjon, montaasin ja äänen taidetta. Corleonen sukutarina sopii tällaisen kokonaisuuden rungoksi hyvin: Corleonet jättävät paljon sanomatta, ja suuri osa siitä, mikä ääneen sanotaan, on valhetta.

*****

Kummisetä (remastered) DVD @ Discshop
Kummisetä Blu-ray @ Discshop
Kummisetä Blu-ray (digibook) @ Discshop

Kummisetä -trilogia (remasteroitu) 5DVD @ Discshop
The Godfather
– 3 Movie Collection DVD @ Discshop

The Godfather – 3 Movie Collection BD @ Discshop
Kummisetä -trilogia (remasteroitu) 5DVD @ Discshop
The Godfather Trilogy 40th Anniversary DVD 5DVD @ Discshop
The Godfather Trilogy 40th Anniversary BD 4DVD @ Discshop

Mario Puzo: Kummisetä (1969) arvostelu

kummisetä
Kummisetä (1969)

Mario Puzo: Kummisetä (1969, suom. 1971)
Lukuhaasterasti: 2.  Kirja, josta on tehty elokuva.
Mistä peräisin: lainaksi tuttavalta.

Kummisetä olisi sopinut lukuhaastelistassa ties kuinka moneen kohtaan. Oli kuitenkin luontevaa raksittaa adaptaatiokohta tällä kirjalla, sillä tässä tapauksessa kirjan ja elokuvan välinen suhde on kovin kiinnostava. En tarkoita nyt niinkään kysymystä ”uskollisuudesta” ja sitä, missä määrin kirja eroaa elokuvasta. En osaa sanoa, miten suuria eroavaisuuksia kirjan ja romaanin välillä on, sillä en muista Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvasta (The Godfather, Yhdysvallat 1972) kovinkaan paljoa. Viime katselukerrasta on jo liian monta vuotta aikaa. Nyt olisikin oiva hetki kerrata se.

Kiinnostavaa tässä kyseisessä adaptaatiossa on se, miten näin huonosta kirjasta on saatu niin hyvä elokuva. Puzon romaani on hutiloiden ja huonolla maulla kirjoitettua massaviihdettä. Myös Kummisetä-elokuva on massaviihdettä, sitä en käy kiistämään, mutta niin hyvin tehtyä sellaista, että elokuvaa kannattaa katsoa yhä tänä päivänä. Oikeastaan Coppolan elokuvan kohdalla on hyvä kyseenalaistaa koko klassinen taiteen ja viihteen välinen erottelu. Ehkä ne eivät olekaan toisensa poissulkevia elementtejä. Viihde viittaa pikemminkin tuotannon mittakaavaan ja kohdeyleisöön, taide taas tuotantoarvojen tasoon. Kummisetä-elokuva on viihdettä, koska se on suurten massojen elokuvia, mutta toisaalta myös taidetta, sillä se on niin tyylipiirteiltään niin omaperäinen ja tunnistettava, merkityksekäs ja taidolla tehty kokonaisuus.

Romaanin vahvuuksia ovat ennen kaikkea jämäkkä sukutarina ja Corleonen perheen sisälle rakennetut jännitteet, jotka on (muistaakseni) kopioitu hyvin pitkälti sellaisenaan myös elokuvaan. Uskollinen mutta kuohahteleva sisilialainen mielenlaatu muodostaa yhdessä sukuaiheen kanssa loistavan yhdistelmän. Ylipäätään alamaailman puitteissa toimiva perhehierarkia on aika kiinnostava tarinallinen tukirakennelma: siinä yhdistyvät itsekkyyden ja pyyteettömyyden aiheet, työ ja yksityiselämä, omat mielihalut ja perheen etu. Ristiriidoista ei ole puutetta. Tässä suhteessa romaani on kyllä onnistunut. Puzo on saanut kasaan perheen verran kiinnostavia, toisistaan selvästi erottuvia hahmoja, joiden luonteenpiirteet ja kokemukset synnyttävät meheviä konflikteja.

Kirja olisikin kokonaisuutena jännitteisempi ja kompaktimpi, jos fokus olisi vieläkin tiiviimmin Corleonen perheessä. Eräs hahmo, jonka sisällyttämistä kirjaan en voi ymmärtää, on Johnny Fontane. Hänen touhujaan (jotka eivät kovin kiinteästi edes liity Kummisedän bisneksiin) selostetaan aivan liian pitkän kaavan kautta. Fontanen uran lisäksi tulevat sitten hänen touhunsa naisten kanssa, jotka ovat niin imelää luettavaa että oksettaa. Voisin ymmärtää syitä Fontanen mukaanottamisen taustalla paremmin, jos Kummisetä olisi kirjoitettu suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi: Fontanen hahmon kautta mukaan olisi mahdollista saada pari komeaa musiikkinumeroa. (En kirjoita ”oli mahdollista” tai ”olisi ollut mahdollista”, sillä en oikeasti muista koko Fontanen hahmoa elokuvasta.)

Vielä pahempi on kuitenkin Sonny Corleonen heila Lucy Mancini, jonka riemurasia saa kirjassa aivan kohtuuttomasti huomiota. Kohtaus, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti Lucyn alapään kirurgista ”kiristämistä”, on kaikessa graafisuudessaan ja sensaationhakuisuudessa todellinen mauttomuuden huippu – eikä se edes liity tarinan perusjuoneen millään tavoin. Ymmärrän, että Sonnylle on haluttu kirjoittaa rakastajatar, mutta se, että rakastajattaren paikkojen löysyydestä tehdään kirjassa oikein numero, kertoo lähinnä… En edes keksi, mistä. Jos joku keksii kunnon selityksen sille, miksi tämä elementti on pitänyt ottaa mukaan kirjaan, olen pelkkänä korvana.

Luin romaanin suomeksi, joten käännöksestä sananen. Siinä ei ole kehumista. Englanninkielisiä idiomeja on käännetty sanasta sanaan. Paikoin lauseista on jäänyt puuttumaan lauseenjäseniä. Kaikkiaan kieli on viihdekirjoille ominaisella tavalla kökköä, mistä ei voi syyttää pelkästään kääntäjää: Puzo on lienee itse vastuussa siirappisista ja tönköistä kielikuvistaan, ja kääntähän on täytynyt kääntää ne edes jotakuinkin uskollisena alkutekstille. Joskus kääntäjän tehtävä on epäkiitollinen.

Hyvä tarina, heikompi paketti.

Adlibris

Miller’s Crossing (1990) arvostelu – Coenit tyylillä

millers_crossing
Miller’s Crossing (1990)

Kuten jotkut teistä kenties muistavat, Konnajengin ja Arizona Babyn jälkeen olin päättänyt antaa Coenin veljesten varhaistuotannolle vielä yhden mahdollisuuden. Tuo mahdollisuus oli Miller’s Crossing (Yhdysvallat 1990, levitetty täällä päin myös nimellä Miller’s Crossing – Vaarallista peliä). Odotin taas kerran kömpelöä, meluisaa ja ylilyövää komediaa,  mutta sainkin yllättyä positiivisesti.

Miller’s Crossingissa on joitakin komediallisia tilanteita, mutta siihenpä se huumori tällä kertaa jääkin. Kyse on Yhdysvaltain kieltolain aikaan sijoittuvasta rikosdraamasta, jossa mustiin hattuihin ja pitkiin takkeihin pukeutuneet miehet juonivat toisiaan vastaan ja ammuskelevat. Kaupungin alamaailman valtias Leo O’Bannon (Albert Finney) on saanut kilpailijan, italialaisen Johnny Caspariin (Jon Polito). Caspar ilmoittaa Leolle aikovansa listiä vedonvälittäjä Bernie Bernbaumin (John Turturro), joka Casparin mukaan käyttää asemassaan saamiaan tietoja hyväkseen, mikä nakertaa Casparin leipää pienemmäksi. Leo ei asiasta innostu, vaan ilmoittaa Bernien olevan hänen suojeluksessaan. Keskustelua seuraa sivusta Leon pitkäaikainen neuvonantaja Tom Reagan (Gabriel Byrne), jolla on oma näkemyksensä siitä, mitä Leon kannattaisi tehdä. Tom paljastuu heti aloituskohtauksen jälkeen elokuvan päähenkilöksi, ja tästä lähtien tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan.

MILLERS-CROSSING-alku
Tom ja Leo.

Tästä käynnistyy melko sotkuinen tapahtumakulku, jossa hatut lentelevät ja takinliepeet hulmuavat. En ole hyvä katsomaan tällaisia elokuvia: henkilöhahmoja on paljon, ja he kaikki näyttävät samalta. Lisäksi Miller’s Crossingissa on gangsterielokuvaksi melko niukalti toimintaa. Tapahtumat hahmottuvat lähinnä dialogin kautta, ja dialogi käsittelee yleensä lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole kohtauksessa läsnä. Välillä on vaikea pysyä perässä siitä, kuka on kuka, mutta paljon puuroisempiakin elokuvia olen nähnyt.

On ilahduttavaa nähdä Coenin veljeksiltä näin tyylipuhdas gangsterielokuva. Miller’s Crossingiin on onnistuttu tiivistämään kaikki noir-elokuvien kannalta oleelliset elementit ja vieläpä varsin tyylikkäästi. Samalla elokuva on paikoin erittäin kaunis. Juuri syysmetsäiseen, Miller’s Crossing -nimiseen paikkaan sijoittuvat kohtaukset ovat murrettujen sävyjen ja latautuneiden tilanteiden vuoksi elokuvan huippukohtia sekä visuaalisesti että draamallisesti.

MILLERS-CROSSING-paikka
Miller’s Crossingin murrettuja sävyjä.

Samalla Miller’s Crossing on helppo tunnistaa Coenin veljesten elokuvaksi. Elokuvassa on muutamia hyvin coenmaisia – eli äänekkäitä, elehtiväisiä ja yli-ilmeikkäitä – hahmoja. Viittaan nyt lähinnä Johnny Caspariin, osittain myös Bernie Bernbaumiin. Ylipäätään elokuvassa vallitsee Coeneille ominainen ”muovisuus” ja sarjakuvamainen keinotekoisuus, joka tuo usein mieleeni jotkin Tim Burtonin elokuvista (lähinnä Saksikäsi Edward ja Pee-wee’s Big Adventure). Myös Coeneille ominaiset vinot kuvakulmat (voimakkaat aja- ja yläviistot) ovat elokuvassa aika hyvin edustettuina.

Miller’s Crossing nousee näillä ansioilla parhaaksi näkemäkseni Coenin veljesten pre-Fargo-elokuvaksi. Fargostahan kirjoitin, muuten, jokin aika sitten toisaalla.

*****

Discshop VOD