Ole huomannut, että yliviljelen teksteissäni, kenties myös puheessani, erästä sanaa. Tuo sana on ankee. Osaan nyt kiinnittää huomiota siihen, kuinka usein tuo sana kirjoituksissani esiintyy, ja nyt kun tekin osaatte, minun täytyy kenties vähentää sen käyttöä.
Mutta minkä minä sille voin, että tuo sana tuntuu kuvaavan niin monia elokuvia niin hyvin? Se kuvaa hyvin myös elokuvaa, joka on tämän tekstin varsinaisena aiheena. Vielä paremmin se kuvaa Betoniyötä (Suomi 2013), joka on niin superlatiivisesti ankee, että minun oli pakko jättää elokuva kesken aika tarkalleen puolivälin kohdilla, enkä siis aio kirjoittaa sille omistettua blogitekstiä. Ja uskokaa minua: minä jätän elokuvia kesken hyvin harvoin.
Jeps. Ankee on siis myös Korso (Suomi 2014), jota luonnehditaan Episodissa ”Suomen Trainspottingiksi”. Siitä saatiin kiva mainoslause DVD:n kanteen. Uh, kiva. Näyttää komealta. Tosin kun tarkemmin miettii, ei Korsolla ja Trainspottingilla ole juuri muuta yhteistä kuin se, että molemmissa elokuvissa nähdään syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Paitsi hei, Trainspottingin nuoret eivät ole syrjäytymisvaarassa vaan aivan ehdottomasti syrjäytyneitä… No voisiko sanoa, että molemmissa on junia? Joo. Molemmissa elokuvissa on junia. Ja nuoria miehiä! Korso on siis selvästi Suomen Trainspotting.
Mutta vakavasti ottaen – Korsosta puuttuu kaikki se, mikä Trainspottingissa on hyvää: kupliva huumori, persoonallinen ja taitava elokuvallinen kerrontatyyli, terävä yhteiskunnallinen ote.
Korso kuluu niihin elokuviin, jotka kutsuvat hereille sisälläni asuvaa kokoomuslaista. Kyse ei siis ole mistään ystävällisestä ja lempeästi herättelystä, vaan ravistelusta, riuhtomisesta ja suoranaisesta potkimisesta. Elokuva kuvaa sitä, kuinka syrjäytymisvaarassa lilluva, amispudokas Markus (Mikko Neuvonen) ryssii asiansa oikein huolella ja ihan itse. Jossain vaiheessa elokuvaa alan epäillä, että oikeasti Markus on lyönyt vetoa jonkun kanssa siitä, miten nopeasti hän ehtii tulla pidätetyksi tai saada turpaansa.
Markus tykkää katukoriksesta. Hän käy yksin pompottelemassa ankeessa, tyhjässä hallirakennuksessa ja katselee netistä videoita, joissa mustat donkkaa tykimmin. Sen lisäksi hän jahtaa tyttöjä ja juo kaljaa kavereidensa Vänän (Niko Vakkuri) ja Hartikaisen (Iiro Panula) kanssa. Muuta mielekästä tekemistä Korsossa ei – ainakaan näiden poikien mielestä – juuri ole. Käsivarakamera keikkuu ja (helvetin rasittavan) suomirap soi.
Syntyy unelma: kunpa pääsisi New Yorkin open runeihin, joihin kuka tahansa saa mennä pallottelemaan ja joista kykyjenetsijät kaivelevat uusia lahjakkuuksia! Kyllä valkoinen ruipelokin voi loistaa Amerikan koripallotaivaalla. Hei, sinnehän pitää päästä. Lentoliput maksavat, mutta kyllä rahat jostain saadaan.
Tapa, jolla Markus lähtee toteuttamaan ajatustaan Amerikan-matkasta kertoo juuri siitä kaikkihetimullenyt-asenteesta, joka Markusta ja kai ihan tuntuvaa osaa hänen ikäpolvestaan vaivaa. Unelmia saa olla, ei siinä mitään, mutta ne, jotka saavuttavat omansa, tapaavat suhtautua asiaan kärsivällisesti ja suunnitelmallisesti. Markus ei kuulu heihin. Hänen mielessään ei esimeriksi käy se, että vaikka joukkueharjoittelu ei ole katukoriksessa samalla tavalla ehdotonta kuin perinteisessä koriksessa, kannattaisi sitäkin varmaan treenata jonkun kanssa sen sijaan että käy pompottelemassa palloa yksinään. Eikä siitä joukkueharjoittelustakaan varmasti haittaa olisi. Mutta ei: Markus on individuelli. Hän haluaa harjoitella silloin kun se hänelle sopii.
Myöskään sitä Markus ei tule ajatelleeksi, että reissu kannattaisi suunnitella pitkän kaavan mukaan: harjoitella ahkerasti ja säästää rahaa lentolippuihin. Säästää? Ei, kun pitää päästä nyt!
Voi … miten ärsyttävää porukkaa.
Kun kärsimättömältä ja omaan napaansa rakastuneelta nuorelta mieheltä puuttuu jotain, mitä hänellä ei ole (esimerkiksi rahat lentolippuun), mitä hän tekee? Ottaa sen lupaa kysymättä. Jotakuinkin näin homma menee myös Korsossa. Ei ole vaikea arvata, että pian tulee turpaan niin että litisee.
Elokuvan teinipoitsut ovat vetelyydessään niin ärsyttäviä, että en koe heitä kohtaan vähääkään sympatiaa. Mitäs hölmöilette! Sen siitä saa. Pitäisikö tätä jotenkin voivotella? Nähdä kundit paskan järjestelmän uhreina? Elämän päähän potkimina ressukoina? Eivät he sitä ole. Markuksella on kaikki hyvin: on turvallinen koti ja sen siistinä pitävä äiti ja paljon, paljon mahdollisuuksia.
Mutku hän haluu Jenkkeihin pelaamaan korista. Nyt heti.
Eivät tämän päivän nuoret ihan oikeasti ole näin tyhmiä… Eiväthän?
Ehkä päähenkilöille voisi antaa jotakin anteeksi sen vuoksi, millaisen kulttuurin keskuudessa he ovat kasvaneet ja millaisia ihanteita heille on tarjottu. En tarkoita nyt korsolaista suhteellista köyhyyttä (ei ole lainkaan tavatonta, että aineellisen kurjuuden keskuudessa kasvanut uurastaa määrätietoisesti päästäkseen luokkaretkeilemään), vaan jenkkimallin helppoa, höttöistä ja henkisesti täysin tyhjää bling-bling-kulttuuria. Markusta kohtaan voisi ehkä tuntea sääliä sen vuoksi, että hänen ihanteensa ovat sellaista haperoa, ettei niiden varaan parane rakentaa yhtään mitään. Jokainen kuitenkin valitsee ihanteensa ihan itse. Dystopistiseen flexaukseen ei ole pakko mennä mukaan. Itse luin Markuksen ikäisenä Pentti Linkolan kirjoja. Time well spent.
Elokuvassa on samaa toivottomuushakuisuutta kuin useimmissa Aku Louhimiehen elokuvissa. Ainoa ero on, että Louhimiehen päähenkilöt ajautuvat onnettomiin ja raakoihin tilanteisiin usein enemmän tahattomasti. He saattavat jopa yrittää parhaansa elää kunnon elämää, mutta kohtalo tuntuu järjestäneen heille sellaisen ansan, ettei kukaan selviä sellaisesta yksin. Louhimiehen elokuvilla on yhtenäisyyttä vahvistava vaikutus: esimerkiksi 8-pallon (2013) katsottuaan suurin osa katsojista toivonee, että yhteiskunta auttaisi ja puuttuisi tietynlaisten kelkasta pudonneiden ahdinkoon roisimmin ottein. Korso puolestaan herättää lähinnä kummallista halua keventää verotusta ja rapauttaa koulutusjärjestelmää sekä terveydenhuoltoa.
Elokuvassa nähdään onneksi kaksi loistavaa roolisuoritusta, joista elokuvalle napstahtaa toinen säälitähti. Petri Manninen vetää Korson alamaailman pääjehun Murikan roolin taidolla. Niko Vakkuri nähdään taas kerran sivuroolissa. Leijonasydämessä (2013) ja Tummien perhosten kodissa (2008) hän teki varsin pienet roolit, mutta Korsossa miehen rooli on jo merkittävämpi. Jokohan Vakkuri alkaa nousta päärooleihin? En panisi pahakseni, sillä pidän tämän kaverin naamasta.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Tuossa kulttuurissa (paikkakunnalla) pitkään eläneenä täytyy sanoa, että tuo kuvaus on juuri sitä ihmetystä, joka kulkee paikkakunnalla sukupolvien yli. Ihmetys:”eikö ole mitään sisäistä motivaatiotekijää joka saisi ihmisen Korsossa ajattelemaan edes hetken eteenpäin” ja vaikka edes joskus jättää ääliömäisyydet tekemättä. Virheitä tekee jokainen, mutta Korson elämänmeno ei anna syytä anteeksiannolle – kuvauksessa protagonisti ja ympärillä oleva posse ei edes yritä. Väitän että voin jakaa tuon tuntemuksen ohjaajan ja usean muun kanssa, kun mahdollisuuksia on mutta niiden käyttö on lähinnä omaan nilkkaan kirveen iskemistä.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista ja hyvästä näkökulmasta! Pointtisi saa kyllä tarkastelemaan elokuvaa toisenlaisesta näkökulmasta, ja sen varjolla jotkin tekijöiden (lähinnä käsikirjoittajan) ratkaisut tulevat helpommiksi ymmärtää. Itse tosiaan koin Korson uhritarinana nuorista miehistä, jotka eivät oikesti ole mitään uhreja. Koin, että kerrontatapa tuuppi katsojaa nimenomaan tuon uhritarinatulkinnan suuntaan, mutta ehkä olenkin tässä kohtaa erehtynyt? Joka tapauksessa tämä Korson ”epäonnistumisen kulttuuri” olisi ehkä vaatinut selkeämpää avaamista meille, jotka olemme kasvaneet hieman auvoisemmissa ympäristöissä. (En siis itsekään ole syntynyt kultalusikka suussani, mutta kuitenkin hyvin keskiluokkaiseen ja stabiiliin ympäristöön. Voin kuvitella, että pk-seudun lähiöt ovat hyvin erilaisia kasvuympäristöjä ja antavat alumneilleen toisenlaisen aineettoman perinnön – siihen perintöön olisi ehkä voitu tässä kokonaisuudessa pureutua vielä enemmän.)
TykkääTykkää