The Fountain (2006) arvostelu – Lähes täydellinen elokuva

THE FOUNTAIN poster
The Fountain (2006)

Maailmassa saisi olla enemmän The Fountainin (Yhdysvallat/Kanada 2006) kaltaisia elokuvia. The Fountain voisi olla lähes täydellinen elokuva – siis siinä mielessä, jossa minä miellän täydellisen elokuvan. Se on visuaalisesti kaunis, emotionaalisesti vetoava, sisällöltään rikas ja kerronnallisesti haastava, jopa kokeellinen. Joissakin kohdin se kuitenkin eksyy polultaan.

Kerronnallinen haastavuus ja kokeilevuus syntyvät ennen kaikkea juonen monikerroksisuudesta. Hugh Jackman esittää elokuvassa kolmea eri henkilöhahmoa, jotka ovat saman ydinpersoonan ilmentymiä olemassaolon eri tasoilla (jos tällaista jokseenkin kulunutta ilmaisua sopii käyttää). Elokuvan perustarinassa Jackman on lääketieteen tutkija Tom, jonka vaimo Izzi (Rachel Weisz) on sairastunut syöpään. Tom on löytämäisillään lääkkeen, jolla syöpä voidaan nitistää, ja taistelee nyt aikaa vastaan.

THE-FOUNTAIN-puu
Ikuisen elämän avain löytyy viidakon uumenista.

Samat käänteet toistuvat elokuvan sisäkkäistarinassa, joka tuodaan esille Izzin työstämän romaanikäsikirjoituksen kautta. Käsikirjoituksessa konkistadori Tomas (Jackman) lupaa inkvisition ahdistamalle kuningatar Isabelille (Weisz) suojelevansa tätä ja Espanjan kruunua. Kuningatar lähettää konkistadorinsa uuden mantereen uumeniin etsimään ikuisen elämän avainta, jonka avulla uhka voidaan kukistaa. Kuulostaa tarinana köykäiseltä, mutta Aronofsky on saanut kohtauksiin sellaista ihmeen ja magian auraa, ettei katsoja tule juuri kyseenalaistaneeksi tapahtumien uskottavuutta.

Elokuvan päätarinassa uhattuna on siis Izzin henki, sisäkkäiskertomuksessa taas kuningatar Isabelin ja Espanjan kruunun koskemattomuus. Molempiin uhkiin etsitään vastusta samalta suunnalta: jossakin Etelä-Amerikan viidakoissa kasvavasta puusta, joka rinnastuu Raamatun hyvän ja pahan tiedon puuhun. Puun kaarnan syöminen merkitsee sekä lääkäri-Tomille että konkistadori-Tomasille paluuta takaisin kadotettuun paratiisiin, ikuisen elämän lähteelle.

THE-FOUNTAIN-tomas
Konkistadori-Tomas pitää lupauksensa.

Siltaa konkistadori-Tomasin ja lääkäri-Tomin välillä rakentaa nimettömässä avaruudessa leijuva, muusta maailmasta täysin eristäytynyt Tommy, joka yrittää pitää kuihtuvaa hyvän ja pahan tiedon puuta elossa. Tommy on eräänlainen karsittu versio Jackmanin muista henkilöhahmoista: hänet on riisuttu realistista kontekstia myöten kaikesta yksilöllisestä. Jäljelle on jää vain halu vaalia ikuisen elämän (luuloteltua) lähdettä.

THE-FOUNTAIN-kuningatar
Kuningatar Isobelin puvun kuviot muistuttavat puun juuria: puu ja kuningatar lienevät yhtä.

The Fountain kuuluu elokuviin, jotka jakavat yleisön voimakkaasti kahtia: elokuvasta koko pitää mahdottoman paljon, tai sitten siitä ei pidä ollenkaan. Sitä on kritisoitu imelyydestä, erilaisten uskonnollisten kuvastojen mielivaltaisesta sekoittamisesta ja kerronnan sekavuudesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikkapa tällaista: Kyynikko näkee imelyyttä hiekkalaatikossakin, eikä kerrontaa ole vaikea seurata, jos vain malttaa keskittyä elokuvaan. Myöskään eri uskonnoille ominaisen taruston ja kuvaston yhdistämisessä ei ole mitään uutta, enkä osaa nähdä tätä kritiikkiä kuin pinnallisiin muotosekkoihin ripustautumisena.

Sen kuitenkin myönnän, että etenkin elokuvan loppua kohden kuvaston muovinen new age -henki vesittää kokonaistehoja pahasti. Osa loppupuolen kohtauksista näyttää halpojen psykebileiden lapsellisilta seinävisuaaleilta. Pointti olisi mennyt perille paljon tyylikkäämmin hieman vähemmällä alleviivauksella.

THE-FOUNTAIN-lootus
Ei näin jooko.

Aronofsky on ihana ohjaaja juuri sen vuoksi, että hän on ennakkoluulottomasti kiinnostunut erilaisista henkisyyden suuntauksista ja tavoista hahmottaa maailmaa. Hän ei saarnaa, paatostele tai nosta yhtä ajattelutapaa toista paremmaksi (tosin en tiedä, voisiko Noahia pitää jonkinlaisena raamatunuskon puolustuspuheenvuorona). Sen sijaan hän lainaa erilaisista tarinaperinteistä ja antaa materiaalinsa hengittää.

On tulkintakysymys, onko The Fountainin sanoma ristiriidassa siteeraamiensa uskonnollisten dogmien kanssa. Minun mielestäni ei.

*****

Mortal Kombat X (2015), osa 3: Suosikit ja inhokit

Tämä on kolmas osa Mortal Kombat X -peliä käsittelevästä juttusarjasta. Aiemmat osat löytyvät linkkien takaa: Mortal Kombat X (2015), osa 1 ja Mortal Kombat X (2015), osa 2: Hahmot. Koska olen aika lääpälläni pelisarjan hahmoihin, jatkan tässä tekstissä niiden käsittelyä. Kerron, mitkä hahmot kyseisessä pelissä ovat omia suosikkejani, mitkä taas inhokkejani. Aloitetaan countdown-järjestyksessä niistä inhokeista.

INHOKIT

4. Kano

MKX-kano

Kano on persoonana todella ärsyttävä ja inhottava, ja hän yltää listalle juuri persoonansa vuoksi. Taistelijana hänessä ei ole vikaa – paitsi se, että häntä on niin vaikea voittaa… Periaatteessa kaikkien taistelijoiden pitäisi perusominaisuuksiltaan olla melko tasavertaisia, mutta jostain syystä häviän juuri Kanolle jatkuvasti.

Kano on Black Dragon -nimisen rikollisjärjestön johtaja. Luonteeltaan hän on julma, häikäisemätön, itsekäs ja ahne. Hänen eleensä huokuvat itsetyytyväistä machohenkeä ja halveksuntaa vastustajaa kohtaan. Ilmeisesti Kanon äijähabitus kuitenkin iskee pelaajiin: Black Dragon näyttää johtavan faction waria käytännössä koko ajan.

Jotain hyvää Kanossakin on. Olen havaitsevinani hänen aloitusdialogeissaan naishahmojen suuntaan pientä flirtintapaista. Kitanalle hän vinkkaa: ”I’ll do you for free”. ”Hello, my lovely”, hän tervehtii Sonya Bladea.”Over here, sweet girl”, hän heittää tämän tyttärelle, Cassie Cagelle, ja jatkaa: ”We can skip the foreplay”. Myös Jaqui Briggs saa osakseen lirkuttelua. Luonteeltaan kiukkuisemmat pitävät Kanon puheita varmasti ellottavan sovinistisina, mutta minusta hänen läppiään on hauska kuunnella – siis pelaajan ominaisuudessa.

3. Kung Lao

mkx-kung-lao

Kung Lao edustaa tylsää stereotypiaa päättömästi huitovasta ja kiekuvasta, aasialaisesta martial arts -gurusta. (Samaa kritiikkiä voi toki lausua myös Liu Kangista.) Hahmossa ärsyttää erityisesti täysin turhanaikainen viuhtominen, jonka tarkoituksena on vain viihdyttää pelaajaa. En usko, että Kung Lao olisi kantanut hahmona näin pitkälle ilman erikoista hattuviritelmäänsä. Ja se hattu tosiaankin on hauska: terävän reunansa ansiosta se toimii erinomaisesti esimerkiksi heittoaseena.

2. Jax Briggs

mkx-jax

En ole järin innostunut erikoisjoukkojen hahmoista paria poikkeusta (eli Cassie Cagea ja Sonya Bladea) lukuun ottamatta. Jax Briggs on vie alkuperäisten erikoisjoukkojen tylsimmän hahmon tittelin yksitoikkoisen ja primitiivisen taistelutyylinsä takia. Jax menetti molemmat kätensä taistelussa Ermacia vastaan pelisarjan edellisessä osassa. Sittemmin kädet korvattiin mekaanisilla proteeseilla, joiden myötä Jax on saanut melkoisesti lisää lyöntivoimaa. Wham! Pow! Ouch! Bang! Jax on periaatteessa tehokas taistelija, mutta ah, niin tylsä ja mielikuvitukseton.

Sinänsä Jaxissa voisi olla potentiaalia psykologisesti kiinnostavaksi hahmoksi – siis jos Mortal Kombat -hahmojen kohdalla ylipäätään voidaan puhua jonkinlaisesta psykologiasta… Hän on invalidi ympäristössä, jossa yksilön selviytymiskykyä ja haavoittumattomuutta korostetaan voimakkaasti. Samalla hänen vammansa on synnyttänyt myös hänen suurimman vahvuutensa: jos hän ei olisi menettänyt käsivarsiaan, ei hän olisi voinut koskaan saada mekaanisia proteeseja. Näitä teemoja ei kuitenkaan ikävä kyllä ole ainakaan toistaiseksi hyödynnetty Jaxin hahmon syventämiseen.

1. Jaqui Briggs

mkx-jaqui

Jaqui Briggs on vielä tylsempi hahmo kuin isänsä Jax. Hän on lähinnä naispuolinen kopio isästään: hän on niin ikään erikoisjoukkojen jäsen, ja myös hänen voimansa perustuu mekaanisiin apukeinoihin (Jaxin käsivarret ovat sähköistetyt proteesit, Jaquilla on puolestaan mekaaniset taistelukintaat). Molempien Briggsien taistelutyyli on tylsän brutaali: nyrkkiä naamaan, nyrkkiä vatsaan, nyrkkiä ihan joka paikkaan. Jaquita on pyritty personoimaan asentamalla taistelukintaisiin myös hieman tulivoimaa – ei kovin kiinnostava ominaisuus sekään. Myös hänen pukeutumistyylinsä on mielikuvitukseton eikä imartele hänen sinänsä nättiä vartaloaan lainkaan. Cassie Cage on todistanut, että armeijan harmaisiin voi pukeutua tyylikkäästi ja persoonallisesti. Jaquilta tämä ei onnistu.

Lisäksi Jaqui on osallisena erikoisjoukkojen nuoren sukupolven ainoassa lääpsy-eh-eh-pusi-pusss-romanssissa. Minusta nämä pakolliset heteroromanssit ovat tylsiä ja kiusaannuttavia. Sonya Bladen ja Johnny Cagen flirtin vielä saattoi hyväksyä, kyse kun oli pirteistä ja rehvakoista hahmoista.

SUOSIKIT

5. Erron Black

MKX-erron-black

Erron Blackin hahmo lanseerattiin Mortal Kombat X:ssä. Kyse on siis tuoreesta hahmosta, jonka taustatarina on pitkälti hämärän peitossa. Jotain kaverista sentään tiedetään: hän on kotoisin Earthrealmista, mutta palvelee Outworldin hallitsijaa eli Kotal Kahnia. Blackin ulkoisessa olemuksessa rosoinen villin lännen kuvasto yhdistyy tummasävyiseen, jopa gootahtavaan ilmeeseen. Tummat silmänympärykset tekevät hahmon kasvoista kivasti pääkallomaiset. Blackin taistelutekniikka nojaa lähinnä erilaisiin ampuma-aseisiin. Hän yltää suosikkihahmojeni joukkoon osittain sen vuoksi, että hänen x-ray-iskunsa on ylivoimaisesti hienoin, jonka olen tähän mennessä Mortal Kombat X:ssä nähnyt.

Black käyttää ninjojen tapaan naamiota, joka peittää hänen kasvojensa alaosan. Mortal Kombat X:n puitteissa häntä ei nähdä kertaakaan ilman naamiota. Onko kyse pelkästä tyylivalinnasta, vai kätkeekö naamio taakeen esimerkiksi arpia tai kalapuikkoviikset – sitä emme (toistaiseksi) tiedä.

Naamio paitsi tuo Blackin hahmoon ripauksen salaperäisyyttä, myös muokkaa hänen ääntään kiinnostavalla tavalla. Blackilla on mahtava ääni. Se on syvä ja sävykäs, ja naamio tuntuu patinoivan sitä entisestään. Blackin ääntä voi kuunnella esimerkiksi tästä videosta. Samassa pätkässä näkyy muuten myös edellä mainittu, upea x-ray-isku ja yksi Blackin fatalityista.

4. Ermac

MKX-ermac

Mulle tulee Ermacista mieleen William Peter Blattyn Manaaja ja sen Raamattu-sitaatti: ”My name is Legion, for we are many.” Myös Ermac voisi kuvailla itseään näillä sanoilla.

Ermac syntyi pelaajayhteisön keskuudessa levinneenä huhuna Mortal Kombat II:een kätketystä piilohahmosta. Kyse oli tosiaankin perättömästä juorusta, mutta pelin tekijätiimi innostui ajatuksesta ja kehitti Ermac-nimisen hahmon Sub-Zeron punaiseksi värivariaatioksi. Sittemmin Ermacista on muovautunut varsin omaperäinen ja yksilöllinen taistelija. Hän koostuu Outworldin käymissä sodissa kuolleiden soturien sieluista, jotka on ikään kuin tiivistetty yhteen kehoon. Siksi hän ei viittaa itseensä I-pronominilla, vaan monikollisella we-pronominilla.

Ermacin taistelijaprofiili nojaa hänen yliluonnollisiin kykyihinsä. Hän hallitsee sekä teleportaation että telekinesiksen, joihin perustuvat tekniikat ovat hänen vahvimpia aseitaan.

3. D’Vorah

MKX-dvorah

D’Vorah kuuluu Outworldista kotoisin olevaan kytinn-rotuun, jonka edustajia ei aikaisemmin ole Mortal Kombatissa nähty. Kytinnit ovat eräänlainen ihmisen ja hyönteisten sekamuoto. Heissä on rotuna jotakin samaa kuin Alien-franchisen xenomorfeissa: myös kytinnien elämä alkaa kuolleen vihollisen ruumiin sisältä. Mitä voimakkaamman ruumiin sisällä kytinn saa kehittyä, sitä vahvempi siitä kasvaa.

Oikeastaan D’Vorahissa on vain muutama inhimillinen piirre. Ensinnäkin hän osaa puhua, toisekseen hän on hyvin älykäs, ja kolmanneksi hänen ruumiinsa muistuttaa perusrakenteeltaan läheisesti ihmisen ruumista. Muiden ominaisuuksiensa suhteen hän on lähempänä hyönteistä kuin ihmistä. Hänen verensä on myrkyllistä, hänen sisällään asustaa hyönteislauma ja hänen selässään on neljä pitkää ja kapeaa raajaa, joilla hän voi pistää vastustajaansa. Lisäksi hän osaa lentää ja pystyy suihkuttamaan vastustajaansa kohti myrkyllistä nestettä. Nämä ominaisuudet leimaavat D’Vorahia myös taistelijana. Itse pidän erityisesti hänen ekstraraajoistaan sekä kyvystään usuttaa hyönteisparvi vastustajan kimppuun.

D’Vorah on luonteeltaan ambivalentti tapaus. Hän on ilmeisen neuvokas hahmo, joka tavoittelee sitkeästi omaa etuaan. Itsekkyys ja omaneduntavoittelu ovat kuitenkin hienoisessa ristiriidassa hänen laumaidentiteettinsä kanssa, joka käy ilmi erityisesti hänen puheestaan: hieman samaan tapaan kuin Ermac, hän ei viittaa itseensä sanalla I, vaan ilmaisulla this one. Esimerkiksi Mileenalle hän toteaa taistelun aluksi: ”This one will enjoy your death”.

Ehkäpä parasta D’Vorahissa on hänen äänensä, jossa on erikoinen sirkuttava, hyönteismäinen pohjasävy. Hatunnosto äänisuunnittelijoille!

2. Kitana

mkx-kitana

Kitana kuuluu Mortal Kombatin klassisimpiin  ja tunnetuimpiin hahmoihin. Hän on kuningatar Sindelin ja kuningas Jerrodin tytär, Edenian prinsessa. Hän tosin menehtyi Mortal Kombatin (2011) lopussa, mutta palasi kuitenkin henkiin Quan Chin herättämänä revenanttina. Mortal Kombat X:n tarinamoodissa hänet nähdään siis kiiluvasilmäisenä epäkuolleena; sen sijaan ”tavallisessa” pelimoodissa hän on oma kaunis itsensä.

On melkeinpä päivästä kiinni, onko MK-suosikkini Kitana vai tuo alempana esitelty tyyppi, joka nyt tällä kertaa vei ykkössijan. Kitanan hahmossa on vaikuttavaa jylhyyttä ja karismaa. Hän on sekä luonteeltaan, ulkoasultaan että taistelutyyliltään hyvin naisellinen – toisin kuin esimerkiksi Mortal Kombatin ensimmäinen naishahmo Sonya Blade, joka pyrkii olemaan niin äijää kuin pystyy. Pidänkin Mortal Kombatin naispuolisista ninjoista niin paljon varmaankin sen takia, että heidän taistelunsa on kaunista ja kevyttä kuin tanssi.

Kitanan tärkeimmät aseet ovat kaksi teräsviuhkaa – ehkäpä epärealistisin ase koko pelisarjan historiassa, mutta älkäämme antako sen häiritä.

1. Mileena

MKX-mileena-sait

Mileena pulpahti Mortal Kombatiin alun perin Kitanan violettina värivariaationa. Sittemmin Mileena ja Kitana ovat kehittyneet varsin erilaisiksi hahmoiksi, joilla tosin on yhteinen taustatarina – ja osittain myös yhteiset geenit.

Mileena on yhdistelmä Kitanan ja tarkatan-soturin perimää. Sopasta syntyi Kitanan näköinen, kaunis nuori nainen.  Hänen viehätysvoimaansa tulee kuitenkin särö, kun hän riisuu kasvojensa alaosan peittävän naamion ja paljastaa julmetun ruman tarkatan-suunsa. Mileenan voisi varmaankin nähdä jotensakin misogyynisenä luomuksena: nainen näyttää kaukaa ihanalta, mutta annas, kun tutustut hänen kätkettyihin ominaisuuksiinsa…

Erityisesti Mortal Kombatissa (2011) Mileena näytti naamiotta todella rumalta. Kyse ei ollut ”hyvästä rumuudesta”, vaan hutiloiden tehdystä 3D-mallinnuksesta: aivan kuin tytön naamaan olisi liimattu tarkatanin suulta näyttävä tarra. Onneksi Mortal Kombat X:ssä Mileenan ulkonäköä on kehitetty katsojaystävällisempään suuntaan. Hänelle on annettu tavallisen ihmisen huulet, jotka tekevät hänestä myös naamiotta paljon mukavamman näköisen. Lopputulos muistuttaa Glasgow-hymyä, joka on varustettu ylimääräisillä hampailla. Tykkään.

Mileenassa minua kiehtoo erityisesti hänen psykologinen profiilinsa. Hänen syntyhistoriansa on hyvin samanlainen kuin Tolkienin uruk-hain: kauniista olennosta (haltiasta, Kitanasta) on runneltu ja jalostettu jotakin väkivaltaista ja rumaa (uruk-hai, Mileena). Olla ruma ja ilkeä on yksi asia, mutta entä, kun tiedät olevasi halpisversio kauniista prinsessasta? Mileenalla ei ole lainkaan omaa identiteettiä; hänen minäkäsityksensä on ikuisesti sidottu Kitanaan. Hän on halpa kopio, viallinen kappale.

Mileena jakaa taistelijana monia Kitanan piirteitä. Molemmat naiset ovat vilkasliikkeisiä ja ketteriä. Molemmat taistelevat pääosin teräasein. Lisäksi Mileenan liikekavalkadiin kuuluu erilaisia potkuja, lyöntejä ja kärrynpyöriä. Maininnan ansaitsee erityisen kätevä telekick, jossa yhdistyvät teleportaatio ja alas suunnattu potku. Telekick ei ole erityisen voimakas isku, mutta minkä se häviää voimassa, se voittaa monikäyttöisyydessä: telekickin voit polkaista riippumatta siitä, onko vastustaja pystyssä vai kyyryssä, kaukana vai lähellä. Se toimii aina.

Harmi vaan, että Mileenan Face Feast -fatality kuuluu Mortal Kombat X:n kehnoimmin toteutettuihin fatalityihin. Onneksi Tasty Treatfatality (joka tosin täytyy käydä erikseen avaamassa kryptan puolella) on huomattavasti hauskempi.

Se suosikeista ja inhokeista. Ensi viikolla mietitään jo pelisarjan seuraavaa osaa.

Mortal Kombat X PS4 @ Discshop
Mortal Kombat X Xbox One @ Discshop
Mortal Kombat X Kollektor’s Edition Xbox One @ Discshop

Mortal Kombat X PS3 @ Discshop
Mortal Kombat X Xbox 360 @ Discshop
Mortal Kombat X PC @ Discshop

Exodus: Gods and Kings (2014) arvostelu – Moses goes CGI

EXODUS julkka
Exodus: Gods and Kings (2014)

Jännä juttu: viime vuonna ensi-iltaan pölähti kerrassaan kaksi megabudjetin seikkailuelokuvaa, jotka perustuvat Raamattuun. Tarkoitan nyt Noahia ja Exodus: Gods and Kingsiä (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Espanja 2014). Laitetaan heti alkuun pakollinen valivali: ei sitten kummankaan elokuvan nimeä viitsitty kääntää suomeksi? Eikö täkäläisissä levitysfirmoissa osata suomentaa paria sanaa, vai onko promokuvien väsääminen uusiksi suomenkielisillä nimillä liian iso vaiva? Mikä tässä oikeasti maksaa?

Sekä Nooan että Mooseksen tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joten miksi taas pitää? Vastaus on yksinkertainen: koska CGI. Nooan arkki ja exodus ovat molemmat tarina-aiheita, jotka suorastaan vaativat massiivista tietokoneavusteista toteutusta. Vedenpaisumus ja kymmenen vitsausta – totta kai näistä tehdään elokuvia.

Ja siihen se sitten molempien elokuvien kohdalla vähän jääkin: visuaaliseen spektaakkeliin. Noahin suhteen odotukset eivät olleet kummoiset (okei: Aronofsky olisi voinut pystyä parempaan, mutta Russell Crowe pääosan esittäjänä antoi olettaa, että nyt mennään metsään oikein rytinällä – ja niin myös tapahtui). Exoduksessa tekijäkaarti on lupaavampi: Ridley Scott, Christian Bale (!!!), Sigourney Weaver. Myös promokuvat lupailivat hyvää. Katsokaa nyt tuota julistetta. Vau.

EXODUS sigourney
Myös Sigourney Weaver Ramses II:n äitinä on vau. Harmi, että hänen roolinsa jää elokuvassa hyvin pieneksi.

Juonta ei tarvinne referoida – kaikki tietävät, mistä Mooses (Bale) tuli ja minne hän meni. Exoduksen tarina on tarina Mooseksesta, ja siksi tuntuukin vähän erikoiselta, ettei tämän henkilöhahmon kehittelyyn ole panostettu enempää. Niin ammattitaitoinen ja karismaattinen kaveri kuin Christian Bale onkin, jää Mooseksen hahmo tässä elokuvassa valjuksi, perinteiseksi ja jopa kiiltokuvamaiseksi.

Myönnetään, että toivoin elokuvasta edes jonkinlaista henkistä ulottuvuutta. Tiedän, ettei suurten studioiden elokuvilta pitäisi sellaista odottaa – silloin ei joutuisi pettymään ja saisi aina silloin tällöin kokea positiivisia yllätyksiä (Aronofskyn elokuvat ovat hyviä esimerkkejä tästä, Noahia ja Unelmien sielunmessua lukuun ottamatta). Elokuvan ainoa elementti, joka on tästä näkökulmasta edes hiukkasen kiinnostava ratkaisu, on pikkupoika, jonka kautta Jumala puhuu Moosekselle. Huomatkaa: kiinnostava ratkaisu on eri asia kuin onnistunut ratkaisu.

EXODUS ramses ii
Ramses miettii, kuinka Mooses saadaan kuriin.

Elokuvassa on painotuksia, joita en ainakaan itse miellä osaksi kanonisoitua Mooses-tarinaa. Mooses nähdään elokuvassa aluksi Ramses II:n (Joel Edgerton) kumppanina, lähes veljen vertaisena toverina. Niinpä taistelusta Israelin ja Egyptin kansojen väillä tulee oikeastaan taistelu kahden veljeksen kesken. Ei tarvitse olla eksegeetikko hoksatakseen, että kuviossa on jotain yhteistä Kainin ja Abelin välisen skisman kanssa. Idea voisi toimia, muttei tällä kertaa vain ota tuulta alleen.

Olen havaitsevinani elokuvassa myös monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja, joita alkuperäinen raamatuntarina ei käsittääkseni pidä sisällään. Mooses tosiaankin nai midianilaisen papin tyttären, Sipporan. Midianilaiset ja Israelin kansa olivat tiettävästi oikeastaan toistensa vihollisia, mikä tekee Mooseksen ja Sipporan avioliitosta aika erikoisen ratkaisun. Mooses siis nai vieraan kansan ja vieraan uskon edustajan sen sijaan että valitsisi vaimon omiensa joukosta. Elokuvassa Sipporan ”vierautta” ja itämaisen eksoottista ulkonäköä korostetaan erityisesti. (Länsimaisessa maalaustaiteessa Sippora on usein kuvattu hyvinkin vaaleaihoisena – hahmona, jota on helppo pitää länsimaissa ”yhtenä meistä”.)

EXODUS haat
Tuore aviopari: Mooses ja Sippora.

Exodus: Gods and Kings on Hollywood-elokuvaa tylsimmillään. Se nojaa niin vahvasti visuaaliseen loisteliaisuuteen, että sen sisältö jää kumisemaan tyhjyyttään. Elokuvan ulkoasu toteutettu nykyaikaisin menetelmin – sen sijaan sen sisältö jää vanhakantaiseksi, persoonattomaksi ja paperinmakuiseksi tarinaksi vuosituhansien takaa.

*****

Exodus: Gods and Kings DVD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD + 3D-BD @ Discshop

Ihmisen pojat (2006) arvostelu – Verso kuolleesta maasta

Jännä tyyppi tää Alfonso Cuarón. Miehen 90-luvun tuotantoa en tunne. 2000-luvulla tuli Harry Potteria, tieteisdystopiaa ja sen jälkeen Gravity. Kaverin tähänastisesta tuotannosta on vähän vaikea löytää mitään punaista lankaa.

Katsoin äskettäin Neill Blomkampin Elysiumin toistamiseen, ja siksipä en nyt malta olla vertaamatta näitä kahta ohjaajaa toisiinsa. Heitä yhdistää ainakin kolme asiaa: molemmat ovat ohjanneet vasta pari ison rahan elokuvaa, ja molemmat näyttävät vinksottavan scifin suuntaan. Molemmat ovat Hollywoodissa muukalaisia: Cuarón on meksikolainen, Blomkamp taas Etelä-Afrikan afrikaanereita. On erojakin: siinä missä Blomkampin kolmessa ensimmäisessä täyspitkässä on selkeitä temaattisia ja aihekytköksiä, ei Cuarónin ohjauksia tunnu yhdistävän toisiinsa oikein mikään. Ainakin luulen näkeväni, mihin suuntaan Blomkamp on siirtymässä, kun taas Cuarón… Hänestä en uskalla esittää edes arvauksia.

IHMISEN POJAT julkka
Ihmisen pojat (2006)

En tiennyt, mitä odottaa Ihmisen pojilta (Children of Men, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2006). Eräs kaverini luonnehti sitä parhaaksi elokuvaksi, joka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on tehty. Kehujan elokuvamaun ja Cuarónin muun tuotannon perusteella osasin arvata, että kyse on scifistä, mutta siinä ne vihjeet sitten olivatkin.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2027. Ihmistä on kohdannut suuri onnettomuus: ihmislaji on käynyt hedelmättömäksi, ja maailman nuorin ihminen on ylittänyt jo täysi-ikäisyyden rajan . Kun toivo jatkuvuudesta ja uudistuvasta elämästä on kadonnut, sivilisaatiot ovat romahtaneet ympäri maailmaa. Planeetan tiettävästi ainoa toimiva valtiollinen hallinto löytyy Isosta-Britanniasta. (En yleensä pruukaa tarttua ns. epäuskottavuuksiin kovinkaan helposti, mutta Iso-Britanniako olisi Euroopan last man standing? Kröhöm.) Maan rajoilla vyöryy pakolaismassa, minkä vuoksi Isosta-Britanniasta on tullut poliisivaltio. Alkaa näyttää kyseenalaiselta, olisiko elämä sittenkin mukavampaa sen rajojen ulkopuolella – etenkin, kun massiivisista turvatoimenpiteistä huolimatta terrori-iskuja ei pystytä estämään. (Tällaiseen ajatukseen elokuva ei sinänsä kannusta, mistä ropisee miinusta. Valtiollisten hallintorakenteiden tarpeellisuutta ihmisen hyvinvoinnin kannalta ei juuri kyseenalaisteta. Tila, jossa ihmisiä ei hallitse jonkinlainen jäsentynyt hallintojärjestelmä, nähdään lähes automaattisesti kaoottisena. Kauas on tultu Voltairen ja Rousseaun ajatuksista.)

IHMISEN-POJAT-pink-floyd
Theo ja serkkupoika. Pink Floyd -viittaus meni minulta vähän ohi.

Elokuvan päähenkilö Theo Faron (Clive Owen) on entinen ihmisoikeusaktivisti, joka on hylännyt ihanteensa ja antautunut osaseksi massiiviseen byrokratiakoneistoon. Theon harmaaseen arkeen tulee murtuma, kun Kalat-aktivistiryhmän jäsenet sieppaavat hänet. Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen: Kalojen johdossa seisoo Julian (Julianne Moore), jonka kanssa Theolla on pitkä yhteinen historia. Nyt Julian pyytää Theolta palvelusta. Sen enempää juonesta ei ole mielekästä jutella, jotta spoilereilta vältytään. Kerronta nojaa pitkälti ennakoimattomiin käänteisiin, joiden tehot kärsivät auttamatta, jos juonta selostetaan liian pitkälti.

IHMISEN-POJAT-julian
Mitä järjestäytyneelle yhteiskunnalle mahtaisi tapahtua, jos kaikki terroristijohtajat näyttäisivät tältä?

Vaikka Ihmisen poikien juonenkäänteet on kirjoitettu naseviksi ja tehokkaiksi, luonnehtisin silti elokuvaa pikemminkin teema- kuin tarinavetoiseksi elokuvaksi. Tämä on nyt sitä temaattisesti rikasta scifiä. Keskeisimpänä teemana voidaan pitää toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Elokuvan alussa Theo on alistunut osaansa: hän ei osaa nähdä tunnelin päässä lainkaan valoa. Kun hän sitten tarinan edetessä kohtaa jotakin sellaista, mikä ylittää kaikki todennäköisyyden rajat, hän alkaa intuitiivisesti toimia valoisamman tulevaisuuden hyväksi. No, okei – aivan aluksi Theo haluaa lähinnä pelastaa oman nahkansa. Hän ottaa  ratkaisevan askeleen huomaamattaan, mutta kun se kerran on otettu, ei hän tule kyseenalaistaneeksi oman pyyteettömän toimintansa mielekkyyttä. Hän toimii intuitiivisesti sen mukaan, minkä kokee oikeaksi.

Ihmisen pojat tuli  Yhdysvalloissa ensi-iltaan joulupäivänä. Usein joulupäivän ensi-iltoihin kuuluu keveitä koko perheen elokuvia ja muuta iloista lomakatseltavaa, mutta Ihmisen poikien kohdalla ensi-iltapäivän valinnalla tuntuu olevan syvempi merkitys – sen verran voimakasta ihmeen ja pyhyyden leimaa elokuvan loppupuolen kohtauksissa on. Joku varmaankin pitää elokuvan viimeisiä kohtauksia ällömakeina ja hempeilevinä. Kyynikon on vaikea nähdä ihmeitä missään. Itse pidin elokuvan lopun tunnelmista tavattomasti.

IHMISEN-POJAT-joosef
Keskiluokkainen elämäntyyli unohtuu nopeasti.

Elokuvan nimi on selvä viittaus kristilliseen traditioon. ”Son of Man” eli ”Ihmisen Poika” on ilmaus, jolla Jeesus viittaa Raamatussa itseensä. Merkillepantavaa on, että elokuvan nimessä ei käytetä suoraan tätä raamatullista ilmaisua, vaan muotoa ”Children of Men”, kirjaimellisesti ”Ihmisten Lapset”. Yleensä peräänkuulutan tuontielokuville suomenkielisiä nimiä, jotka käyvät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Kiva, että tälle elokuvalle on keksitty suomenkielinen levitysnimi, mutta olisin suonut tässä tapauksessa käytettävän alkukieliselle nimelle uskollista lapset-muotoa. Tällaisenaan suomenkielinen levytysnimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Nohneh, lillukanvarsia.

Sentään yksi seikka tuntuu yhdistävän Cuarónin 2000-luvun tuotantoa: kunnianhimoisen pitkät otokset. Ihmisen pojissa nähdään useita monen minuutin mittaisia kamera-ajoja – näitä oli mukana niin miehen ainoaksi jääneessä Harry Potter -elokuvassa kuin Gravityssakin. Etenkin loppupuolen taistelukohtauksissa muhkeat kamera-ajot tuovat kerrontaan mukavan cinema verité -viban. Hämmentävää kyllä, tämän elokuvan ratatata kohta räjähtää pu-pummm -kohtaukset ovat harvinaisen onnistuneita – etenkin kun otetaanhuomioon, että kyse on pikemminkin teema- kuin toimintavetoisesta elokuvasta. Monet toimintaelokuvat epäonnistuvat toiminnan kuvaamisessa, vaikka koko elokuvan vetovoima on – tai sen ainakin pitäisi olla – juuri toiminnassa. Toiset elokuvat taas onnistuvat kaiken muun ohella myös toimintakohtauksissa kuin sivumennen, vasemmalla kädellä. Ihmisen pojat kuuluu jälkimmäisiin elokuviin.

IHMISEN-POJAT-jasper
Michael Caine on villiintynyt vanhoilla päivillään.

Pakko mainita vielä Michael Cainesta: entinen agenttinäyttelijä on saanut tällä kertaa roolin, joka on jotain ihan muuta kuin miehet edelliset työt. Theon ikääntyvä ystävä Jasper on vanha, sympaattinen hippi, joka kasvattelee elannokseen hamppua jossakin maaseudun uumenissa. Tötsyhommat ovat elokuvan maailmassa tietenkin laittomia, mutta se ei Jasperin liiketoimintaa haittaa. Tämän roolin myötä mä pidän Cainesta yhä vain enemmän – ja mä sentään pidin hänestä jo valmiiksi aika paljon.

What are the roots that clutch, what branches grow Out of this stony rubbish? Son of man, You cannot say, or guess, for you know only A heap of broken images, where the sun beats, And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief […].

– T. S. Eliot: The Waster Land

*****

Ihmisen pojat BD @ Discshop