Tenavat-elokuva (2015) arvostelu – Blaah blaah

TENAVAT-ELOKUVA 2015
Tenavat-elokuva (2015)

Tenavista on saatu tiristettyä erinomaista kevyenharmitonta viihdettä jo vuosikymmenten ajan, joten miksipä sama kaava ei toimisi edelleen? Alkuperäinen sarjakuvakonsepti on ajaton, ja Charles M. Schulzin strippejä jaksetaan lukea sukupolvesta toiseen (tai näin ainakin toivon; osaakohan nuori polvi arvostaa Tenavien hitaasti kehittyvää huumoria?). Siksi ajatus 2010-luvun Tenavat-adaptaatiosta on ajatuksena ihan hyvä – ainakin periaatteessa.

Käytännön toteutus kuitenkin kompastuu omiin kinttuihinsa jo alkumetreillä.

Tenavat-elokuva (Yhdysvallat 2015) on syntynyt sliipatusta 3D-animaatioteknologiasta, sarjakuvista tutuista perusaihelmista ja kepeästä perusfiiliksesta. Elokuvassa nähdään kaikki sarjakuvien tunnetuimmat perustilanteet ja -hahmot: leijoja syövä puu, Punainen Paroni, Tellun psykiatrinvastaanotto, Jakke Jäyhä ja Jaska Jokusen monet epäonnistumiset urheilukentällä. Puussa vaaniva korppikotka on sentään jätetty tästä elokuvasta pois. Lopputulos: pieniä kaskuja on mukana niin paljon, että perusjuoni tukehtuu.

Jaa mikä perusjuoni? Naapurustoon muuttaa uusi tyttö, johon Jaska Jokunen ihastuu välittömästi. Tenavansa lukeneet arvaavat varmaankin jo tässä vaiheessa, että neitosta kutsutaan elokuvassa yksinkertaisesti Pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Vanhaan tarinaan on kirjoitettu uusia käänteitä ja yksityiskohtia. Juoni ei herätä oikein mitään ajatuksia: ihan ok.

TENAVAT sarja
Tenavat-elokuva muistuttaa katsojia aika ajoin siitä, että kyse on sarjakuvan pohjalta tehdystä animaatiosta.

Schultz piirsi Tenaviaan aikuisyleisöille ja tiettävästi ärsyyntyi aina, kun joku luuli hänen piirtävän lapsille. Tenavat-elokuva on sen sijaan tehty ilmiselvästi nimenomaan perheen pienimmille – ja juuri tässä mennään metsään. Kokonaisuus on lyhytjänteinen ja ylikorostetun hilpeä. Jaska Jokusen hahmolle ominaisesta maailmantuskasta ja angstista ei ole jälkeäkään: hänestä on tehty pirtsakka poika, joka kokee silloin tällöin lyhyitä kevytmelankolian hetkiä ponnistaakseen kohta taas reippaasti kohti uusia haasteita. Blaah.

Kuten suunnilleen kaikki nykyajan lastenanimaatiot, myös Tenavat-elokuva on toteutettu 3D:nä. Katsoin elokuvan 2D:nä, mutta siitä huolimatta en malta olla kommentoimatta 3D-valintaa: mitä kolmiulotteisuudella mahtaa olla annettavana tällaisessa elokuvassa? Tenavien sarjakuvat ja aiemmat animaatiot pohjautuvat nimenomaan rentoon ja suurpiirteiseen piirrosjälkeen. Varmaksi en voi tietää, mutta arvelen, että 3D on tehnyt kokonaisuudesta muovisen. Myös 2D:nä Tenavat-elokuva näyttää sliipatulta ja tylsätä. Olen suunnattoman onnellinen, etten tuhlannut rahojani tämän elokuvan teatterinäytökseen. Mieluummin katselen Jaska Jokusen joulua rapsuvalta ja natisevalta VHS-kasetilta.

TENAVAT ressu kaustinen
Ressu ja Kaustinen ovat aina hauskoja – myös Tenavat-elokuvassa.

Ainoa hyvä puoli Tenavat-elokuvassa on se, että se on lyhyt ja kevyt katsottava, joka sopii mainiosti väsyneisiin sunnuntaipäiviin. Jos haluaa katsoa dagenefteriä potiessaan jotain muutakin kuin Simpsonit-maratonia tai kokkirealityja, on Tenavat-elokuva varteenotettava vaihtoehto.

Ressu ja Kaustinen ovat söpöjä ja välillä jopa hauskoja. Annetaan elokuvalle toinenkin tähti ihan heidän takiaan.

*****

Tenavat-elokuva VOD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD (suomeksi dubattu) @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD (suomeksi dubattu) @ Discshop

Warcraft: The Beginning (2016) arvostelu – Örkkilove ja mahtava huti

WARCRAFT The Beginning
Warcraft: The Beginning (2016)

Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

WARCRAFT durotan
Örkkiprotagonisti Durotan. Ihana.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

WARCRAFT garona
Minäkin näytän enemmän örkiltä kuin Garonaa näyttelevä Paula Patton.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

WARCRAFT lothar
Lothar ja muovihaarniska.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

WARCRAFT guldan
Gul’dan. Ihana. Tämän takia Warcraft kannattaa käydä tsekkaamassa teatterissa.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****

Apeiron (2013) arvostelu – Abstraktioiden elokuvaa

Apeiron
Apeiron (2013)

Apeiron (Suomi 2013)
Ohjaus: Maria Ruotsala
Käsikirjoitus: Maria Ruotsala (käsikirjoitus pohjautuu Leena Krohnin Umbra-romaaniin)
Rooleissa: Sampo Sarkola, Irina Björklund

Kummastelin taannoin Leena Krohnin Umbraa käsittelevässä tekstissä, kuinka kuulin romaaniin pohjautuvasta Apeiron-elokuvasta vasta tänä keväänä, siis vajaa kolme vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tarkemman selvittelytyön jälkeen en enää ihmettele asiaa: Apeiron ei päässyt varsinaiseen teatterilevitykseen, vaan se esitettiin lähes tuoreeltaan televisiossa – vieläpä Yle Fem -kanavalla. Aivan kuin olisi aivan erityisesti haluttu varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan tule elokuvaa katsoneeksi. Ennen televisioesitystä Apeiron pyörähti ainakin Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla – parempi sekin kun ei teatteriesitystä lainkaan.

Jokin tässä systeemissä mättää. Ensin elokuvan tuotantoon käytetään vajaan neljänsadan tuhannen euron budjetti – ja sitten leivitys hoidetaan parilla festarinäytöksellä ja televisiokanavalla, jonka ohjelmistoa kukaan ei seuraa. Tällä kertaa vaatimattomista katsojaluvista ei voi syyttää ainakaan yleisöä, vaan onnetonta levitystä ja markkinointia. Onneksi VLMedia siivoaa nyt mahalaskun jälkiä ja julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n.

Apeiron Sampo Sarkola
Umbra pohtii työssään äärettömyyttä ja tapahtumien syitä.

Eihän Apeiron mikään suurten yleisöjen elokuva ole, se on totta – aivan samalla tavalla kuin Leena Krohnin romaanit eivät ole suuren yleisön romaaneja. Koska elokuva on tänä päivänä aivan toisella tapaa massaviihdettä kuin kirjallisuus, odotin Apeironilta romaaniin verrattuna konkreettisempaa ja tarinapainotteisempaa (lue: katsojaystävällisempää) lähestymistapaa. Väärin meni: jos mahdollista, Apeiron on vieläkin abstraktimpi ja korkealentoisempi kuin alkuteos Umbra.

Umbra (Sampo Sarkola) työskentelee lääkärinä pahuuden ja väkivallan tutkimukseen erikoistuneella klinikalla. Työssään Umbra kohtaa sekä väkivallan tekijöitä eli ”pahoja ihmisiä” että heidän uhrejaan. Myös Umbran lääkäripuoliso Iris (Irina Björklund) on töissä samassa tutkimuslaitoksessa. Raja pariskunnan työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä: Umbra ja Iiris keskustelevat myös kotonaan lähinnä työhönsä liittyvistä kysymyksistä, joiden aiheet kuuluvat pikemminkin filosofian kuin lääketieteen tai psykologian alaan.

Apeiron Irina Björklund Sampo Sarkola
Iriksen ja Umbran kotikeskustelut pyörivät työaiheiden ympärillä.

Krohnin romaanissa Umbra on paatunut sinkkumies – Iriksen hahmo on käsikirjoittaja-ohjaaja Maria Ruotsalan omaa lisää. En aivan ymmärrä, mitä Ruotsala on Iriksen hahmolla tavoitellut. Ehkäpä Iris on syntynyt ennen kaikkea Umbran keskustelukumppaniksi ja ajatusten vastaanottajaksi, jotta Umbran kaikkia ajatuksia ei tarvitsisi jakaa katsojille sisäisen monologin keinoin. Miten vain, en pidä Iriksen hahmoa tai Iriksen ja Umbran välistä parisuhteentapaista järin onnistuneina luomuksina. Krohnin Umbran yksinäisyys ja riippumattomuus muista ihmisistä tekivät hänestä kiinnostavan ja sympaattisen hahmon.

Toisaalta Iriksen hahmon myötä tarinaan saadaan mukaan kiinnostaviakin elementtejä. Umbran pehmoinen yksinäisyys ja nukkavieru humanismi ovat Apeironissa saaneet tehdä tilaa sille kylmyydelle, joka hyvän ja pahan välisestä rajapinnasta hohkaa. Krohnin Umbra on sivustakatselija, tarkkailija, elämälle vieras ja ikuisesti ulkopuolinen olento – Ruotsalan Umbra puolestaan joutuu astumaan elämän ytimeen ja tekemään valintoja, ohjaamaan kohtaloaan. Tämä kaikki tulee Ruotsalan elokuvassa esille nimenomaan Iriksen ja Umbran väliseen suhteeseen liittyvissä tilanteissa.

Apeiron Irina Björklund
Iriksen rooli on raskas.

Romaanin ja elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä voisi kirjoittaa pidemmältikin, jos siinä olisi jotain mieltä. Tyydyttäköön tällä erää vain toteamaan, että Ruotsala on ottanut käsikirjoituksessaan sangen suuria vapauksia Krohnin romaaniin nähden. Se ei ole hyvä tai huono asia, uskollisuus alkuteokselle kun ei ole mikään adaptaation laadun mitta.

Tyylillisessä mielessä Umbra-romaania ja Apeironia vaivaa sama ongelma: kokonaisuus on hyvin hajanainen ja abstrakti. Tapahtumat on sijoitettu epätodelliseen aikaan ja paikkaan, oman maailmamme ulkopuolelle. Olen varma, että tekijät ovat tavoitelleetkin juuri tätä filosofianluentomaista vaikutelmaa – mutta kuinka katsojaystävällinen tämä tyyli on, se on tyystin toinen asia. Teoksen sisältö voi olla varsin korkealentoista ja yleisinhimillistä, mutta entäpä ilmaisu? Mitä abstraktimpia ovat teoksen teemat ja aiheet, sitä tärkeämpää on, että katsojan on helppo saada ote teoksen ilmaisusta – näin itse ajattelen. Krohn ja Ruotsala ovat selvästi kanssani toista mieltä.

Apeiron
Apeironin kamera kellahtaa välillä nurin.

Visuaalisesti Apeiron on kiinnostava, mutta epätasainen. Ajoittain kuvakulmat ja leikkaukset ovat (hyvällä tavalla) hämmentäviä ja oivaltavia, ajoittain ikävän kankeita. Digitaalinen kuva tuntui rähmiintyvän hieman jopa omalla kotitelkkarillani. En välttämättä haluaisi nähdä tätä elokuvateatterissa.

Apeironille ei kotimaisen elokuvan kentästä löydy vertaista. Minkä rahansa Krohnin romaanin filmatisointi olisi suuri haaste, ja Ruotsala ansaitsee hatunnoston jo pelkästään siitä hyvästä, että ryhtyi leikkiin. Se, että kokonaisuus on hajanainen ja sokkeloinen, ei ole yllätys kenellekkään, joka tuntee Krohnin romaanituotantoa. Haluaisin tosin nähdä vielä sellaisenkin Krohn-adaptaation, jossa astuttaisiin rohkeasti valtavirtaisemman ja tarinavetoisemman kerronnan vuohon.

Jos pidät Leena Krohnin romaaneista tai elokuvista, jotka viittaavat kintaalla yhtenäiselle tarinalle, pidät melko suurella todennäköisyydellä myös Apeironista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukopion tämän tekstin kirjoittamista varten.

Aperion DVD @ VLMedia Shop
Aperion DVD @ Discshop
Apeiron DVD @ CDON

The Mist (2007) arvostelu – Ei lisää Kingiä vähään aikaan

The_Mist_poster
The Mist – Usva (2007)

Rita Hayworthia käsittelevän tekstin kommenttiosiossa nousi esille toinen Frank Darabontin Stephen King -adaptaatio eli The Mist – Usva (Yhdysvallat 2007). Olen toistaiseksi jättänyt elokuvan katsomatta siitä syystä, että olen sekoittanut sen John Carpenterin The Fogiin (joka on tavattoman kehno tekele)  ja ihmettelin, kuinka leffan nimi keikkui Buzzfeedin 25 Movies That Will Destroy Your Faith In Humanity -listalla. The Mist ja The Fog ovat molemmat melko simppeleitä massayleisöjen kauhuelokuvia, mutta juuri muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.

Amatööriprosaisteille suositellaan usein kirjoitusharjoitusta, jossa kuvataan suljetussa tilassa kehkeytyviä tapahtumia. Suljettu tila synnyttää kiinnostavia haasteita ja mahdollisuuksia. Henkilöasetelma pysyy suljetun tilan tarinoissa tiiviinä, ja ristiriitatilanteita on melko helppo luoda. Suurin ongelma on toiminnallisuuden puute: kuinka luoda kiinnostavaa toimintaa tilaan, joka on eristetty ulkomaailmasta? Monikaan katsoja ei kiinnostu elokuvasta, jossa vain istutaan ja ihmetellään.

Stephen King näyttää ihastuneen aivan erityisesti suljetun tilan tarinoihin. The Mistin lisäksi hän on käyttänyt tätä asetelmaa monissa kertomuksissa, joista ajankohtaisin lienee ylipitkäksi tv-sarjaksi pakistettu Under the Dome. Eräänlaisia suljetun tilan tarinoita ovat myös Rita Hayworth ja Vihreä maili. King toistaa jossain määrin itseään myös päähenkilövalinnallaan: The Mistin keskushahmo David (Thomas Jane) on vapaa luovan työn tekijä, samalla tapaa kuin vaikkapa Hohdon Jack Torrance, Piinan Paul Sheldon tai Ruumiin Gordon Lachance. On mahdotonta välttyä ajatukselta, että King kirjoittaa itseään romaaniensa taiteilijapäähenkilöihin.

THE-MIST-parkkis
Sumu nielee kaupungin.

David lähtee 8-vuotiaan Billy-poikansa kanssa täydentämään kodin ruokavarastoja läheiseen supermarkettiin. Kylää edellisyönä riepotellut myrsky on saanut koko kulmakunnan ostoksille, ja kassajonot ovat pitkät. Rauhallinen ostoshetki keskeytyy, kun maidonvalkea usva nielee lasiseinäisen marketin ja näkyvyys valahtaa nollaan. Sumun seassa näyttää piilevän jotakin, mutta varmaksi on paha sanoa – parempi on painaa nenä kiinni ikkunaan ja odottaa. Ollaan näkymättömyyden estetiikan ytimessä. Marketin seinät tarjoavat suojaa, mutta kuinka pitkään? Uhkaavan sumun ja turvallisen sisätilan erottaa toisistaan vain ohut lasi.

Valitettavasti näkymättömyyden estetiikasta luovutaan The Mistissä jo melko varhaisessa vaiheessa. Sumussa piileskelevät möröt lakkaavat olemasta kiinnostavia juuri sillä hetkellä, kun ne paljastetaan katsojien silmille.

Ulkoinen uhka saa kauppaan jääneiden selviytyjien keskinäiset skismat nousemaan pintaan. Kun toimintasuunnitelmaa yritetään porukalla muodostaa, ei ihmisten valintoihin vaikuta pelkästään läsnä oleva tilanne – vanhoilla kaunoilla ja menneillä ristiriidoilla on painoarvoa yhtä lailla, ellei jopa enemmän. Päällisin puolin The Mist on toki kauhuelokuva, mutta sen ydin on ihmisten välisiin suhteisiin nojaavassa draamassa… kuten Kingin teoksissa ja niihin pohjautuvissa adaptaatioissa oikeastaan aina.

THE-MIST-shopping
Periamerikkalainen ostoshetki: Billy-poika ja David tuomiopäivän marketissa.

Yksi The Mistin silmiinpistävimmistä henkilöhahmoista on äärikristitty rouva Carmody (Marcia Gay Harden), joka julistaa marketissa tuomiopäivän sanomaa. Hän näkee sumun ja sen keskellä piilottelevat möröt Jumalan koston välineinä, jotka rankaisevat nyt syntisiä. Rouva Carmody on elokuvan tärkeimpiä hahmoja, joka olisi kuitenkin kannattanut luonnostella vielä huolellisemmin. Erityisesti elokuvan alkupuolella hänen fundamentalistisuutensa on ylikorostettua ja alleviivattua, mikä tekee koko hahmosta Putous-tyyppeihin verrattavan karikatyyrin. Hänen ulosantinsa edustaa niin rajua önkerökristillisyyttä, että se herättää katsojassa lähinnä huvittuneisuutta.

Tarinan etenemisen myötä Carmodyn ehdottomuudelle alkaa löytyä juonellisia perusteita, mutta ehkäpä hahmosta ei siltikään olisi tarvinnut (kannattanut) tehdä aivan näin yliampuvaa. Tällaisenaan Carmodyn kristillinen fundamentalismi esitetään kornina toiseutena, johon ei edes tarvitse yrittää samastua, vaan joka yksinkertaisesti ”on tyhmää”. En tiedä, onko kyse myös kulttuurierosta. Jenkeissä fundamentalistikristillisyys on vahvemmissa voimissa kuin täällä Euroopassa – ehkä siellä näinkin överiksi vedettyä hahmoa voidaan pitää uskottavana.

THE-MIST-carmody
Todella upeeta, rouva Carmody.

Joka tapauksessa King, Darabont tai molemmat ovat päästäneet itsensä rouva Darabontia luonnostellessaan turhan helpolla. Olisi ollut kiinnostavampaa nähdä riidankylväjänä hahmo, joka on edes jollakin tasolla samastuttava tai uskottava. Ja kun Carmodyn hahmon vikojen ruotimisessa päästiin alkuun: hahmon ulkoasu, erityisesti maskeeraus, ei ole kovinkaan onnistunut. Lisäksi hahmon esittäjä ylinäyttelee.

Ylipäätään The Mist maalailee ihmiskunnasta – tai ainakin amerikkalaisista – melkoisen negatiivista kuvaa. En tiedä, onko oma ihmiskuvani sitten liian pumpulinen, mutta elokuvan todellisuus ei tässä suhteessa kohtaa omaa käsitystäni maailmasta. Se, kuinka nopeasti ja helposti supermarkettilaisten yhteisö antautuu kaaokselle, ei yksinkertaisesti tunnu uskottavalta. Eivät ihmiset ole noin tyhmiä… eiväthän?

Oman kompastuskivensä muodostaa kohtausten rytmitys. Monia kauhu- ja toimintaelokuvia nakertaa kohtausten liiallinen nopeus, mutta The Mistiä vaivaa päinvastainen ongelma. Erityisesti elokuvan toiminnalliset kohtaukset ovat aivan liian hitaita ja pitkiä. Samaa toimintaa toistetaan ja toistetaan – aivan kuin haluttaisiin pitää huolta, että hitainkin katsoja varmasti tajuaa, mitä kohtauksessa tapahtuu. Näissä kohtauksissa korostuu erityisesti henkilöhahmojen kyvyttömyys kommunikoida toistensa kanssa. Jokainen häslää omiaan apinan raivolla eikä kuuntele varoituksen sanoja. Ehkä tässäkin on kyse amerikkalaisesta mentaliteetista?

THE-MIST-blank
Usva osaa yllättää.

Elokuvan loppuratkaisu on juonen ja tarinan kannalta vetävä, mutta siihen se sitten jääkin. Tärkein puuttuu: loppukäänteellä ei ole mitään kosketusta elokuvan keskeisiin teemoihin. Toki hyväntahtoisella luennalla elokuvan viime minuutit saa kristillisen tarinaperinteen kautta kytkettyä aiempiin temaattisiin aihelmiin, mutta se vaatii katsojalta turhan paljon hyväntahtoisuutta ja yritteliäisyyttä. The Mististä varmaankin saisi ihan kiinnostavan luennan kristillistä kuvastoa silmälläpitäen. En itse ole niin perehtynyt kristilliseen tarinaperinteeseen, että olisin oikea ihminen tekemään elokuvasta tällaista analyysia.

*****

The Mist 2DVD @ Discshop
The Mist VOD @ Discshop