Pandoran lipas (1929) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 27.1.2020

Pandoran lipas (1929)

Pandoran lipas (1929) on saksalaisen mykkäelokuvan viimeisiä huippuelokuvia. Sibafestissä Pandoran lipasta säestivät laulajat Susanna Lukkarinen, Maija Sariola ja Eeppi Ursin sekä äänipöytää operoiva Antti Suomalainen.

Pandoran lipas kertoo sensuellista Lulusta (Louise Brooks). Lulu tanssii työkseen ja viettää vapaa-aikansa rennossa miesseurassa. Hän on uutiskustantaja Schönin rakastajatar ja tämän pojan Alwan ystävä. Kun Alwa ihmettelee, miksei hänen isänsä mene naimisiin Lulun kanssa, isä jyrähtää: ”Avioliitto sellaisen naisen kanssa olisi itsemurha!” Lulu kelpaa Schönille seuraksi hauskanpitoon, muttei mihinkään muuhun. Sen sijaan Schön suunnittelee avioliittoa sisäministerin tyttären kanssa. Kun Lulu kuulee näistä suunnitelmista, hän pettyy ja yrittää saada Schönin luopumaan avioliittoaikeistaan – turhaan.

Lulu ei sylje lasiin.

Lulu päätyy esiintymään varietee-esityksessä, jota Alwa ja Schön järjestävät. Varieteen takahuoneen tapahtumat kulminoituvat skandalöösiin draamaan, jonka seurauksena Schön päättää kuin päättääkin naida sisäministerin tyttären sijaan Lulun. Ja kuinka ollakaan, hänen aiempi luonnehdintansa siitä, kuinka vaarallista Lulun naiminen on, osoittautuu hämmästyttävän oikeaksi.

Vaarallisuus. Lulu tuo mieleen The Neon Demon -elokuvan Jessen sanat: You know what my mother used to call me? Dangerous. — — She was right. I am dangerous. Lulu on iloinen ja kaunis kuin kuva, mutta silti vaarallinen – tietämättään ja tahtomattaan. Hän ei ole paha eikä edes itsekäs – ja silti miehet eivät hänen läheisyydessään ole turvassa.

Lulu ja herra Schön

Pandoran lipas esiintyy elokuvassa vain sisäkkäiskertomuksessa. Kreikkalaisessa mytologiassa Pandoran haltuun uskottiin lipas, joka kätki sisälleen kaikki maailman vitsaukset. Pandora raottaa lipastaan, jolloin vaivat ja vaikeudet levisivät pitkin maailmaa. Tarina on läheistä sukua Raamatun kertomukselle syntiinlankeemuksesta: nainen menee ja mokaa, ja sen vuoksi koko maailma on pilalla.

Paitsi ei sentään aivan. Pandora on antiikin kertomuksessa vain välikappale, joka sattuu avaamaan jotain mitä ei pitäisi avata (ellei lipasta sitten haluta nähdä vertauskuvana naisen alapäälle – se avaakin oven aivan toisenlaiseen tulkintaan). Tässä mielessä Pandora ja Lulu muistuttavat toisiaan paljon: He eivät ole pahoja tai ilkeitä. He eivät halua satuttaa ketään – sen sijaan ihmiset heidän ympärillään ajautuvat satuttamaan toisiaan. Vaikka olin havaitsevinani elokuvan alkupuolella siinä misogynistisiä sävyjä, päädyin kuitenkin lopulta tulkitsemaan Lulun tarinan uhriksi. Pandoran lipas kertoo enemmän miehistä kuin naisista.

Toisinaan Lulu tuo mieleen toisen saksalaisen mykkäelokuvan merkittävän naishahmon eli Metropolisin robotti-Marian. He ovat molemmat tuotteita – olentoja, jotka on muovattu sellaisiksi kuin he ovat ja jotka eivät yksinkertaisesti voi olla mitään muuta kuin ovat. Metropolisin robotin on luonut ilkeä tiedemies laboratoriossaan – Lulun puolestaan on synnyttänyt yhteiskunta hänen ympärillään. Tästä todistaa myös Lulun ystävän luonnehdinta: Lulu on kasvanut lapsesta pitäen kahviloissa ja kabareissa. Hänen ainoat valuuttansa ja pääomansa ovat kaunis hymy ja solakka vartalo. Kuinka hän siis voisi olla mitään muuta kuin hän on?

Lulu ja Alwa

Pandoran lippaan viehätysvoima piilee sen rytmissä. Ohjaaja G. W. Pabst ei praimeile tai kikkaile, vaan luottaa vakaalla kädellä toteutetun leikkauksen voimaan. Toisin kuin samalla vuosikymmenellä toimineet ekspressionistit, Pabst ei kiinnitä huomiotamme elokuvamediaan sinänsä – tärkeintä on tarina, jonka hän tahtoo kertoa. Ja sen hän kertoo taloudellisesti, vakuuttavasti ja tehokkaasti.

Kiltisti hymyilevä Louise Brooks onnistuu roolissaan. Hän on samanaikaisesti sekä sensuelli että viaton. Naurava femme fatalemme näyttää saavan aitoa, vilpitöntä iloa siitä, että pääsee istumaan vanhempien miesten syleihin, milloin kenenkin käpälöitäväksi – hänessä on nymfomaniaan viittaavia ominaisuuksia. Hänellä on tasan kaksi mielialaa: hän on joko ylitsepursuavan iloinen ja kiukkuisen vastaanpaneva. Hymy on aina joko on- tai off-asennossa – ei mitään siltä väliltä. Loppua kohden Lulun yksinkertaisuus ja sinisilmäisyys alkavat jopa ärsyttää.

Lulu hiljentyy mistelinoksan ja kynttilän äärellä.

Näytöksen säestys oli virkistävän kokeellinen. Kolmen naisen laulusta ja muista äännähdyksistä koostuva säestys rakentuu perusteemoille, joita toistetaan ja varioidaan elokuvan mittaan. Usein teemat myös limittyvät toisiinsa luoden näin elokuvan tapahtumiin kiinnostavan ristivalotuksen. Kaikki säestyksen äänet eivät ole helppoja tai hauskoja tuottaa – kyse ei ole vähäpätöisestä hymistelystä, vaan äänimatosta, jossa on ruttuja, repeämiä ja puhkikuluneita kohtia. Pidin.

Pandoran lippaan loppu on täydellinen. Kun näemme Lulun viimeistä kertaa, hän hymyilee leveämmin kuin koskaan – ja silti tiedämme, ettei tarina pääty hänen kannaltaan onnellisesti. Alwa katoaa jokivarsikaupungin sumuisille kaduille autuaan tietämättömänä siitä, missä Lulu on. Viimeiset kohtaukset turhauttavat: niin paljon jäi sanomatta, niin paljon meni hukkaan. Samalla tiedämme, että enempää ei olisi voinut olla.

Kinokonserttisarja jatkuu vielä kahden elokuvan verran: tänään 29.1.2020 esitetään Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), huomenna 30.1. Villilintujen parissa (1927).

*****

Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti, NYKY Ensemble ja Helsingin kamarikuoro @ Sibafest 26.1.2020

Virolainen Arvo Pärt on jo hyvän aikaa ollut maailman esitetyin elossa oleva säveltäjä. Vaikka olen kuunnellut Pärtin musiikkia varhaisteini-ikäisestä asti, en ole aiemmin kuullut hänen teoksiaan konserteissa, vaan ainoastaan äänitteinä. Olikin jo korkea aika! Sibelius-akatemian nykymusiikkiyhtye NYKY Ensemblen ja Helsingin kamarikuoron Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti koostui joukosta säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Konsertti oli osa vuoden 2020 Sibafest-ohjelmistoa.

Konsertin ensimmäinen teos oli saksofonikvartetille sovitettu Pari Intervallo. Sovitukseltaan kappale oli selvästi konsertin kokeellisin – ilmeikäs saksofoni ja eteerinen Pärt kuulostavat ajatuksena omituiselta ja radikaalilta yhdistelmältä. Kombo kuitenkin toimii. Saksofonikvartetin äänimatto soljuu tasaisena, pehmeänä virtana. Tulkinta on ilmava ja kirkas. Hieman harmittaa, että kvartetin tempo on aavistuksen liian kiivas – Pari Intervallo olisi hyvä soittaa vielä hitaammin, nautiskellen.

Saksofonikvartetti ja Pari Intervallo. Kuva: Maija Astikainen.

Seuraavaksi siirrytään perinteisempiin sovituksiin. Für Alina on yksi Pärtin tunnetuimpia teoksia. Se on äärimmäisen yksinkertainen ja teknisesti helppo soittaa, mutta silti (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) hyvin vaikea tulkita. Koska sävelmä on yksinkertainen ja harvasanainen, on jokaisella äänenpainolla ja hiljaisella hetkellä ääretön merkitys. Lampis Pavloun tulkinta oli omaan makuuni kovin kliininen ja tekninen. Pavlou ei korosta soitossaan mitään, jolloin musiikista tulee tasapaksua. Nuotit elävät kuin demokratiassa – jokaisella on yhtäläinen voima. Parhaissa kuulemissani Für Alina -tulkinnoissa voima syntyy juuri yksittäisten nuottien painotuksista ja tarkoin mitoitetuista tauoista.

Lampis Pavlou. Kuva: Maija Astikainen.

Für Alinan jälkeen Pavloun seuraksi saapuu viulisti Andrew Ng. Yhdessä he soittavat teoksen Fratres, joka on sekä muusikolle (erityisesti viulistille) että kuulijalle haastava. Teoksen tunnelma ja tahti vaihtelevat monta kertaa lyhyehkön kappaleen aikana. Fratresissa Pavloun piano herää kuitenkin eloon – aivan kuin hän saisi tukea ja rohkeutta vieressä seisovalta viulistilta. Kahden muusikon yhteispeliä on kiehtova seurata.

Andrew Ng. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin ensimmäisen osion päättää lyhyt ja iloinen pianoteos, sävelloru Für Anna Maria. Pavloun tulkinta kappaleesta on reipas ja hyväntuulinen – sellainen kuin pitääkin. Für Anna Maria muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Vaikka kappale on vain noin minuutin mittainen, on sen tuoma valonpilkahdus tärkeä osa konsertin juoksua. Ilman sitä olisi kokonaisuus liiankin melankolinen ja synkkä.

NYKY Ensembleä. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin pisin ja raskain teos on viimeiseksi ajoitettu, kolmelle kuorolle sävelletty Te Deum. Minun on vaikea sanoa Te Deumista tai Helsingin kamarikuoron tulkinnasta oikeastaan mitään järkevää. En yksinkertaisesti pysty analysoimaan teosta tarkemmin – voin vain sanoa, että pidin tulkinnasta valtavan paljon.

Pärt on kirjoittanut Te Deumistaan seuraavasti: ”Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä”. Helsingin kamarikuoron ja NYKY Ensemblen tulkintaa kuunnellessani ymmärsin hyvin, mitä hän tällä tarkoittaa – teos nousee hitaasti hiljaisuudesta, kasvaa ja huipentuu laskeutuakseen kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. – Hassua, muuten: olen kuullut monista Pärtin teoksista tulkintoja, joista en pidä, mutta Te Deum tuntuu vain toimivan aina. En usko sen johtuvan siitä, että Te Deum olisi helppo teos – sitä se tuskin on. Pikemminkin veikkaan tämän olevan seurausta siitä, että muusikon on vaikea olla syventymättä tähän teokseen aivan erityisellä pieteetillä.

Mainittakoon lopuksi, etten tiedä tai ymmärrä klassisesta musiikista kovin paljoa. En hallitse alan terminologiaa tai musiikin teoriaa. En tiedä, kuinka klassisesta musiikista ”pitäisi” kirjoittaa. Voin vain kuunnella ja sen jälkeen kertoa omia fiiliksiäni, ja niin tein tälläkin kertaa.

Konsertti on kuultavissa Yle Radio 1:ssä torstaina 30.1. klo 19.02. Sibafest jatkuu tällä viikolla – itse tsekkailen ainakin suurimman osan Kinokonserttisarjan elokuvista.

Ruusun nimi -minisarja (2019) arvostelu

Ruusun nimi (2019)

Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi -minisarja (2019) kuvaa munkkiluostariin sijoittuvaa murhasarjaa. Nuori munkkikokelas Adso saapuu vuonna 1327 mestarinsa Baskervillen Williamin kanssa pohjoisitalialaiseen benediktiiniluostariin, jossa on määrä järjestää munkkikuntien välinen keskustelu maallisen vallan ja omaisuuden roolista kristillisessä kirkossa. Ennen Adson ja Williamin saapumista epäonni on kohdannut luostaria: yksi veljistä on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. William ottaa välittömästi tehtäväkseen murhan selvittämisen ja alkaa selvittää, kuka luostarin väestä on murhaaja.

Pian ruumiita tulee lisää. Aina niiden löytöpaikassa tuntuu olevan vihjeitä, jotka tuovat mieleen Ilmestyskirjan kertomukset maailmanloppua enteilevistä merkeistä. (Detektiiviä ja Raamatun kertomuksia teoksissaan yhdistelevä Dan Brown on todennäköisesti lukenut Ruusun nimi- romaanin tarkasti.) Vaikuttaa siltä, että rikokset kytkeytyvät luostarin tornissa sijaitsevaan, sokkeloiseen kirjastoon, johon ei saa astua apottia, kirjastonhoitajaa ja hänen apulaistaan lukuun ottamatta kukaan muu.

Baskervillen William (vas.) on kuin keskiaikainen Sherlock Holmes. Vieressä Williamin oma (W)Adso(N).

Samaan aikaan kohti luostaria valuu joukko dominikaaneja ja Vatikaanin edustajia valmiina ottamaan osaa keskusteluun siitä, oliko Jeesus omistamista karttavaan elämäntapaan ja jos näin, tulisiko kirkon noudattaa hänen esimerkkiään. Tuntuu oudolta, että tällaista edes yritetään – miksi vaivautua, kun jo etukäteen varmasti tiedetään, ettei sopua synny?

Vaikka kirkon omistusoikeudesta ei tänä päivänä juuri puhuta (ainakaan teologisten piirien ulkopuolella), on teema ajankohtainen. Missä määrin erilaiset organisaatiot voivat kartuttaa omaa omaisuuttaan? Viekö raha huomion liiaksi pois itse asiasta eli uskonnollisista kysymyksistä – tai laajemmin asioista, joista elämän mielekkyys syntyy?

Vaatimattomiin fransiskaaneihin verrattuna paavin edustaja, kardinaali du Pouget (oik.) on korea kuin riikinkukko.

Sarjassa käsitellään paljon köyhyyslupaukseen sitoutuneiden fransiskaanien ja muun kristikunnan välisiä ristiriitoja. Vielä fransiskaanejakin enemmän paaville uskolliset suuntaukset kavahtavat dolcinolaisia, joiden johtaja fra Dolcino poltettiin kerettiläisenä vuonna 1307.

Paaville uskollisten dominikaanien ehdottomuus ja suvaitsemattomuus toisinajattelijoita kohtaan raivostuttaa. Ruusun nimessä dominikaanien kapeakatseisuus ruumiillistuu inkvisiittori Bernard Guin hahmossa. Guita näyttelevä Rupert Everett suoriutuu sadistisen dominikaanin roolista upeasti.

Lostista tuttu Michael Emerson nähdään sarjassa apotti Abbassanona (vas.). Vieressä inkvisiittori Bernard Gui.

Umberto Econ Ruusun nimi -romaani, johon sarja perustuu, on yksi maailmanhistorian upeimpia romaaneja. Se on samanaikaisesti viihdyttävä, syvällinen ja älyllisesti haastava. Pintapuolisesti tarkasteltuna se on ennen kaikkea salapoliisiromaani luostarissa tapahtuvista murhista ja siinä sivussa kuvaus kristinuskon eri haarojen (fransiskaanien, dominikaanien ja benediktiinien) välisistä teologisista kiistoista. Teoksen lopussa sen syvätaso nousee kuitenkin yhä paremmin näkyviin. Se kertoo merkeistä ja niiden suhteesta maailmaan – merkeistä, joilla voidaan käsitellä olemassa olevia, tuhoutuneita ja täysin olemattomia asioita. Ecohan oli paitsi romaanikirjailija, myös semiootikko – on luontevaa, että hän on ikään kuin pukenut semioottisen eli merkkejä koskevan teoriansa romaanin muotoon.

Tai jotakin sinne päin. En rehellisesti sanoen ole varma, kuinka pitkälle vietyä seomioottista teoriaa Ruusun nimestä voi objektiivisesti ottaen löytää – luin sen elämänvaiheessa, jolloin olin kiinnostunut semiotiikasta ja siksi kenties näin sitä Econ romaanissa enemmän kuin romaani itsessään olisi antanut aihetta.

Kirjastonhoitaja Malakias ja hänen avustajansa Berengar seuraavat sivusta Williamin tutkimuksia.

Koska olen lukenut Ruusun nimi -romaanin ja nähnyt myös vuoden 1986 filmatisoinnin (jonka pääosassa nähtiin Sean Connery), en osaa kommentoida Ruusun nimi -minisarjaa pelkkänä minisarjana. On mahdollista, että katsoja, jolle tarina ei ole ennalta tuttu, pitää sarjaa liian täyteen ahdettuna – sarja suorastaan vilisee erityisesti eri munkkien nimiä ja elämäntarinoita. Tällainen katsoja ei ole myöskään tietoinen teoksen juoneen ja teemoihin liittyvistä muutoksista, joita käsikirjoittajat ovat alkuperäiseen tarinaan tehden. En kajoa niihin enempää – sanon vain, että käsikirjoittajien tekemät lisäykset ovat mielestäni pääosin hyviä valintoja.

Pidän Ruusun nimi -minisarjasta, koska se tuo mieleeni Ruusun nimi -romaanin. En osaa sanoa, pitäisinkö siitä, jos romaani ei olisi minulle ennalta tuttu.

Ruusun nimi on katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

*****

Näpit irti kissoista (2019), Casting JonBenet (2017) ja Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? (2019) arvostelu

Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.

Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.

Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.

Mitään ei tapahdu.

Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.

Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.

Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.

Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.

Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti.  Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.

Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.

Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?

Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.

Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.

Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.

Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.

Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.

Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.

Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.

Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.

Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.

Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.

Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.

Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.

Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.

Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.

Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?

Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.