Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983) arvostelu

Leena Krohn Donna Quijote arvostelu
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)

Minulla on vaikea suhde Leena Krohnin tuotantoon. Toisinaan meinaan pakahtua hänen kuulaan kielensä ja syvien oivalluksiensa äärellä. Toisinaan taas hänen nokkeluutensa ärsyttävät minua. Vaikka Krohnin teokset herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia, olen suunnattoman iloinen, että hän kirjoittaa edelleen.

Donna Quijote muistuttaa aiemmin lukemistani Krohnin teoksista eniten Tainaronia. Kuten Tainaron, se on koottu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista kirjoituksista, joita lukuaikansa puolesta voisi hyvin nimittää minuuttinovelleiksi. Kukin kertomuksista kuvaa jotakin yksittäistä, pientä kokemusta tai hetkeä minäkertojan maailmassa. Ovatko nämä tekstipätkät sitten novelleja vai muodostavatko ne yhdessä kokonaisen romaanin? Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon novellisyklistä, jonka kertomukset toimivat sekä itsenäisinä tarinoina että osana suurempaa kokonaisuutta – ehkäpä tuo termi tekee Donna Quijotelle eniten oikeutta.

Teoksen nimihahmo, Donna Quijote, on vahva ja vaikuttava nainen, jonka luonne ja historia jäävät lukijalle hämäriksi. Hän on kaikessa voimantunnossaan hauras ja avoin muiden ihmisten haavoittuvuudelle ja tuskalle. Minäkertoja kuvaa häntä ihaillen:

Donna Quijote sanoo, ettei hän ole ihminen. Olen taipuvainen uskomaan häntä. Mutta voi myös olla, että asia on juuri päinvastoin: hän on niin paljon enemmän ihminen kuin ihmiset yleensä, että hän juuri sen tähden vaikuttaa eriskummalliselta.

Mutta Donna Quijote ei ole surullisen hahmon ritari. Kun ajattelen häntä täältä kaukaa, hän on liekin muotoinen, ja tekisi mieleni ojentaa sormeni lämmitelläkseni hänen loimussaan.

Donna Quijotea on helppo verrata Tainaroniin myös siksi, että kietoutuu tietyn paikan ympärille. Tähän viittaa teoksen alaotsikko, Muita kaupunkilaisia: minäkertoja poimii kotikaupunkinsa rauhallisena soljuvasta elämän kulusta hahmoja ja hetkiä kuvattavikseen.

Eräs lempikertomuksistani teoksessa on Lasin kirkkaus, joka kuvaa ympäri kaupunkia pystytettyjä, pieniä, lasista rakennettuja ”torneja”, joiden ovissa ei ole lukkoa. 2000-luvulla syntyneet tuskin tietävät lainkaan, mistä kertomuksessa puhutaan, ja minultakin meni hetki oivaltaa, mistä on kyse. Krohn kuvaa taitavasti lasikopin sisätilan yksinäisyyttä ja samalla alttiutta toisten näölle – alttiutta, joka yleensä kuvataan uhkaavana, mutta joka avautuu Krohnin tekstissä pikemminkin lämpimänä ja turvallisena.

Tasan puoliväliin osuva Ajan huone -niminen kertomus saattaa ehkäpä kertoa juuri siitä, kuinka Krohn käsittelee aikaa teoksissaan. Kertomuksessa Donna Quijote kuvaa ajatuksiaan ajan kulusta.

– Viime kesänä satuin paikalle, kun kaupunki seisahtui. Savut leijuivat paikallaan kattojen yllä. Pyöräilijä tuossa kadulla polki ja polki, mutta hän ei päässyt minnekään. Liikennevalot juuttuivat punaiselle ja Johanneksen kirkon kellot soittivat vain ”paum, paum, paum”… — —

– Tiedätkö, mitä se on, mihin aika ei kajoa?

Hänen silmänsä säteilevät laaksoista, joissa on ilta.

Pudistan päätäni ja hän kuiskaa: – Se on silmänräpäys, uskotko?

Sama pysähtyneisyys, sama silmänräpäykseen kätketty ikuisuus pilkahtelee jatkuvasti esille myös Krohnin tekstissä. Miettikääpä vaikka näitä katkelmia Oma huone -kertomuksesta:

Esineiden rauha. Kampa, joka lepää pöydällä edessäni, kynän ja kirjan välissä. Akvilan liimapullo ja möhkäle sinistä lasia, jonka olen poiminut Muranon hiekkarannalta. Usein katseeni liikkuu yli näiden kappaleiden kuin kärpänen ymmärtämättä mitään niiden tarkoituksesta tai alkuperästä.

Joskus taas kun katson ympärilleni ja näen tavarat, jotka on tehty ja tuotettu, myyty ja rahalla ostettu, minua hämmästyttää. Mistä tulee tämä itsepintainen tunne, että ne kätkevät jonkin salaisuuden? Että huoneeni, vaikka tiedän, ettei siellä ole muita kuin minä, on kansoitettu tuntemattomalla väellä? — —

Ei, mitään ne eivät kätke. Kaikki on siinä: esillä ja edessä. Kaikki on juuri sitä mitä se on, avoimesti, joka päivä. Jos todellisuudella on salaisuutta, niin se on tämä alastomuus, joka näkyy läpi.

Kampa lepää pöydälläni, kynän ja kirjan välissä. Miten ne ovatkaan erilaisia kuin minä siinä, että niillä on tarkoitus, jota minulla ei ole. Kuitenkin on hetkiä, jolloin yhteisymmärryksemme on rikkumaton. Yhteinen suuri odotus.

Krohn on parhaimmillaan, omimmillaan juuri silloin, kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu mitään. Hän on puhtaan kuvauksen, pysähtyneiden hetkien mestari. Siksi minun on vaikea kertoa Donna Quijotesta tämän enempää.

Ollakseni rehellinen: en tiedä, mistä Donna Quijotessa on kyse. En tiedä, mitä se kertoo meille maailmasta.

Sen kuitenkin tiedän, että Donna Quijote on ihanin, kaunein ja suloisin lukukokemukseni pitkään aikaan.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)
Lukuhaasterasti: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Ian Brady: The Gates Of Janus (2001/2015) arvostelu – Murhaaja murhaajista

gates-of-janus-ian-brady
Gates of Janus (2001/2015)

The Gates of Janus on poikkeuksellinen kirja aiheesta, josta on kirjoitettu valtavasti: sarjamurhaajista. Poikkeuksellisen siitä tekee sen, että sen kirjoittaja, Ian Brady, on sarjamurhaaja itsekin. Teoksen aloittaa ”filosofinen” ja maailmankatsomuksellinen osuus, jossa Brady valottaa ajatuksiaan hyvään ja pahaan liittyvistä kysymyksistä. Näiden aiheiden jälkeen siirrytään teoksen ydinsisältöön eli Bradyn analyysiin yhdentoista sarjamurhaajan metodeista ja ominaisuuksista.

Teoksen laajennetussa, vuonna 2015 julkaistussa painoksessa Bradyn kirjoituksia ympäröivät eri kirjoittajien mittavat esi- ja jälkipuheet. Uusintapainoksen sivumäärästä vain hieman yli puolet kuuluu Bradyn kirjoitusten parissa.

Brady tiettävästi toivoi aluksi, että The Gates of Janus julkaistaisiin peitenimellä. Hän ajatteli, että teos pitäisi tarjota lukijoille anonyymin sarjamurhaajan hengentuotteena. Idea tällaisesta julkaisutavasta on kiinnostava, ja ehkäpä teos olisi avautunut osalle lukijoista paremmin ilman sitä taakkaa, jonka Bradyn nimi sen harteille asettaa. Tällaisenaan teokselle on tapahtunut juuri se, mitä Brady kertomansa mukaan pelkäsi: lukijan on mahdoton keskittyä itse asiasisältöön, sillä hänen huomiotaan vedetään sekä teoksen esi- että jälkisanoissa Bradyn ja hänen rikoskumppaninsa Myra Hindleyn profiileihin ja rikoksiin.

On mahdollista, että teoksesta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut yksinkertaisesti rikollisen kirjoituksena muiden tekemistä rikoksista. Nyt kirjoitukset Bradyn omista rikoksista vetävät kaikessa vastenmielisyydessään liikaa huomiota puoleensa. Suosittelen siis potentiaalista lukijaa harkitsemaan, jättäisikö alku- ja jälkisanat sittenkin kokonaan lukematta.

Toisaalta sillä, että teos julkaistiin Bradyn nimissä, on eräs merkittävä etu. Minulle on syntynyt Bradysta mielikuva päämäärätietoisena ja taitavana manipuloijana. Missä määrin Brady siis pyrkii manipuloimaan The Gates of Janusin lukijaa? Voiko mihinkään, mitä Brady on kirjoittanut, luottaa ensinkään? Vaikea sanoa. Pääasia on, että lukija osaa suhtautua esitettyyn terveen varauksellisesti.

Teoksen ensimmäinen, ”filosofinen” osa on silkkaa puppua – de Saden ja Nietzschen hengessä kirjoitettua, pitkäpiimäistä hapatusta ”hyvän ja pahan tuolta puolen”. Brady ihannoi poikkeusyksilöitä, joilla on rohkeutta elää mieluummin ”yksi päivä leijonana kuin elinikä lampaana”. Hänen käsityksensä leijonan elämästä näyttää olevan se, että ihmisellä on munaa surmata ja kiduttaa heikompiaan ja nauttia siitä – ja että lampaita ovat ne, jotka tarrautuvat heikkoon orjamoraaliin ja kieltäytyvät sadistis-hedonistisista nautinnoista.

Bradylla näyttää olevan kummallinen käsitys sekä nautinnosta että ihmisistä.

Ehkäpä onkin niin, että Brady erehtyy – ehkäpä ihmiset pidättäytyvät raiskaamasta ja surmaamasta pikkutyttöjä jostakin muusta syystä kuin siksi, että he eivät uskalla? Ehkäpä normaaleilla ihmisillä ei onnekseen yksinkertaisesti ole samanlaisia mielihaluja kuin Bradylla – ehkäpä ihmiset noin ylipäätään kokevat seksuaali- ja henkirikokset vastenmielisiksi? Tämä ei näytä tulleen lainkaan Bradyn mieleen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on teoksen jälkimmäinen osa eli analyysit eri sarjamurhaajista. Esittelyyn ovat päässeet kaikkien tuntemat Ted Bundy, John Wayne Gacy, Henry Lee Lucas, Richard Ramirez ja Green Riverin tappaja. Lisäksi mukana on analyysit hieman huonommin tunnetuista tappajista: Graham Young, Dean Corll, Peter Sutcliffe, Carl Panzram, Hillsiden kuristajat ja Clevelandin torsomurhaaja.

Bradyn analyysit ovat kiinnostavia. Erityisesti Bradyn ihannoiva kuvaus Carl Panzramin lapsenomaisesta raivosta ja kyltymättömästä vihasta ihmiskuntaa kohtaan on avartavaa luettavaa – sekä Bradyn että Panzramin henkilökuvan kannalta. Myös Green Riverin tappajaa kuvaava luku on jännittävä: Brady esittää, että murhista tuomittu Gary Ridgway ei olisi tehnyt kaikkia Green Riverin tappajan kontolle laskettuja murhia, vaan että murhaajia on ollut liikkeellä vähintään kaksi. Clevelandin torsomurhaaja oli minulle täysin uusi tuttavuus, jonka ratkaisematta jäänyt rikossarja on kliinisessä primitiivisyydessään mielenkiintoinen.

Hillsiden kuristajista Brady kirjoittaa pitkään ja antaumuksella. Miksi hän panosti näin paljon juuri Hillsiden kuristajista kertovaan lukuun, se jää epäselväksi. Ehkäpä häntä kiinnosti kahden murhaajan välinen suhde ja yhteys – tässä mielessä Hillsiden kuristajien teot ovat kaikkein lähimpänä Bradyn omia, Myra Hindleyn kanssa tehtyjä rikoksia.

Bongasin Bradyn analyyseista jonkin verran asiavirheitä. Voi olla, että virheet johtuvat Bradyn ymmärrettävästi puutteellisesta lähdeaineistosta. Toisaalta on jälleen kerran hyvä pitää mielessä, että Brady on mitä on – hänen tarpeensa lukijan manipulointiin ja oman persoonansa esittämiseen tietyissä valossa ovat todennäköisesti vaikuttaneet tekstin sisältöön. Selittääkö Bradyn manipulatiivisuus teoksen asiavirheet – mene ja tiedä.

Teoksen oheistekstit ovat pääosin kirjailja Colin Wilsonin ja monitoimimies Peter Sotosin käsialaa. Wilson kävi 90-luvulla Bradyn kanssa kirjeenvaihtoa, ja hänellä oli The Gates of Janusin julkaisussa keskeinen rooli. Wilsonin kirjoitukset edustavat teoksessa järjestelmällistä ja ammattimaista kirjoittamista, Sotosin tekstit taas ovat nähtävästi syntyneet jonkinlaisen hämärämmän inspiraation innoittamina.

Peter Sotos – siinäpä erikoinen kaveri! Sotos oli minulle jo ennalta jossakin määrin tuttu, mutta vasta The Gates of Janusin luettuani selvitin hieman tarkemmin, millaisesta miehestä on kyse. Tällä hetkellä pohdin, uskaltaisinko sukeltaa syvemmälle Sotosin tuotantoon – pelkään, että Sotosin teosten maailma on niin synkkä, ettei se tee omalle tasapainolleni hyvää. Toisaalta minua on nuoresta pitäen piinannut halu katsoa sinne, minne ei saisi katsoa – asioihin, joita ihmisen on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää, kuviin, jotka kääntävät jokaisen sisuskalut nurin.

The Gates of Janusiin liitetyt, Sotosin kirjoittamat tekstit ovat mielestäni sekavia, jäsentelemättömiä ja lähes lukukelvottomia. Ehkä vika ei silti olekaan Sotosissa, vaan minussa. Kenties näissä näissä samojen kysymysten parissa kehää kiertävissä kirjoituksissa jokin salainen, upea kaava – hieman samaa tapaan kuin vaikkapa Blavatskyn Salaisessa opissa? Ehkä en vaan tajua?

Eräänlaisena taustahahmona teoksessa häilyy Feral House -kustantamon perustaja ja puuhamies Adam Parfrey, joka kuoli viime keväänä. Feral House tunnetaan Suomessa varmaankin parhaiten black metalin alkuhämäristä kertovasta Lords of Chaos -teoksesta (suom. Kaaoksen ruhtinaat). Tietääkseni muuta Feral Housen valikoimasta ei ole suomennettu. Kustantajan katalogi on vaikuttava, ja suosittelen lämpimästi kaikkia ”oudoista” ja ”kielletyistä” aiheista kiinnostuneita tsekkaamaan, mitä valikoimasta löytyy. Omaa mieltäni kutkuttelevat ennen kaikkea Prosessikirkosta kertova Love Sex Fear Death ja natsiokkultismin myytteihin ja historiaan sukeltava The Secret King. Myös Apocalypse Culture II kiinnostaa – alkuperäisestä Apocalypse Culturesta kirjoittelin joskus blogiinkin.

Teoksen nimi, The Gates of Janus, liittyy muuten roomalaiseen Janus-jumalaan ja tämän temppeliin. Janus on muutoksen, ajan, alkujen ja loppujen jumala, joka kuvataan taiteessa kaksikasvoisena: kahdet kasvot katsovat vastakkaisiin suuntiin. Myös Roomassa sijainnut Januksen temppeli toisti kahtalaisuuden teemaa. Temppelissä oli kahdet portit vastakkaisilla seinillä. Rauhan aikana portit olivat kiinni, ja ne jätettiin avoimiksi vain sodan – siis suuren muutoksen – aikana.

Onko Peter Sotos jo tuttu hahmo? Osaatko suositella jotakin hänen tuotannostaan? Jätä kommenttia! Myös suositukset Feral Housen katalogista ovat tervetulleita.

Ian Brady: The Gates Of Janus. Serial Killing and Its Analysis (2001/2015)
Lukuhaasterasti: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (sarjamurhaajat lienevät laskettavissa epäkohdaksi).
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Kurt Vonnegut: Äiti Yö (1961) arvostelu – Ihan hyvää Vonnegutia

Näin Kurt Vonnegut kuvaa Äiti yö -romaanin teemoja johdannossa:

Tämä on ainoa juttuni jonka opetuksesta olen perillä. Mielestäni oppi ei ole järin ihmeellinen, satunpahan vain tietämään mikä se on: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

— — Tarkemmin ajateltuna tässä tarinassa on toinenkin selvä opetus: Kuoltuasi olet kuollut.

Ja vielä yksi opetus juolahtaa mieleeni: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Kaksi viimeistä teemaa ovat luultavasti läsnä Vonnegutin jokaisessa romaanissa. Sanon ”luultavasti”, koska en ole lukenut aivan kaikkia, ja niiden, jotka olen lukenut, sisällöstä muistan säälittävän vähän.

Äiti yö kertoo Howard W. Campbell Jr. -nimisestä amerikkalaismiehestä ja kirjailijanraakileesta, joka tuotti toisen maailmansodan aikana Saksassa amerikkalaisille suunnattua kansallissosialistista propagandaa. Tosiasiassa Campbell ei kuitenkaan ollut vakaumuksellinen natsi, vaikka hänen saksalaiset kollegansa, ystävänsä ja vaimonsa näin luulivat; hän toimi koko propagandauransa ajan Yhdysvaltojen agenttina ja hän välitti propagandalähetyksissään Amerikkaan koodattuja viestejä.

Todellinen isänmaanystävä, siis? Ei sentään. Campbell ei ole sen enempää natsi kuin amerikkalainen patriootti: hän ei ole mitään. Hän ei välitä politiikasta. Hän on eräänlainen poliittinen ei-kenenkään maa – musta aukko, joka on kyllästetty valtioiden ja ideologioiden välisillä ristiriidoilla ja joka on tullut täysin turraksi sille, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset esittävät olevansa.

Campbell kertoo omaa tarinaansa vuodesta 1961 käsin. Hän on joutunut israelilaiseen vankilaan ja odottaa tuomiotaan. Campbellin asema on vaikea, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että hänet on sodan aikana värvätty Yhdysvaltojen palvelukseen. Toisaalta hän ei välitä – hän tahtoo tulla tuomituksi. Vuoteen 1961 mennessä hän on jo useampaan otteeseen menettänyt kaiken, mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä.

Mielestäni Vonnegut huijaa teoksen esipuheessa: mikään romaanissa ei nähdäkseni todista sen puolesta, että ihminen olisi sitä, miksi tekeytyy. Pikemminkin kaikki romaanin karnevalistisen oudot hahmot puhuvat sen puolesta, että ihminen on mitä on huolimatta siitä, miksi he yrittävät tekeytyä – jos he edes yrittävät. Monet eivät yritä, vaan ovat omia omituisia itsejään huolimatta siitä, että heijastellessaan sisimpäänsä he saavat osakseen melko epämiellyttävää kohtelua.

Ja ennen kaikkea: vaikka Campbell tekeytyy natsiksi, hän nimenomaan ei ole natsi. Muut ihmiset kyllä suhtautuvat häneen kuin natsiin. Ehkäpä juuri tämä on Vonnegutin pointti: että oikeastaan tärkeintä on se, kuinka muut ihmiset ymmärtävät meidän olemisemme, koska se on ainoa todistus meidän olemisemme luonteesta. Jos esität natsia, olet ulkomaailmalle natsi ja sellaisena sinua myös kohdellaan.

Äiti yö on tyyliltään ehtaa Vonnegutia. Se on täynnä todellisuuden mutanttihahmoja, epätodellisen kummallisia ihmisolentoja, jotka kompuroivat eteenpäin mahdottoman omituisissa tilanteissa. Ei sille mitään voi – Vonnegutia lukiessani en voi olla nauramatta ääneen. Tätä teosta ja Sähköpianoa lukiessani oivalsin, miten vahvasti Vonnegut on vaikuttanut omaan huumorintajuuni ja tapaani puhua – huomaan tekeväni puheessani samanlaisia koomisia äkkikäännöksiä kuin Vonnegut teksteissään, en vain yhtä taitavasti.

Toisaalta romaani kuitenkin oli minulle hienoinen pettymys. Lukemieni kritiikkien perusteella odotin mestariteosta, Vonnegutin kirjoitusten huippua. Sitä Äiti yö ei ole. Se on ihan hyvää Vonnegutia, ei enempää eikä vähempää. Romaanissa harmittaa se, ettei päähenkilö Campbellilla ole tahdon suuntaa. Tässä mielessä hän on äärettömän tylsä hahmo – häntä yksinkertaisesti pallotellaan sinne tänne. Mutta missä Vonnegutin romaanissa olisi voimakastahtoinen päähenkilö? Äkkiseltään yhtäkään ei tule mieleen (saattaa johtua siitä, etten muista Vonnegutin romaaneista juuri mitään, vaikka olen lukenut niitä vinon pinon). Ehkäpä Kissan kehdon Newton Hoenikker? Ehkäpä ei sittenkään.

Kurt Vonnegut: Äiti yö (Mother Night, 1961, suom. 1977)
Lukuhaasterasti: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Outlast: The Murkoff Account (2015–2017) arvostelu

The Murkoff Account: Issue 1
The Murkoff Account: Issue 1

Muistatteko vielä maailman kamalimman videopelin eli Outlastin? Tein kerrankin fiksun päätöksen ja jätin Outlast 2:n pelaamatta (katsokaa pelin traileri, niin ymmärrätte, miksi). Se ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi paneutunut sen juoneen ja katsonut kiinnostavimpia cutscenejä YouTubesta.  Outlastissa minua kiinnostavat ennen kaikkea pelin tarinat ja maailma, ja niihinhän voi onneksi paneutua myös ilman unettomia öitä ja superintensiivistä ensimmäisen persoonan pelikokemusta.

Noh. Outlast 2:n juonta kartoittaessani törmäsin Outlast-sarjaan kuuluvaan The Murkoff Account -sarjakuvaan, joka osoittautui niin perin jänskäksi että luin sen kaikki viisi osaa läpi yhdellä istumalla. Huh! Luvassa ei ole varsinaisia spoilereita ensimmäisen tai toisen Outlast-pelin suhteen; luet silti tästä eteenpäin omalla vastuullasi.

The Murkoff Account kertoo pääosin Outlastin ja Outlast 2:n tarinoiden väliin sijoittuvasta ajanjaksosta.  Paul Marion ja Pauline Glick työskentelevät Murkoff Corporationin vakuutuksiin liittyvien taloudellisten menetysten ehkäisyn parissa ja saavat selvitettäväkseen oudon ja brutaalin murhasarjan. Myöhemmin heidät määrätään tutkimaan Mount Massiven mielisairaalaan liittyviä outoja tapahtumia. Edelleen he ajautuvat tutkimaan tapauksia, jotka johdattavat heidät Outlast 2:n tarinan tietämille.

Juoni rullaa eteenpäin voimakkaan Glickin ja humaanin, villasukkamaisen Marionin välisen jännitteen varassa. Hiljalleen työpari alkaa ajautua erilleen. Marionin moraali ei ole tarpeeksi joustava, jotta työskentely Murkoffin alaisuudessa sujuisi ongelmitta. Glick puolestaan tavoittelee häikäilemättömästi omaa ja työnantajansa etua.

Vaikka Glick hapuilee omia tavoitteitaan hyvin kyseenalaisin menetelmin, ei hän ole varsinaisesti paha. Hän yksinkertaisesti tarttuu niihin tilaisuuksiin joita hänen eteensä tulee. Samalla hän ymmärtää oman elämänsä tyhjyyden: hänellä ei ole perhettä, ei rakastettuja, ei ystäviä. Vaikka Marion on Murkoffin arvoasteikossa Glickin alapuolella, on hän perheellisenä miehenä Glickiä onnellisemmassa asemassa.

Glick on kaikessa moraalittomuudessaan The Murkoff Accountin kiinnostavin hahmo. Hän on paitsi umpikiero, myös erittäin hauska olento, jonka sysimustat sivallukset tuovat sarjakuvan synkkään maailmaan huumoria.

En osaa sanoa koko sarjakuvasta kovinkaan paljon muuta kuin että suosittelen sitä Outlast-pelien ystäville lämpimästi. Jos vähintään ykköspelin tarina ei ole ennalta tuttu, ei sarjakuva todennäköisesti avaudu kovin hyvin. Sarjakuvassa tavataan vähintään ohimennen lukemattomia ykköspelistä tuttuja hahmoja, ja Mount Massiven mielisairaalan tapahtumat saavat lisävalaistusta.

Outlast: The Murkoff Account on luettavissa Read Comic Online -sivustolla. Outlast 2:n jälkimainingeista kertova epilogi puolestaan löytyy Red Barrelsin kotisivuilta.

J.T. Petty & The Black Frog: The Murkoff Account, osat 1-5 (2015-2017)
Lukuhaasterasti: 12. Sarjakuvaromaani (ei ehkä ihan mutta tarpeeksi lähellä).
Mistä peräisin: PDF-tiedostot netistä.