Ihmisen pojat (2006) arvostelu – Verso kuolleesta maasta

Jännä tyyppi tää Alfonso Cuarón. Miehen 90-luvun tuotantoa en tunne. 2000-luvulla tuli Harry Potteria, tieteisdystopiaa ja sen jälkeen Gravity. Kaverin tähänastisesta tuotannosta on vähän vaikea löytää mitään punaista lankaa.

Katsoin äskettäin Neill Blomkampin Elysiumin toistamiseen, ja siksipä en nyt malta olla vertaamatta näitä kahta ohjaajaa toisiinsa. Heitä yhdistää ainakin kolme asiaa: molemmat ovat ohjanneet vasta pari ison rahan elokuvaa, ja molemmat näyttävät vinksottavan scifin suuntaan. Molemmat ovat Hollywoodissa muukalaisia: Cuarón on meksikolainen, Blomkamp taas Etelä-Afrikan afrikaanereita. On erojakin: siinä missä Blomkampin kolmessa ensimmäisessä täyspitkässä on selkeitä temaattisia ja aihekytköksiä, ei Cuarónin ohjauksia tunnu yhdistävän toisiinsa oikein mikään. Ainakin luulen näkeväni, mihin suuntaan Blomkamp on siirtymässä, kun taas Cuarón… Hänestä en uskalla esittää edes arvauksia.

IHMISEN POJAT julkka
Ihmisen pojat (2006)

En tiennyt, mitä odottaa Ihmisen pojilta (Children of Men, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2006). Eräs kaverini luonnehti sitä parhaaksi elokuvaksi, joka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on tehty. Kehujan elokuvamaun ja Cuarónin muun tuotannon perusteella osasin arvata, että kyse on scifistä, mutta siinä ne vihjeet sitten olivatkin.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2027. Ihmistä on kohdannut suuri onnettomuus: ihmislaji on käynyt hedelmättömäksi, ja maailman nuorin ihminen on ylittänyt jo täysi-ikäisyyden rajan . Kun toivo jatkuvuudesta ja uudistuvasta elämästä on kadonnut, sivilisaatiot ovat romahtaneet ympäri maailmaa. Planeetan tiettävästi ainoa toimiva valtiollinen hallinto löytyy Isosta-Britanniasta. (En yleensä pruukaa tarttua ns. epäuskottavuuksiin kovinkaan helposti, mutta Iso-Britanniako olisi Euroopan last man standing? Kröhöm.) Maan rajoilla vyöryy pakolaismassa, minkä vuoksi Isosta-Britanniasta on tullut poliisivaltio. Alkaa näyttää kyseenalaiselta, olisiko elämä sittenkin mukavampaa sen rajojen ulkopuolella – etenkin, kun massiivisista turvatoimenpiteistä huolimatta terrori-iskuja ei pystytä estämään. (Tällaiseen ajatukseen elokuva ei sinänsä kannusta, mistä ropisee miinusta. Valtiollisten hallintorakenteiden tarpeellisuutta ihmisen hyvinvoinnin kannalta ei juuri kyseenalaisteta. Tila, jossa ihmisiä ei hallitse jonkinlainen jäsentynyt hallintojärjestelmä, nähdään lähes automaattisesti kaoottisena. Kauas on tultu Voltairen ja Rousseaun ajatuksista.)

IHMISEN-POJAT-pink-floyd
Theo ja serkkupoika. Pink Floyd -viittaus meni minulta vähän ohi.

Elokuvan päähenkilö Theo Faron (Clive Owen) on entinen ihmisoikeusaktivisti, joka on hylännyt ihanteensa ja antautunut osaseksi massiiviseen byrokratiakoneistoon. Theon harmaaseen arkeen tulee murtuma, kun Kalat-aktivistiryhmän jäsenet sieppaavat hänet. Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen: Kalojen johdossa seisoo Julian (Julianne Moore), jonka kanssa Theolla on pitkä yhteinen historia. Nyt Julian pyytää Theolta palvelusta. Sen enempää juonesta ei ole mielekästä jutella, jotta spoilereilta vältytään. Kerronta nojaa pitkälti ennakoimattomiin käänteisiin, joiden tehot kärsivät auttamatta, jos juonta selostetaan liian pitkälti.

IHMISEN-POJAT-julian
Mitä järjestäytyneelle yhteiskunnalle mahtaisi tapahtua, jos kaikki terroristijohtajat näyttäisivät tältä?

Vaikka Ihmisen poikien juonenkäänteet on kirjoitettu naseviksi ja tehokkaiksi, luonnehtisin silti elokuvaa pikemminkin teema- kuin tarinavetoiseksi elokuvaksi. Tämä on nyt sitä temaattisesti rikasta scifiä. Keskeisimpänä teemana voidaan pitää toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Elokuvan alussa Theo on alistunut osaansa: hän ei osaa nähdä tunnelin päässä lainkaan valoa. Kun hän sitten tarinan edetessä kohtaa jotakin sellaista, mikä ylittää kaikki todennäköisyyden rajat, hän alkaa intuitiivisesti toimia valoisamman tulevaisuuden hyväksi. No, okei – aivan aluksi Theo haluaa lähinnä pelastaa oman nahkansa. Hän ottaa  ratkaisevan askeleen huomaamattaan, mutta kun se kerran on otettu, ei hän tule kyseenalaistaneeksi oman pyyteettömän toimintansa mielekkyyttä. Hän toimii intuitiivisesti sen mukaan, minkä kokee oikeaksi.

Ihmisen pojat tuli  Yhdysvalloissa ensi-iltaan joulupäivänä. Usein joulupäivän ensi-iltoihin kuuluu keveitä koko perheen elokuvia ja muuta iloista lomakatseltavaa, mutta Ihmisen poikien kohdalla ensi-iltapäivän valinnalla tuntuu olevan syvempi merkitys – sen verran voimakasta ihmeen ja pyhyyden leimaa elokuvan loppupuolen kohtauksissa on. Joku varmaankin pitää elokuvan viimeisiä kohtauksia ällömakeina ja hempeilevinä. Kyynikon on vaikea nähdä ihmeitä missään. Itse pidin elokuvan lopun tunnelmista tavattomasti.

IHMISEN-POJAT-joosef
Keskiluokkainen elämäntyyli unohtuu nopeasti.

Elokuvan nimi on selvä viittaus kristilliseen traditioon. ”Son of Man” eli ”Ihmisen Poika” on ilmaus, jolla Jeesus viittaa Raamatussa itseensä. Merkillepantavaa on, että elokuvan nimessä ei käytetä suoraan tätä raamatullista ilmaisua, vaan muotoa ”Children of Men”, kirjaimellisesti ”Ihmisten Lapset”. Yleensä peräänkuulutan tuontielokuville suomenkielisiä nimiä, jotka käyvät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Kiva, että tälle elokuvalle on keksitty suomenkielinen levitysnimi, mutta olisin suonut tässä tapauksessa käytettävän alkukieliselle nimelle uskollista lapset-muotoa. Tällaisenaan suomenkielinen levytysnimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Nohneh, lillukanvarsia.

Sentään yksi seikka tuntuu yhdistävän Cuarónin 2000-luvun tuotantoa: kunnianhimoisen pitkät otokset. Ihmisen pojissa nähdään useita monen minuutin mittaisia kamera-ajoja – näitä oli mukana niin miehen ainoaksi jääneessä Harry Potter -elokuvassa kuin Gravityssakin. Etenkin loppupuolen taistelukohtauksissa muhkeat kamera-ajot tuovat kerrontaan mukavan cinema verité -viban. Hämmentävää kyllä, tämän elokuvan ratatata kohta räjähtää pu-pummm -kohtaukset ovat harvinaisen onnistuneita – etenkin kun otetaanhuomioon, että kyse on pikemminkin teema- kuin toimintavetoisesta elokuvasta. Monet toimintaelokuvat epäonnistuvat toiminnan kuvaamisessa, vaikka koko elokuvan vetovoima on – tai sen ainakin pitäisi olla – juuri toiminnassa. Toiset elokuvat taas onnistuvat kaiken muun ohella myös toimintakohtauksissa kuin sivumennen, vasemmalla kädellä. Ihmisen pojat kuuluu jälkimmäisiin elokuviin.

IHMISEN-POJAT-jasper
Michael Caine on villiintynyt vanhoilla päivillään.

Pakko mainita vielä Michael Cainesta: entinen agenttinäyttelijä on saanut tällä kertaa roolin, joka on jotain ihan muuta kuin miehet edelliset työt. Theon ikääntyvä ystävä Jasper on vanha, sympaattinen hippi, joka kasvattelee elannokseen hamppua jossakin maaseudun uumenissa. Tötsyhommat ovat elokuvan maailmassa tietenkin laittomia, mutta se ei Jasperin liiketoimintaa haittaa. Tämän roolin myötä mä pidän Cainesta yhä vain enemmän – ja mä sentään pidin hänestä jo valmiiksi aika paljon.

What are the roots that clutch, what branches grow Out of this stony rubbish? Son of man, You cannot say, or guess, for you know only A heap of broken images, where the sun beats, And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief […].

– T. S. Eliot: The Waster Land

*****

Ihmisen pojat BD @ Discshop

Brazil (1985) arvostelu – Kun Orwell tapasi Kafkan

Tiedostusasiaa: loin blogille vihdoin FB-sivun, jotta Facebookia aktiivisesti käyttävien olisi helpompi pysyä kärryllä blogin päivityksistä. Tykkää-nappi näkyy sivupalkissa tuossa oikealla. Adblock (ja ehkä myös muut vastaavat sovellukset) näyttäisi piilottavan tuon napin, joten jos oikealla ei näy mitään Facebookiin viittaavaa, löydät tiesi perille myös tästä. Alkuun sivun funktio on lähinnä toimia seuraamisen apuvälineenä, mutta voi olla että sinne alkaa tulla myös jotain pikkupäivityksiä aiheista, joista en jaksa/ehdi varsinaista blogimerkintää tehdä.

BRAZIL
Brazil (1985)

Sitten päivän aiheeseen. Minulle on ilmeisesti kehittynyt aika terävä kyky arvata puskaradion, promootiomateriaalin ja muun elokuvien ympärillä pölisevän hupinan pohjalta aika tarkasti, mistä elokuvista pidän ja mistä en. Jos ottaisin tavaksi arvata ennen elokuvan katsomista, montako tähteä tulen sille antamaan, osuisin varmaankin 90 prosentissa tapauksista oikeaan yhden tähden heitolla. – Siitä huolimatta tulen kyllä katsoneeksi aika paljon myös sellaisia elokuvia, joista en pidä  ja joille tulee lätkittyä yhtä ja kahta tähteä. Miksi kiusaan itseäni elokuvilla, joiden tiedän jo etukäteen hulahtavan sivuun omista mieltymyksistäni? Yleissivistyksen vuoksi, kai. Jotta voisi tietää, mikä on hyvää, on tunnettava myös se, mikä on huonoa.

Myös Brazilin (Iso-Britannia 1985) kohdalla ounastelu oli helppoa: rinnastukset Blade Runneriin ja Lipton Cocktoniin antoivat aihetta odottaa jotain todella hyvää. Tyylilaji ei kuitenkaan vastannut odotuksiani. Luulin elokuvan edustavan vakavalla naamalla tehtyä scifiä. Ohjaaja Terry Gilliam on siinä mielessä hankala tapaus, että tuotannosta löytyy niin vakavahenkistä fiktiota kuin halolla päähän iskettyä komediaakin. Jälkimmäisestä – siis Monty Python -touhuista – hänet kaikkein parhaiten tunnetaan. Koskaan ei kuitenkaan voi olla ihan varma, mitä on luvassa.

Monty Pythonin perintö leimaa Brazilia todella voimakkaasti. Nyt on helppo ymmärtää, miksi Lipton Cocktonia on niin hanakasti verrattu Braziliin: toisin kuin Blade Runner, Lipton Cockton ja Brazil ovat hauskoja elokuvia. Huumorin lisäksi niille on ominaista visuaalisen ilmeen retrofuturistinen halpuus ja mauttomuus sekä silmiinpistävä saksalaisen ekspressionismin vaikutus. Molemmissa kuvataan dystooppista tulevaisuutta, jossa anonyymit pahantekijät räjäyttelevät ihmisiä ilman ennakkovaroitusta. Ja molemmissa keskushahmona on valtavan koneiston pieni osanen – mies, joka nousee isäntiään vastaan ja jahtaa unelmiensa naista.

BRAZIL-naama
Brazilin maailma on täynnä paradokseja.

Sam Lowry (Jonathan Pryce) on ministeriön arkisto-osaston valkokaulustyöläinen. Vaikka Lowryn asema on hierarkian melko alhaisella tasolla, on hänen esimiehensä (Ian Holm) hänestä suorastaan riippuvainen. Lowry tyytyy vähään. Vaikka tehtävä on tylsä ja asema huono, uralla eteneminen ei kiinnosta häntä. Hän on mies, joka on menettänyt kosketuksen onneen ja iloon: elämä on sellaista kuin se on eikä muuksi muutu.  Arkitodellisuus saattaa olla ankea, mutta öisin Lowry on vapaa. Hän näkee omituisia unia, joissa lentelee kovasti David Bowien näköisenä jossakin pilvien yläpuolella.

Lowry unissaan...
Lowry unissaan…
... ja hereillä.
… ja hereillä.

Elokuvassa Lowry joutuu omakohtaisesti kokemaan byrokraattisen järjestelmän varjopuolet. Kun liikutaan koneiston eikä sitä käyttävien ihmisten ehdoilla, on vahinkolaukausten vaara suuri. Lowry huomaa asettuneensa tahattomasti poikkiteloin järjestelmän – jota hän paradoksaalisesti itse edustaa – kanssa.

Koska elokuvassa julkisen vallan kontrollilla on varsin näkyvä rooli, olisi vaikea olla tekemättä rinnastuksia George Orwellin tuotantoon ja ajatteluun. Vuonna 1984 -romaani ja siitä kertova elokuva (1984, Yhdysvallat 1984 – tämä pitäisi jo pian katsoa uudestaan!) ovat oikeasti aika rankkoja kokonaisuuksia. Niille ominainen maailmankuva on niin ahdas ja tunkkainen, että 2010-luvun Suomi tuntuu sen rinnalla aikamoiselta paratiisilta – ainakin kunnes huomaa, kuinka nopeasti Orwellin ajatukset alkavat nousta osaksi omaa arkitodellisuuttamme.

BRAZIL-kolmio
Each man kills the thing he loves. Tämän kohtauksen (kolmio- ja pallo)estetiikasta mieleeni nousi etäisesti Kenneth Angerin Lucifer Rising… Anyone?

Brazil on eräänlainen kevennetty versio Orwellin ideoista. Kokonaisuus on visuaalisesti pirteä ja hauska. Tämä on sinänsä hyvä juttu, sillä tämän piirteen ansiosta elokuvaa on huomattavasti helpompi lähestyä kuin mitään 1984:n variaatioista. Samalla elokuvan retrofuturistinen ilme tekee elokuvasta kuitenkin jännästi mauttoman – ja nimenomaan huonolla tavalla. Sama piirre vaivaa minua oikeastaan kaikissa Monty Python -tuotannoissa: ne eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana (huonosta) kakkahuumorista, mitä jutun tasoon tulee. (Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö nauraisi Monty Pythoneita katsoessani.)

BRAZIL-äiskä
Lowryn äiti (vas.) taitaa olla Lady Gagan tyyli-ikoneita. Vieressä äidin ystävätär Alma.

Elokuvassa esitetyn järjestelmäkritiikin terävin kärki ei kohdistu ehkä niinkään valvontayhteiskuntaan, vaan byrokratiaan. Brazilin maailmassa asioiden hoitaminen on lähes mahdotonta. Koska systeemi on joustava kuin rautakanki, pieni virhe voi johtaa järkyttäviin seurauksiin, joiden oikaiseminen on pahimmillaan mahdotonta. Elokuvan maailmassa onkin helppo nähdä jotain samaa kuin  Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa: kun prosessi alkaa rullata tiettyyn suuntaan, ei sitä saa voimakkainkaan virkamies pysäytettyä. (Kyseisen romaanin pohjalta on muuten tehty aivan loistava elokuva. Tarkoitan nyt vuoden 1992 versiota, jossa pääosaa esittää Kyle MacLachlan. Elokuva tunnetaan Suomessa aika huonosti, ja sen saatavuus on nykyään valitettavan huono.)

Huomaan, että voisin kirjoittaa Brazilia pidemmältikin. Intertekstuaalisia kytköksiä ja tulkintamahdollisuuksia on niin monenlaisia, että on vaikea päättää, mikä kaikki on oikeasti huomion arvoista. Jos olisin nähnyt tämän opiskeluaikoina, olisi tästä irronnut juttua kevyesti esseen tai parinkin verran. Spoilerivaarat ja ajanpuute pakottavat kuitenkin katkaisemaan ajatuksenvirran tässä ja nyt.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / Blu-ray (import)

Nälkäpeli (2012) arvostelu – Dystopiaa ja sirkushuveja teineille

NALKAPELI julkka
Nälkäpeli (2012)

Nyt ymmärrän paremmin, mistä möly Jennifer Lawrencen ympärillä johtuu. Hänen roolisuorituksensa Nälkäpelissä (The Hunger Games, Yhdysvallat 2012) on nimittäin sen verran hyvä, että ne Lawrencen piirteet, joihin en ole niin ihastunut, unohtuvat.

Ennakkotietoni Nälkäpelistä rajoittuivat lähinnä lyhyeen luonnehdintaan siitä, että kyseessä on ”jenkkien Battle Royale”. Elokuvan katsottuani lisäisin tähän kuvaukseen painokkaan maininnan siitä, että Nälkäpeli on leimallisesti nimenomaan K-12-elokuva eli huomattavasti K-18-lätkän napannutta Battle Royalea leppoisampi kokonaisuus. Koska olen kurttuinen ja tylsämielinen eukko, olisin harkinnut myös Nälkäpelille korkeampaa ikärajaa tai leikellyt muutamia ikäviä juttuja pois.

Eletään Yhdysvaltain raunioista syntyneessä, Panem-nimisessä valtakunnassa, joka koostuu 12 vyöhykkeestä. – Excusez-moi mon pilkunviilaus, mutta mikä ihmeen panem? Kyseessähän on latinankielisen, leipää tarkoittavan panis-sanan yksikön akkusatiivi. Kuulostaa jonkun latinaa taitamattoman pölkkypään keksimältä viittaukselta sananlaskuun panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Newsflash: kaikki kielet eivät ole kuten englanti. Latinassa substantiivit taipuvat samalla tavalla kuin esimerkiksi suomessa: lisäämällä kirjaimia sanan vartalon perään. Miten olisi Leipää-niminen valtakunta? ”Lomailimme viime kesänä Leipäässä, oli hieno reissu.” Kuulostako hyvältä?

No, se lingvistisestä sivupolusta. Panemia hallitaan Capitol-pääkaupungista käsin autoritäärisin ottein. Elintaso ja olosuhteet vaihtelevat vyöhykkeiden välillä valtavasti. Kenties suurin ero on juuri hyvinvoivan, vauraan Capitolin ja köyhän 12. vyöhykkeen välillä. Vuosikymmeniä elokuvan kuvaamaa ajanjaksoa aiemmin ulkovyöhykkeet ovat nousseet kapinaan Capitolia vastaan (ilmeisesti aivan hyvästä syystä). Muistutukseksi tästä epäonnisesta kapinasta Panemissa järjestetään vuosittain Nälkäpeli-niminen mediaspektaakkeli.

NALKAPELI-julistus
Rajavyöhykkeeltä pääkaupunkiin: Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Nälkäpeliin valitaan arpomalla jokaiselta vyöhykkeeltä yksi naispuolinen ja yksi miespuolinen tribuutti eli osallistuja. Arvonta suoritetaan vyöhykkeen kaikkien 12–18-vuotiaiden kesken. Kun tribuutit on valittu, he läpikäyvät lyhyen koulutusjakson, minkä jälkeen varsinainen peli alkaa: tribuutit vapautetaan areenalle eli metsäiselle alueelle, jossa he taistelevat nälkää, vilua ja toisiaan vastaan kuolemaan saakka. Kun tribuuteista on hengissä enää yksi, on Nälkäpelin voittaja löytynyt. Koko prosessi televisioidaan kaikille vyöhykkeille mukavasti rapisevana massaviihteenä.

Yhteistä Battle Royalen kanssa on siis se, että sattumanvaraisesti valitut teinit pistetään tappamaan toisiaan tiukasti valvotussa ja kontrolloidussa ympäristössä. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Nälkäpelin nuoret nimittäin suhtautuvat spektaakkeliin varsin toisella tavalla kuin Battle Royalen hemmotellut teinit: taistelu, jopa kuolema on heille luonnollinen asia. Vastentahtoiset tribuutit ovat järkyttyneitä valinnastaan, mutta hyväksyvät kuitekin kohtalonsa melko nopeasti.

Katniss Everdeen (Lawrence) tarjoutuu Nälkäpeliin vapaaehtoisena siskonsa tilalle. Katniss on alusta lähtien jollain tapaa erilainen kuin muut tribuutit. Hänellä on vaikeuksia ymmärtää, kuinka tärkeää sosiaalisesti miellyttävä esiintyminen on Nälkäpelissä menestymisen kannalta. Vaikka Katniss on varsin edustavan näköinen, julkisuuden valokeilassa keimailu, joka on olennainen osa Nälkäpeliä, ei ole hänelle luontevaa.

NALKAPELI-show
Aluksi Nälkäpeli on kuin mikä tahansa televisiospektaakkeli…
NALKAPELI-puussa
… mutta kun peli pääsee alkamaan, tunnelma muuttuu.

Nälkäpelistä on helppo löytää yhtymäkohtia tänä päivänä vallitsevaan julkkiskulttuuriin. Äärimmäisin esimerkki lienee Big Brother, joka eroaa Nälkäpelistä oikeastaan vain siinä, että osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja että osallistujia ei kannusteta fyysiseen väkivaltaan toisiaan kohtaan. Valvonta, kontrolli ja osallistujien kilpailu toisiaan vastaan ovat aivan yhtä armottomia. Osallistuminen spektaakkeliin voi määrittää yksilön elämää vielä vuosia myöhemmin.

Ja tällaisesta skenaariosta tehdään teineille ja nuorille aikuisille suunnattu, jättimäisellä mainoskampanjalla esille nostettu elokuvasarja. Minusta tämä on jotenkin ironista. En tiedä, onko kohdeyleisön tarkoitus tajuta elokuvasarjassa kuvatun maailman yhtäläisyyksiä tosi-tv-viihdekoneistoon, jonka tuotteita he itsekin ahmivat ilta toisensa jälkeen. En tiedä, kuinka fiksuja tämän päivän teinit ovat – toivottavasti heidän itsekriittinen silmänsä on sen verran tarkka, että analogiat Panemin ja tämän päivän maailman välillä avautuvat heille.

Big Brotherin lisäksi toinen Nälkäpelin ideaan selvästi vaikuttanut ilmiö ovat antiikin gladiaattoritaistelut. Ei liene sattumaa, että Nälkäpelin pöheikköisestä tapahtumaympäristöstä puhutaan nimenomaan areenana. Suzanne Collinsin romaanisarja, johon elokuvat perustuvat, on kuulemma itänyt osittain antiikin mytologiasta haettujen vaikutteiden, eritoten Minotauros-myytin. Yhteys Minotaurokseen tuntuu kyllä varsin pinnalliselta, mutta ehkä en vain osaa katsoa oikein.

Minusta ei tullut Nälkäpeli-fania. En osaa vielä sanoa, halunko nähdä elokuvasarjan myöhempiä osia. Tämänhetkisen fiiliksen pohjalta luulen, että jätän jatkon väliin.

*****

Discshop DVD / DVD + Blu-ray

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) arvostelu – Blade Runner Pohjois-Euroopassa

Mitä enemmän Jari Halosen elokuvia näen, sitä kovemmin minua harmittaa, että ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva, jonka katsoin, oli Aleksis Kiven elämä, tuo konventionaalinen elämäkertaelokuva. Vai oliko se sitä? Muistanko väärin? Pitäisi kai katsoa uudelleen… Oli miten oli, tämä sai minut pitämään pitkään Halosta ei-niin-kiinnostavana ohjaajana ja ohittamaan hänen tekeleensä ajanpuutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun puolivillaiseen vedoten. Haastatteluissa Halonen puhui kuin mies, jonka näkemys oli kirkas ja selkeä (jos ei muille, niin ainakin hänelle itselleen) ja ajatukset kiinnostavia. Silti: elokuvat ohitin, koska en uskonut niiden olevan mieleeni.

Kuinka väärässä olinkaan.

LIPTON COCKTON JULKKA
Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Joulubileiden jälkeen katsoimme Halosen järjestyksessään toisen ohjauksen, joka kantaa komeaa nimeä: Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Suomi 1995). Lajityyppi on tällä kertaa dystopiasävytteinen scifi. Eh, miten en osannut odottaa ohjaaja Haloselta mitään tämän kaltaista…? Jo elokuvan alkumetreillä mieleen tulee vahvasti Blade Runner (Yhdysvallat 1982). Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että paikoin uskoo katsovansa jonkinaista parodiaa tai mukaelmaa Ridley Scottin elokuvasta: Eletään surkeassa, likaisessa tulevaisuudessa, jossa jättimäiset yritykset ovat saaneet kohtuuttomasti valtaa. Miespuolinen päähenkilö toimii virkavallan kädenjatkeena ja jakaa ajatuksiaan katsojalle voice-over-kerronnalla. Molemmissa elokuvissa päähenkilö haikailee enemmän tai vähemmän epätodellisen naisen perään. Myös äänimaailmassa on paljon samoja elementtejä, lavastuksesta ja valaistuksesta puhumattakaan.

LIPTON-COCKTON-lipton
Lipton Cockton, miesten mies.

Vuosi on 2037, paikka taas Euroopan liittovaltion pohjoinen kaupunkikeskittymä Vladivostok City. Yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) saa paikallisilta poliisivoimilta toimeksiannon: kaupungista on löytynyt ihmisraatoja, jotka näyttävät menehtyneen kuin jonkinlaisen itseräjähdyksen seurauksena. Arvellaan, että tekosten takana on sarjamurhaaja. Tiukkailmeinen poliisipäällikkö Brand Marlon (Jari Halonen) usuttaa Cocktonin murhaajan perään ja vaatii tiivistä raportointia tutkimuksen etenemisestä.

LIPTON-COCKTON-brand-marlo
Brand Marlon. En tiedä, mistä tuossa silmähärpäkkeessä on kyse, mutta komealta se näyttää!

Ympärillään vellovaan, yhteiskunnaksi nimitettyyn paskamereen kyllästynyt Cockton suhtautuu toimeksiantoon välinpitämättömästi, mutta tarttuu kuitenkin johtolankoihin, joita hänen puhelinvastaajansa niin auliisti hänelle sanelee. Murhaajaa silmät ummessa etsiskellessään Cockton tulee napanneeksi lemmikikseen ja uskotukseen kukon, joka on vähällä joutua kapisen kahvilan keittiössä voileivän päällysteeksi. Kukko-Cocktonista ei ole ihmis-Cocktonille käytännössä juuri hyötyä, kunhan on joku, jonka kanssa puhua ja jakaa kolkko asunto.

Elokuva on täynnä kuvastoa, jossa seksuaalisuus ja sukupuolisuus esitetään häilyvinä, muuttuvina elementteinä. Korttelin ainoa ruokakauppa muuttuu omituiseksi seksiliikkeeksi, jonka kellarihuoneessa tapahtuu todella kummia. Välillä esille pulpahtaa Marilynin näköinen nainen (Outi Mäenpää), joka tuntuu tietävän jotakin räjähtävistä ihmisistä ja saa veren kiertämään Cocktonin nivusissa hieman nopeammin. Elokuva alkaa etuumalla, jossa Cockton makaa vuoteessaan kyseisen Marilynin valkoinen hupsista-mekko yllään, vaalea peruukki päässään ja kukko sylissään, ja samaan kuvaan se myös päättyy. Cockton, suomalaisittain ”Kullinen”, päätyy siis vetämään ylleen vuosisadan tärkeimmän naispuolisen seksisymbolin releet.

LIPTON COCKTON makuu
Lipton Cockton Marilynina makuuhuoneessaan.

Marilyn tuntuu liittyvän myös poliisipäällikkö Brand Marloniin, jonka nimi taitaa olla väännös Marlon Brandosta.  Tosielämän Marilyn heilasteli Brandon kanssa jonkin aikaa, kunnes suhde taantui pelkäksi ystävyydeksi. Jotain samanlaista tuntuvat Lipton Cocktoninkin Marilyn ja Marlon heijastavan: he edustavat niin äärimmäistä versiota omasta sukupuolestaan, etteivät voi enää lähentyä toisiaan, vaan ovat ikuisesti sysättyinä jonnekin kuva-alan äärilaidoille.

Sinänsä tuntuu vähän omituiselta, että naiseuden perikuvaksi on valittu elokuvassa nimenomaan Marilyn. Hän näyttää toki ainakin minun silmissäni kauniilta ja upealta, mutta kaikessa silti onnettomalta ja lyödyltä hahmolta. Marilyn nauraa ja ketkuttaa, koska ei ikuisessa isäkomplekissaan ja rakkaudenkaipuussaan muuhunkaan kykene. Vai onko Lipton Cocktonin haave-Marilynissa kyse nimenomaan tästä? Kauniista, mutta hyväksikäytetystä ja onnettomasta naiseudesta? En ole varma.

Marlonilla menee paljon huonommin kuin Marilynilla. Hän on käpristynyt jonkinlaiseksi miehen irvikuvaksi: aggressiiviseksi, kiukkuiseksi invalidiksi, jonka yksisilmäinen naama julistaa Illuminatin voimaa. Niin miehille käy joskus.

LIPTON-COCKTON-auto
Lopulta Cockton löytää Marilyninsa, mistä seuraavat kemialliset häät.

Lipton Cockton on Marlonia ja muita kauhean maailman miehiä viisaampi, sillä hän löytää kaikessa kaukonäköisyydessään keskitien: ”Katsokaas kun eläimet ovat tämän planeetan pelastus, ja naiset. Ei niitä voi myydä tai käyttää hyväkseen silloin kun siltä tuntuu.” Sinänsä eläinten ja naisten vertaaminen toisiinsa tuntuu aina jotenkin kontroversiellilta, mutta ei tartuta siihen. Tähän kiteytyy Halosen teesi, joka loistaa myös viime vuonna teattereissa käyneestä Kalevala – Uusi aika -elokuvasta: maailman suuri ongelma on patriarkaalisuuden aktiivisuuden ja aggressiivisuuden, toiminnan ja tekojen ylikorostuminen, jonka tilalle tarvitaan matriarkaalisuutta, siis anteeksiantoa, lempeyttä, rakkautta ja empatiaa.

Minun on vaikea olla tässä asiassa eri mieltä Halosen kanssa, ajatteli hän eläimistä ja naisista muutoin mitä tahansa.

Sanoinko jo jotain lavastuksesta? Se on eräs Lipton Cocktonin valttikorteista. Elokuva tehtiin halvalla, ja silti tuo suuri rahareikä on saatu tukittua kauniisti ja kunnialla. Suuret, elektroniset rakennelmat (Vladivostok Cityn metro, jättimäinen robotti Apocalypse Gallery -yökerhon portsarina) näyttävät kömpelöiltä ja halvoilta, mutta hyvällä tavalla. Myös valaistus on hoidettu upeasti. En tajua, kuinka Vladivostok Cityn kaduille on saatu aikaiseksi näin upeankalsea neo-noir-fiilis niin halvalla.

LIPTON-COCKTON-katu
Vladivostok Cityn kalseita katuja. Seksikaupan näyteikkunassa häämöttää Marilyn.

Vasta ottaessani elokuvasta stillejä tajusin, kuinka suuri väriero elokuvan ulko- ja sisätilojen välillä on. Ulkotilat ovat varsin sinivoittoisia, interiöörit taas punaoransseja. Etenkin Cocktonin asunto suorastaan hehkuu lämmintä oranssia. Mieleni tekisi vetää tässä jonkinlainen erottelu julkisiin, sinisiin tiloihin ja yksityisiin oransseihin tiloihin, mutta se olisi ehkä harkitsematonta. Joka tapauksessa tähän asiaan täytyy kiinnittää enemmän huomiota, kun elokuvan katsoo seuraavan kerran.

Ja todellakin, Lipton Cockton on niitä elokuvia, jotka vaativat useamman katselukerran. Temaattinen sisältö liikkuu aika syvällä ihmisyyden pohjamudissa, ja tuntuu, että itse pointeista jäi ensikatsomalla jonkin verran ymmärtämättä. Lisäksi koin itse kerronnan olleen paikoin aika epäselvää, mikä ei ole yllätys ottaen huomioon, kuinka huono ylipäätään olen seuraamaan juonivetoisia rikoselokuvia (jollainen Lipton Cocktonkin kai jollain hyvin omituisella ja ainutlaatuisella tavalla on).

Sen verran suhnuista kerronta on, että se syö elokuvalta yhden tähden. Erittäin komea kokonaisuus joka tapauksessa.

*****

Discshop DVD

CDON DVD