Brazil (1985) arvostelu – Kun Orwell tapasi Kafkan

Tiedostusasiaa: loin blogille vihdoin FB-sivun, jotta Facebookia aktiivisesti käyttävien olisi helpompi pysyä kärryllä blogin päivityksistä. Tykkää-nappi näkyy sivupalkissa tuossa oikealla. Adblock (ja ehkä myös muut vastaavat sovellukset) näyttäisi piilottavan tuon napin, joten jos oikealla ei näy mitään Facebookiin viittaavaa, löydät tiesi perille myös tästä. Alkuun sivun funktio on lähinnä toimia seuraamisen apuvälineenä, mutta voi olla että sinne alkaa tulla myös jotain pikkupäivityksiä aiheista, joista en jaksa/ehdi varsinaista blogimerkintää tehdä.

BRAZIL
Brazil (1985)

Sitten päivän aiheeseen. Minulle on ilmeisesti kehittynyt aika terävä kyky arvata puskaradion, promootiomateriaalin ja muun elokuvien ympärillä pölisevän hupinan pohjalta aika tarkasti, mistä elokuvista pidän ja mistä en. Jos ottaisin tavaksi arvata ennen elokuvan katsomista, montako tähteä tulen sille antamaan, osuisin varmaankin 90 prosentissa tapauksista oikeaan yhden tähden heitolla. – Siitä huolimatta tulen kyllä katsoneeksi aika paljon myös sellaisia elokuvia, joista en pidä  ja joille tulee lätkittyä yhtä ja kahta tähteä. Miksi kiusaan itseäni elokuvilla, joiden tiedän jo etukäteen hulahtavan sivuun omista mieltymyksistäni? Yleissivistyksen vuoksi, kai. Jotta voisi tietää, mikä on hyvää, on tunnettava myös se, mikä on huonoa.

Myös Brazilin (Iso-Britannia 1985) kohdalla ounastelu oli helppoa: rinnastukset Blade Runneriin ja Lipton Cocktoniin antoivat aihetta odottaa jotain todella hyvää. Tyylilaji ei kuitenkaan vastannut odotuksiani. Luulin elokuvan edustavan vakavalla naamalla tehtyä scifiä. Ohjaaja Terry Gilliam on siinä mielessä hankala tapaus, että tuotannosta löytyy niin vakavahenkistä fiktiota kuin halolla päähän iskettyä komediaakin. Jälkimmäisestä – siis Monty Python -touhuista – hänet kaikkein parhaiten tunnetaan. Koskaan ei kuitenkaan voi olla ihan varma, mitä on luvassa.

Monty Pythonin perintö leimaa Brazilia todella voimakkaasti. Nyt on helppo ymmärtää, miksi Lipton Cocktonia on niin hanakasti verrattu Braziliin: toisin kuin Blade Runner, Lipton Cockton ja Brazil ovat hauskoja elokuvia. Huumorin lisäksi niille on ominaista visuaalisen ilmeen retrofuturistinen halpuus ja mauttomuus sekä silmiinpistävä saksalaisen ekspressionismin vaikutus. Molemmissa kuvataan dystooppista tulevaisuutta, jossa anonyymit pahantekijät räjäyttelevät ihmisiä ilman ennakkovaroitusta. Ja molemmissa keskushahmona on valtavan koneiston pieni osanen – mies, joka nousee isäntiään vastaan ja jahtaa unelmiensa naista.

BRAZIL-naama
Brazilin maailma on täynnä paradokseja.

Sam Lowry (Jonathan Pryce) on ministeriön arkisto-osaston valkokaulustyöläinen. Vaikka Lowryn asema on hierarkian melko alhaisella tasolla, on hänen esimiehensä (Ian Holm) hänestä suorastaan riippuvainen. Lowry tyytyy vähään. Vaikka tehtävä on tylsä ja asema huono, uralla eteneminen ei kiinnosta häntä. Hän on mies, joka on menettänyt kosketuksen onneen ja iloon: elämä on sellaista kuin se on eikä muuksi muutu.  Arkitodellisuus saattaa olla ankea, mutta öisin Lowry on vapaa. Hän näkee omituisia unia, joissa lentelee kovasti David Bowien näköisenä jossakin pilvien yläpuolella.

Lowry unissaan...
Lowry unissaan…
... ja hereillä.
… ja hereillä.

Elokuvassa Lowry joutuu omakohtaisesti kokemaan byrokraattisen järjestelmän varjopuolet. Kun liikutaan koneiston eikä sitä käyttävien ihmisten ehdoilla, on vahinkolaukausten vaara suuri. Lowry huomaa asettuneensa tahattomasti poikkiteloin järjestelmän – jota hän paradoksaalisesti itse edustaa – kanssa.

Koska elokuvassa julkisen vallan kontrollilla on varsin näkyvä rooli, olisi vaikea olla tekemättä rinnastuksia George Orwellin tuotantoon ja ajatteluun. Vuonna 1984 -romaani ja siitä kertova elokuva (1984, Yhdysvallat 1984 – tämä pitäisi jo pian katsoa uudestaan!) ovat oikeasti aika rankkoja kokonaisuuksia. Niille ominainen maailmankuva on niin ahdas ja tunkkainen, että 2010-luvun Suomi tuntuu sen rinnalla aikamoiselta paratiisilta – ainakin kunnes huomaa, kuinka nopeasti Orwellin ajatukset alkavat nousta osaksi omaa arkitodellisuuttamme.

BRAZIL-kolmio
Each man kills the thing he loves. Tämän kohtauksen (kolmio- ja pallo)estetiikasta mieleeni nousi etäisesti Kenneth Angerin Lucifer Rising… Anyone?

Brazil on eräänlainen kevennetty versio Orwellin ideoista. Kokonaisuus on visuaalisesti pirteä ja hauska. Tämä on sinänsä hyvä juttu, sillä tämän piirteen ansiosta elokuvaa on huomattavasti helpompi lähestyä kuin mitään 1984:n variaatioista. Samalla elokuvan retrofuturistinen ilme tekee elokuvasta kuitenkin jännästi mauttoman – ja nimenomaan huonolla tavalla. Sama piirre vaivaa minua oikeastaan kaikissa Monty Python -tuotannoissa: ne eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana (huonosta) kakkahuumorista, mitä jutun tasoon tulee. (Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö nauraisi Monty Pythoneita katsoessani.)

BRAZIL-äiskä
Lowryn äiti (vas.) taitaa olla Lady Gagan tyyli-ikoneita. Vieressä äidin ystävätär Alma.

Elokuvassa esitetyn järjestelmäkritiikin terävin kärki ei kohdistu ehkä niinkään valvontayhteiskuntaan, vaan byrokratiaan. Brazilin maailmassa asioiden hoitaminen on lähes mahdotonta. Koska systeemi on joustava kuin rautakanki, pieni virhe voi johtaa järkyttäviin seurauksiin, joiden oikaiseminen on pahimmillaan mahdotonta. Elokuvan maailmassa onkin helppo nähdä jotain samaa kuin  Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa: kun prosessi alkaa rullata tiettyyn suuntaan, ei sitä saa voimakkainkaan virkamies pysäytettyä. (Kyseisen romaanin pohjalta on muuten tehty aivan loistava elokuva. Tarkoitan nyt vuoden 1992 versiota, jossa pääosaa esittää Kyle MacLachlan. Elokuva tunnetaan Suomessa aika huonosti, ja sen saatavuus on nykyään valitettavan huono.)

Huomaan, että voisin kirjoittaa Brazilia pidemmältikin. Intertekstuaalisia kytköksiä ja tulkintamahdollisuuksia on niin monenlaisia, että on vaikea päättää, mikä kaikki on oikeasti huomion arvoista. Jos olisin nähnyt tämän opiskeluaikoina, olisi tästä irronnut juttua kevyesti esseen tai parinkin verran. Spoilerivaarat ja ajanpuute pakottavat kuitenkin katkaisemaan ajatuksenvirran tässä ja nyt.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / Blu-ray (import)

4 kommenttia artikkeliin ”Brazil (1985) arvostelu – Kun Orwell tapasi Kafkan

    1. Heini L.

      Kiinnostava vertailukohta, hmm. Ensimmäinen sana, joka 2010-luvun Burtonista tulee mieleen, on ”muovinen”. Siinä on oma vetovoimansa: kuva on kirkas, värit pirteitä ja henkilöhahmot hassuja. Mutta kuten muovista materiaalina, myös Burtonin uudemmista elokuvista on hyvin vaikea saada mitään otetta, ja siksi minun on vähän vaikea pitää niistä. 90-luvulla oli toisin. Esim. Saksikäsi Edwardissa on mukavaa rosoisuutta.
      Jos (tuoreen) Burtonin ja Brazilin väliltä lähtee kartoittamaan keskeisiä eroja, ensimmäisenä nousee esille se, että Brazilin esteettinen ilme ja huumori on jotenkin nuhjuista, nukkavierua – siis kaikkea muuta kuin muovista. Jos Dark Shadows -elokuva olisi esine, se olisi varmaankin goottilookilla varustettu kylpyankka. Jos Brazil olisi esine, se voisi olla kulunut Reino-tossu jollakin futuristisella elementillä.
      Sekä Burtonin että Brazilin ”mauttomuudessa” on yhteistä se, että kyseessä on hyvin itsetietoinen ratkaisu. Yli lyödään ihan tarkoituksella. Ja sellaista on aina mukavampi katsella kuin sellaista mauttomuutta, joka on seurausta yksinkertaisesti huonosta arviointikyvystä ja tyylitajun puutteesta.

      Saikohan tästä tiistaiaamun tajunnanvirrasta kukaan mitään tolkkua. :)

      Tykkää

      1. Sai tolkkua, vastaus oli erinomainen.

        Burton tuli mieleeni lähinnä siksi, että hän on kehittänyt oman estetiikkansa, mainitsemasi muovisuuden, äärimmilleen ja koska hän on vienyt mauttomuuden jo kitschiin asti.

        En pidä hänen tyylitajustaan lainkaan, ehkä siksi että viimeisimmät elokuvansa ovat mukakapinallisessa erikoisuudentavoittelussaan hyvin rumia, ehkä siksi että hänen tyylinsä tuntuu loputtoman teeskentelevältä (mitä edesauttaa se, että elokuvansa ovat varsin sisällöttömiä).

        Tosin suosikki-Burtonini on Mars hyökkää! Saatan siis olla väärä ihminen antamaan kritiikkiä…

        Myös Gilliamin viimeisimmät elokuvat ovat hyvin rumia, mutta sisältö on joissain niistä ollut suht kohdillaan. Monien hehkuttamaa neroutta en kyllä hänen töistään löydä Monty Python -elokuvien ulkopuolella.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Nyky-Burtonin puolustukseksi on sanottava, että hänellä on hyvä silmä, mitä tulee adaptaatioiden/remakejen pohjateoksiin: Liisa Ihmemaassa, Dark Shadows, Sweeney Todd, Frankenweenie, Jali & suklaatehdas. Näissähän olisi periaatteessa potentiaalia vaikka mihin. Mutta se, mitä hän sitten näiden pohjalta on saanut aikaan, on toinen juttu… Frankenweenien remake oli niin huono, että teki mieli itkeä astellessani ulos elokuvasalista. (Siitä 80-luvun versiosta pidin.)

        Oma Burton-suosikkini on ehkäpä tuo Pee-wee’s Big Adventure. Se on niin estottoman riehakas, kahjo ja teeskentelemätön.

        Kuten ehkä rivien välistä ehkä näkyy, mulla on vaikeaa noiden Monty Pythoneiden kanssa. Ne on kyllä hauskoja elokuvia, kyllä. Mutta… siihen se sitten minusta yleensä jääkin. Eikä se huumorikaan ole minusta erityisen oivaltavaa tai korkeatasoista. Ehkä en vain ymmärrä? (Huomaan kuulostavani snobilta, mikä on inhottavaa. Toisaalta tunnustin juuri pitäväni Pee-weestä – eipähän pääse syntymään illuusiota mistään ”korkeasta mausta”.)

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s