Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin ensimmäisen, toisen ja kolmannen tuotantokauden. Teksti voi siis sisältää spoilereita kolmesta ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia arvosteluja (1. kausi, 2. kausi, 3. kausi). Olen kirjoittanut myös sarjan 5. tuotantokaudesta.
Takana siis jo neljäs kymmenen jakson paketti tuoretta korkean tuotantoarvojen fantasiaa. Kun sarjaa on seurannut jo näin pitkään*, alkaa siihen jotenkin kasvaa kiinni. Game of Thronesin henkilöhahmoihin ei kuitenkaan ole osannut kiintyä samalla tavalla kuin monien muiden sarjojen hahmoihin, sillä se synnyttää katsojassaan tarkoituksella ja tietoisesti syvää epäluottamusta. Kuten jo ensimmäisen tuotantokauden toiseksi viimeisessä jaksossa nähtiin, tässä sarjassa kuka tahansa saattaa kuolla. Todella suuri osa niistä hahmoista, joiden olisi luullut ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusteella pysyvän hengissä hamaan loppuun saakka, on neljännen kauden loppuun mennessä heittänyt henkensä.
*Meidän tapauksessamme ”pitkään” viittaa jaksojen määrään eikä ajanjaksoon: mehän** aloitimme sarjan katselun vasta viime syksyllä. Se tarkoittaa noin 40:tä tuntia Game of Thronesia noin neljän kuukauden aikana. Keskimäärin yksi jakso joka kolmas päivä… Hullumpiakin maratoneja on nähty, mutta silti voin olla varma, että tämä sarja tulee muistoissani leimaamaan vuosia 2014–2015.
**Huomaan kirjoittavani tästä sarjasta me-muodossa. Game of Thrones on yksi niistä harvoista audiovisuaalisista tuotteista, joita katson avomieheni kanssa. Hän ei yleisesti ottaen ole järin kiinnostunut elokuvista. Sen sijaan hän kyllä seuraa kaikkia HBO-sarjoja, joita itse katson (Sinkkuelämää lukuun ottamatta – en itsekään sitä varsinaisesti seuraa)… Hän taitaa edustaa sitä modernia ihmistyyppiä, joka ei halua sitoutua istumaan kokopitkän elokuvan läpi – ja silti kaksi tunnin pökälettä tv-sarjasta menee yhden illan aikana kevyesti. Outoa mutta ymmärrettävää. Tunnistan tämän myös itsessäni: sarjoja on paljon helpompi katsella kuin elokuvia.
…niin, mistä olinkaan kirjoittamassa?
Minulle vakuuteltiin monelta taholta, että Game of Thronesin toinen kausi on tähänastisista kausista huonoin ja että myös kolmas kausi on hivenen löysä. Neloskauden myötä tarinan vetovoiman uskoteltiin saavan taas puhtia. Vakuuttelijat olivat oikeassa. Neloskaudella tapahtuu asioita, joita on odotettu toteutuviksi jo ensimmäiseltä kaudelta lähtien, ja siksi kausi on selvästi palkitsevampaa katsottavaa kuin pari edellistä kautta. Lisäksi syntyy runsaasti uusia odotuksia – kuinka kauan niiden täyttymistä mahdetaan joutua odottamaan?
Tässä vaiheessa sarjan kiinnostavimmat hahmot ovat – muuan Tyrion Lannisteria lukuun ottamatta – naisia. Starkeista jäljellä ovat enää pikkuiset Bran ja Rickon, joiden touhut eivät kiinnosta tässä vaiheessa juuri ketään, sekä tyttäret Arya ja Sansa. Ja millaisia naisia heistä onkaan kasvanut! Kumpikin Starkien tyttäristä joutui vapaaseen pudotukseen jo ensimmäisellä tuotantokaudella. Sittemmin molemmille on löytynyt miespuolinen suojelija – tosin etenkin Aryaa ympäri mannerta riepottelevan Hurtan kohdalla on sanaan ”suojelija” lisättävä lainausmerkit. Neljännen tuotantokauden aikana kumpikin tytöistä oppii toimimaan yhä itsenäisemmin; maailma on jo opettanut heille, ettei edes ihmisistä ystävällisimpiin ole välttämättä luottamista.
Daenerys Targaryen kasvattaa edelleen orja-armeijaansa Kapeanmeren toisella puolen. Toisin kuin Starkien tytöt, Daenerys on koonnut itselleen massiiviset taustajoukot. Hänessä kiteytyy erikoinen ja ristiriitainen valtakäsitys: hän on periaatteessa oikeudenmukainen, mutta samanaikaisesti kulmikas, ehdoton ja armoton hahmo. Hän kieltäytyy näkemästä maailmassa harmaan sävyjä. – Neljännen tuotantokauden aikana Daenerys huomaa, että hänen toimensa vahingoittavat väärintekijöiden lisäksi täysin viattomia ihmisiä ja saattavat hankaliin tilanteisiin myös sellaisia, joita hän pyrkii itse asiassa auttamaan. Tähän asti Daenerysin voittokulku on näyttänyt suorastaan liian helpolta, joten on jo aikakin, että hän kohtaa kunnollisia (sisäisiä) haasteita.
Pidän Tyrion Lannisterista kausi kaudelta enemmän. Hän on hahmoista oikeastaan ainoa, jonka kuolemaa pelkään. Tyrionin vetovoima pohjautuu paitsi taitavaan käsikirjoittamiseen ja eritoten dialogiin, myös Peter Dinklagen järkyttävän tasokkaaseen näyttelijänilmaisuun. Kauden seitsemännessä jaksossa nähdään näyttelijäntyön kannalta ehkäpä paras kohtaus koko tähänastisessa sarjassa, kun Lannisterin veljekset juttelevat ”yksinkertaisesta” Orson-serkustaan. Dinklagen roolisuoritus tässä kohtauksessa on mielettömän upea. – Tyrion Lannisterin rooliin olisi tiettyjen fyysisten ominaisuuksien asettamien vaatimusten vuoksi voitu valita huonompiki näyttelijä. Onneksi näin ei ole käynyt. Dinklage voittaa näyttelijäntaidoissa sen, minkä pituudessa häviää.
Kauden lupaavin uusi hahmo on Dornen prinssi Oberyn Martell. Shakespearea tuntevat muistavat keijujen kuninkaan Oberonin Keskiyön unelma -näytelmästä. Prinssi Oberynissa on samaa notkeutta ja kepeyttä kuin Shakespearen keijuissa. Hän on hahmona monipuolinen, jopa ristiriitainen: siro, mutta vaarallinen ja voimakas – jalo ja ylväs, mutta samalla ruokottoman aistillinen. Näyttelijävalinta on taas kerran osunut just eikä melkein. En tiedä, onko Pedro Pascalin aksentti aito vai opeteltu, mutta Oberynin suuhun se sopii.
Ja sitten niihin kauden tylsimpiin hahmoihin. Oikeastaan voitaisiin puhua jo koko sarjan ankeimmista tyypeistä: Samwell ja Gilly. He ovat kaikkea, mitä Oberyn ei ole – paksuja, hitaita, hyväuskoisia ja sanalla sanoen aika yksinkertaisia. Samwellin lempeää hölmöilyä on takana jo kolme kokonaista kautta, Gilly tuli mukaan vähän myöhemmin. Tässä pariskunnassa on hyvää sentään se, että he sopivat toisilleen. Kaipa sarjaan tarvitaan myös tällaisia olentoja, jotta oikeasti hyvät hahmot voisivat erottua edukseen.
Game of Thronesin tuotantokausien toiseksi viimeiset jaksot ovat perinteisesti olleet kausien varsinaisia kliimakseja. Ensimmäisellä kaudella Ned Starkin pää irtaantuu hänen ruumiistaan juuri toiseksi viimeisessä jaksossa; samaan aikaan toisaalla khal Drogo kuolee. Toisella kaudella Stannis Baratheonin armeija hyökkää toiseksi viimeisessä jaksossa Kuninkaansatamaan. Kolmannella kaudella kliimaksiksi on kirjoitettu Robbin ja Catelynin kuolemat Walder Freyn verihäissä. Myös neloskaudella toiseksi viimeinen jakso on erityisen tapahtumarikas ja intensiivinen. Tavallaan pidin tätä jaksoa tähänastisista kliimaksijaksoista pitkästyttävimpänä: jännitteen ylläpidossa on epäonnistuttu, ja kokonaisuudesta on tullut melko yhdentekevää säntäilyä ja miekankalistelua.
Summauksena voidaan todeta, että neljännen kauden myötä tapahtuu selvä kohennus toiseen ja kolmanteen kauteen verrattuna. Ja kun Game of Thronesin kohdalla puhutaan kohennuksesta, tarkoittaa se käytännössä kerronnallista ryhdistäytymistä. Siitähän tässä on kyse: kerronnan imusta, vetävästä tarinasta ja monipuolisista henkilöhahmoista, joista toisia on helppo rakastaa, toisia taas vihata. Silti mietin edelleen, että onko tässä vielä jotain muuta. Onko Game of Thronesissa teemoja? Sanooko se jotain maailmasta? Jotain järkevää, jotain viisasta? (Kannattaako sellaista edes odottaa HBO-tuotannolta? No, True Detectiveltä kyllä kannatti.)
Aion ehdottomasti katsoa viidennen kauden. Pakkohan se on. Ellen katsoisi, mieheni katsoisi sen ilman minua, ja pysyisin näin ollen joka tapauksessa aika hyvin perillä siitä, mitä sarjassa tapahtuu. Joten what the heck, antaa mennä. Onhan tämä juonellisesti tämän vuosikymmenen koukuttavimpia sarjoja.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 