Chemical Wedding (Iso-Britannia 2008) on niitä elokuvia, joiden katsomisen koen tavallaan velvollisuudekseni, vaikka voin jo etukäteen arvata, ettei kokonaisuudessa ole juuri kehumista. Tässä elokuvassa katsomiseen velvoittavia tekijöitä on kaksi: elokuvan nimi ja se, että se ”kertoo” Aleister Crowleysta.

Ensin siitä nimestä. Christian Rosenkreutzin Kemialliset häät -romaani on heittämällä kiinnostavinta proosaa, mitä keskiaika onnistui tuottamaan. Kemiallisten häiden käsite ei suinkaan ole mikään Rosenkreutzin tai Johann Valentin Andreaen yksinoikeus, mutta kyseisessä romaanissa sitä onnistutaan kuvaamaan parhaalla (ja samalla hämmentävimmällä) mahdollisella tavalla. Romaania on vaikea kuvailla. Se on vaikuttaa äkkiseltään täysin järjettömältä, mutta lukija, joka osaa asettaa sen yksityiskohdat oikeaan kontekstiin, näkee siinä täysin loogisen, eheän ja järjestyneen kokonaisuuden. Se on tavallaan hyvin tyylitön ja paljas, mutta niin sen täytyykin olla – se kuuluu pyhien tekstien ominaisluonteeseen. Sitä olisi helppo luulla surrealistisen liikkeen aikaansaannokseksi, ellei tietäisi paremmin.

Ja sitten se Crowley. Onko Crowley minulle mikään syy? Enhän minä oikeastaan ole kiinnostunut Crowleysta. Ajattelin kyllä kiinnostua sen verran, että luen tänä keväänä Lain kirjan, jonka ostin hyllyyni aivan liian monta vuotta sitten. Olen aina suhtautunut Crowleyhyn ”tietäjänä” aika skeptisesti ja epäillyt, onko tällä kaverilla oikeasti mitään fiksua sanottavaa ja jos on, niin miten paljon. Miten asian laita on, sitä en tiedä vieläkään. (Palataan tähän ehkä myöhemmin.)

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka Crowley suhtautuisi Chemical Weddingiin, jos hän saisi tilaisuuden nähdä sen. Luulen, että hän osaisi ottaa elokuvan huumorilla. Kyseessä on kauhuelokuvan elementtejä sisältävä roskapätkä, jonka kahden ja puolen miljoonan punnan budjetista suurin osa on mennyt ilmeisesti Bruce Dickinsonin rojalti- ja käsikirjoituspalkkioon. Dickinsonin ei kannata jättää pestiään Iron Maidenin nokkaukkona, sillä elokuva-alalle hänellä ei näytä olevan kummoisiakaan edellytyksiä.

Pikaisesti juonesta: elokuvan alussa nähdään, kuinka Aleister Crowley (John Shrapnel) heittää henkensä. Puoli vuosisataa myöhemmin tiedemiehet herättävät hänet epähuomiossa henkiin virtuaalitodellisuuteen liittyvien kokeiden yhteydessä. Uudestisyntynyt Crowley (Simon Callow) heiluu ympäri yliopistoa, puhuu rumia ja käyttäytyy epäsopivasti. Samalla hän etsiskelee itselleen ”scarlet womania”, jonka avulla hän pystyisi kasvattamaan omaa maagista valtaansa. Tässä kaikki oleellinen.

Kuten sanottu, en tunne Crowleyn hahmoa erityisen hyvin. Sen verran sitä kuitenkin tunnen, että voin väittää Chemical Weddingin esittämän Crowley-kuvan vääristävän sekä hänen henkilöhahmoaan että filosofiaansa rajusti. Ei sillä henkilöhahmolla nyt niin väliä, mutta filosofia on toinen juttu. Maksiimi ”Do what thou wilt, that shall be the whole of the law” väännetään egoistisen hedonismin ja rietastelun työvälineeksi, jollaiseksi sitä ei – mikäli minä Crowleyn ajattelusta ymmärrän – alkuaan tarkoitettu. Toisaalta historiallisella Crowleylla olisi kyllä peiliin katsomisen paikka: ihminen ei tarvitse kummoisiakaan älynlahoja tajutakseen, että kyseinen liverrys on altis varsin vakaville ja alkeellisille väärinymmärryksille. Tänä päivänä koko Crowleyn potentiaalinen yleisö kattaa sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät jaksa edes avata Wikipediaa katsoakseen, kuinka Todellinen Tahto eroaa jokapäiväisistä mielihaluista ja päähänpistoista.

Jos katson tämän elokuvan vielä joskus, haluan, että siihen liitetään juomapeli. Aina, kun joku päästää suustaan jonkin Crowleyhyn liitetyn perusilmauksen, kuten ”Do what thou wilt”, ”sexual magick” tai ”scarlet woman”, jokainen ottaa ryypyn. Theleman lakia hoetaan elokuvassa niin spastisesti, että sen perusteella saa jo kihautettua itsensä varsin kunnioitettavaan humalaan. Onkohan Dickinson lyönyt vetoa jonkun kanssa siitä, kuinka monta kertaa hän saa näitä hokemia elokuvaan ujutettua?

Periaatteessa tämä on aivan selvä yhden tähden leffa. Löydän kuitenkin muutamia syitä ylimääräiselle tähdelle: varsin kelvollinen soundtrack, paikoin ihan hienot lavasteet sekä professori Symondsin erkkituomiojamainen näyttelijä Paul McDowell. Kai näistä nyt saa raavittua toisenkin tähden.

*****