Onko Metropolisin (Saksa 1927) lyhyiden leikkausten esittämisessä ja katselussa mitään järkeä vuonna 2016? Tätä pohdin, kun hoksasin, että Loud Silents -festivaaleilla esitetään nimenomaan eräs elokuvan vanhoista, lyhyistä leikkauksista. Oikeastaan luulin tietäväni vastauksen jo ennen kuin näin Loud Silentsin Metropolis-näytöksen – vaan kas kummaa, näytöksen myötä kysymys osoittautuikin monimutkaisemmaksi kuin oletin. Elektrorap-artisti Khidin säestämä näytös möi hyvissä ajoin loppuun, ja selvää oli, että jännän äärellä ollaan. Metropolis on elokuva, jonka voi luulla nähneensä, vaikkei olekaan sitä nähnyt – niin täynnä populaarikulttuuri on viittauksia sen tarinaan ja kuvastoon.

Metropolis kertoo teollisesta dystopiasta, jossa vallitsee ankara luokkajako. Hallitsijaluokka elää onnellisena ja huolettomana kauniissa Metropolisin kaupungissa. Maan alla asuu ja työskentelee proletariaatti, jonka ankara työ mahdollistaa hallitsijoiden hulppean elämäntyylin. Perusasetelma on kuin marxilaisen teorian oppikirjasta – mutta malttakaapa: Metropolisin välittämä arvomaailma ei totisesti ole marxilainen.

Metropolisin johtajan poika Freder (Gustav Fröhlich) viettää huoletonta ja leppoisaa elämää. Hänen maailmansa kuitenkin järkkyy, kun hän oivaltaa, että hänen ja kaikkien Metropolisin asukkaiden elämäntapa perustuu työläisten riistolle ja kärsimykselle. Hän laskeutuu maanalaiseen työläiskaupunkiin ja pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä proletariaatin keskuudessa kytevää vallankumoushenkeä. Samalla hän ihastuu vallankumouksen airueen, kauniiseen Mariaan (Brigitte Helm).

Frederin ihmetellessä työläisten nousevaa vastarintaa juonii hänen isänsä Fredersen ylhäällä Metropolisissa tiedemies Rotwangin kanssa. Rotwang on rakentanut keinotekoisen ihmisen, jonka hän viimeistelee antamalla tälle Marian kasvot. Vale-Maria lähetetään Metropolisiin luomaan kaaosta ja vetämään Marian edustamat ideaalit lokaan. – Juuri keinotekoinen ihminen, vale-Maria, on Metropolisin tärkein perintö jälkimaailmalle ja ennen kaikkea scifi-elokuvalle.

Nirputin aiemmin siitä, kuinka Tohtori Caligarin kabinettia tulkitaan niin hanakasti enteenä ja allegoriana kansallissosialistisesta Saksasta. Myös Metropolisin suhteen loputtomat natsipohdinnat hankaavat – mutta pakko on myöntää, että elokuvan maailmankuvassa on silmiinpistäviä yhteyksiä kansallissosialistiseen ideologiaan. Toisin kuin marxilainen ideologia, Metropolis ei yritä murtaa luokkajakoa – sen sijaan se pyrkii luomaan yhteyden hallitsevan ja työtätekevän luokan välille. Luokkajaossa sinällään ei siis nähdä mitään ongelmaa. Metropolis antaa alemmasta yhteiskuntaluokasta melkoisen ankean kuvan: työläiset ovat kenties vilpittömiä ja puhdassydämisiä, mutta samalla heikkoluonteisia, yksinkertaisia ja alttiita houkutuksille. He tarvitsevat hallitsijoitaan siinä missä hallitsijaluokka tarvitsee heitä.

Silläkin uhalla että toistan itseäni… Kuten Tohtori Caligarin kabinetista, löydän myös Metropolisista viihteen rooliin liittyvää pohdiskelua. Vale-Maria nousee parrasvaloihin ja pyrkii mustamaalaamaan todellisen Marian edustamia ideaaleja käyttäen välineenään julkisuutta. Show menee yleisöön täydestä. Kaava on sama kuin Caligarissa: viihde on vaarallista, ja sen luomat illuusiot voivat johtaa seuraajansa tuhoon ja turmioon.

Vatvotaas seuraavaksi elokuvan monia eri leikkauksia. Metropolisin kaikkein pisimmällä leikkauksella (jota ei tosin tietääkseni koskaan esitetty julkisesti?) oli mittaa noin 3,5 tuntia. Jo ennen ensi-iltaa elokuvasta pätkittiin tunti pois: syntyi ”alkuperäinen”, 2,5-tuntinen versio. Kun elokuvaa alettiin levittää Yhdysvalloissa, se lyheni entisestään – materiaalia oli jäljellä noin kahden tunnin edestä. Myös Saksan markkinoilla elokuvaa saksittiin. Omana aikanamme kaikkein laajimmin levitetty Metropolis-leikkaus lienee vuonna 1984 julkaistu, vajaa puolitoistatuntinen ”Moroderin versio”. Varsin laajalti on esitetty ja nähty myös vuonna 2002 ilmestynyttä, noin kahden tunnin mittaista restauraatiota.

Voitte kuvitella, mitä elokuvan kerronnalliselle jännitteelle tapahtuu, kun alun alkaen 3,5-tuntisesta elokuvasta tehdään alle 1,5-tuntinen leikkaus. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella löydettiin kaksi kopiota, jotka pitivät sisällään merkittävän määrän tuotantoportaan leikkauspöydille jääneestä materiaalista. Näistä versioista koostettiin noin 2,5-tuntinen versio, jota alettiin vuonna 2010 levittää nimellä The Complete Metropolis. Tämäkään leikkaus ei ole ”complete”, mutta lähemmäksi ensi-iltaleikkausta tuskin koskaan päästään.

The Complete Metropolisilla on mittaa 145 minuuttia, Moroderin versiolla puolestaan 87 minuuttia. Pituusero selittyy osittain sillä, että Moroderin versiossa välitekstit on korvattu tekstityksellä, mikä lyhentää leikkausta jonkin verran. Selvää kuitenkin on, että nämä versiot eroavat kerrontansa ja sisältönsä puolesta toisistaan melkoisesti.

Muistelin, että puutteistaan huolimatta Moroderin versio välittää Metropolisin magian vähintäänkin kohtuullisesti. Muistin väärin. Sellaiselle katsojalle, joka on nähnyt The Complete Metropolisin, Moroderin versio tuntuu kuin ranskalaisin viivoin kirjoitetulta tiivistelmältä elokuvasta. Kokonaisuudesta puuttuu rytmi ja selkäranka. Henkilöiden psykologian ja motiivien kuvaukselle ei jää juuri aikaa, mistä syystä heihin on vaikea samaistua. Pahimmillaan lipsutaan tahattoman komiikan puolelle.

Palataan nyt alkuperäiseen kysymykseen: onko Moroderin version esittäminen ja katsominen millään tavoin mielekästä nyt, kun saatavilla on yli tunnin pidempi The Complete Metropolis? Vastaan omalta osaltani myöntävästi: kyllä, Moroderin versio on täysin kuranttia katsottavaa sellaiselle yleisölle, joka on jo nähnyt The Complete Metropolisin. Se tuo katsojan mieleen kaikki pitkän version hyvät, uniikit elementit, mutta samalla välttää sen suurimman sudenkuopan eli hitaan kerronnan ja uuvuttavan kokonaispituuden. Samalla haluan kuitenkin painottaa, etten suosittele Moroderin versiota sellaiselle katsojalle, jolle The Complete Metropolis (tai vähintäänkin vuoden 2002 restauraatio) ei ole jo tuttu. Ensikosketus Metropolisiin on paras hakea pidemmistä versioista – muutoin elokuvan ainutlaatuisuutta on vaikea käsittää.

Ymmärrän (lue: luulen ymmärtäväni), miksi Loud Silentsissa esitettiin juuri Moroderin versio: siitä lienee ollut suhteellisen helppoa saada esitettäväksi suomeksi tekstitetty filmikopio. Yllä esitettyä pohdintaa Metropolisin eri leikkauksista ei siis tule tulkita moitteeksi Loud Silentsin kopiovalintaa kohtaan. En voi väittää, ettenkö olisi mieluummin nähnyt festivaaleilla The Complete Metropolisia, mutta sen esittäminen filmiltä näissä puitteissa olisi luultavasti ollut taloudellinen mahdottomuus. Oli upea kokemus päästä näkemään tämä elokuva filmiltä – siitä huolimatta, että kyseessä oli ”vain” Moroderin versio.

Vielä sananen näytöksen säestyksestä. Kridin musiikki tuntui vetoavan yleisöön voimakkaammin kuin muut festivaaleilla kuulemani säestykset, ja mies sai yleisöltä pitkät aplodit näytöksen päätteeksi. Säestys oli eittämättä kiinnostava ja parhaimpina hetkinään todella vakuuttava. Pidin erityisesti ”Metropolis-teemasta”, jota toistettiin ja varioitiin pitkin elokuvaa. Ajoittain kuitenkin koin musiikin eksyvän polkemaan tyystin eri polkuja kuin elokuva, jolloin yhteyksiä kuvan ja säestyksen väliltä oli vaikea löytää. En tarkoita, että elokuvamusiikin tulisi aina mukailla kuvaraitaa – oikeastaan elokuvamusiikki on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai asettuu ristiriitaan kuvaraidan tapahtumiin nähden. Aika ajoin Khidin säestystä kuunnellesani minulle kuitenkin syntyi se vaikutelma, että musiikki ja kuvaraita elivät ikään kuin toisistaan irrallaan. Samaan hengenveroon myönnän, etteivät Kridin edustamat musiikkityylit ole minulle järin tuttuja tai läheisiä, mikä saattaa selittää lievän nihkeyteni. Muu yleisö taisi rakastua Khidin säestykseen täysin varauksetta.

Jatkamme Loud Silents -elokuvien parissa vielä yhden tekstin verran: Nosferatusta on luvassa juttua lähipäivinä.

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.