Viime viikonloppuna mykkäelokuvien ystävät täyttivät Tampereen Ylioppilasteatterin salia Loud Silents -festivaalin merkeissä. Koska Tampereella on aina mukava käydä, hyppäsin perjantaina bussiin ja kolusin viikonlopun aikana Loud Silentsin ohjelmistoa kolmen kokoillan elokuvan verran. Oma festivaaliviikonloppuni alkoi Robert Wienen elokuvalla Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, Saksa 1920), jonka säesti elektropop-yhtye I Was a Teenage Satan Worshipperin sielu ja sydän eli Pasi-Petteri Viitanen.

Tohtori Caligarin kabinetti on niitä elokuvia, jotka aivan kaikkien pitäisi nähdä vähintään kerran elämässään. Ajattelen, että se – kuten monet muutkin saksalaisen ekspressionismin piiriin kuuluvat elokuvat – edustaa elokuvaa visuaalisimmillaan: kyse ei ole pelkästään tarinasta tai henkilöhahmoista, vaan äärimmäisen tyylitellystä ja huolitellusta visuaalisesta ilmiasusta. Caligarin maailma on kuin maalaus, jossa kaikki on sopivasti vinksallaan ja jonka jokainen yksityiskohta ilmaisee jotakin. Oli todella hienoa päästä näkemään tämä elokuva vihdoin esitettynä filmiltä ja vieläpä livesäestyksen kera.

Tohtori Caligarin kabinetti kertoo pienestä kaupungista, jossa alkaa tapahtua selittämättömiä murhia. Murhasarja alkaa pian sen jälkeen, kun kaupunkiin on saapunut salaperäinen tohtori Caligari, joka esittelee kaupungin markkinoilla Cesare-nimistä unissakävelijää. Cesaresta tekee kiinnostavan kuriositeetin se, että hänen väitetään osaavan vastata kaikkiin menneisyyttä ja tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Kun Cesare ennustaa oikein erään nuoren miehen murhan, virkavalta kiinnostuu Caligarin ja Cesaren tekemisistä.

Tohtori Caligarin kabinettia on tulkittu usein ennen kaikkea eräänlaiseksi enteeksi kansallissosialismin noususta. Siegfried Kracauer kirjoitti Caligarista Hitleriin -klassikkoteoksessaan, että Tohtori Caligarin kabinetti (kuten myös monet muut aikakauden saksalaiselokuvat) heijastelee saksalaisten alitajuista kaipuuta vahvalle auktoriteetille – tyrannille. Kracauerin tutkimus teki minuun lukioaikoina syvän vaikutuksen, mutta sittemmin olen oppinut myös kyseenalaistamaan sitä. Nykyään saksalaiseen ekspressionismiin liitetyissä Hitler-tulkinnoissa on jo kliseen makua, mutta silti niitä pyöritellään ja vatvotaan yhä tänäkin päivänä niin ahkerasti, että toisenlaisten tulkintojen on vaikea nousta esiin.

Itse näen Tohtori Caligarin kabinetissa ennen kaikkea kuvauksen median ja viihteen vallasta. Kracauerilta ja monilta muilta elokuvaa analysoineilta on jäänyt vähälle huomiolle se seikka, että tohtori Caligari on ennen kaikkea showmies, viihdyttäjä. Cesare on hänen ensisijainen uhrinsa ja käyttövälineensä, jonka avulla hän hallitsee laajempia ihmismassoja. Lopulta kaikki Caligarin viihteellisille jekuille antautuvat alistuvat massahypnoosiin. Illuusioiden virta turruttaa mielen ja aistit ja kuolettaa yleisön todelliselta elämältä.

Caligari ei ole mikään arkkityyppinen, kaikkivoipa supervillain, vaan itsekin kärsivä ja epätasapainoinen olento. Hänen mieleensä tihkuva hulluus vaikuttaa olevan luonteeltaan suorastaan metafyysistä. Caligari ohjailee Cesarea omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi, mutta kuka ohjailee Caligaria? Tohtori Caligarin kabinetissa ei ole pahoja ihmisiä, ainoastaan uhreja.

Elokuvan tuotantoportaan sepittämä kehyskertomus on melkoinen antikliimaksi: elokuva alkaa ja päättyy mielisairaalaan, jossa yksi keskushahmoista kertoo kokemuksistaan Caligarin sekoittamassa maailmassa. Kehyskertomuksen myötä päätarinan tapahtumaketju näyttäytyy hullun houreena, jonka myötä järkkynyt mieli yrittää rakentaa kokemuksistaan jonkinlaisen mielekkään tarinan. Aivan kuin tuotantoporras olisi pitänyt Caligarin varsinaista sanomaa liian vaarallisena tai uhkaavana – kuin sitä olisi katsojien tarpeettoman järkyttämisen välttämiseksi pitänyt pehmentää. ”Tämä on pelkkää spekulaatiota myös elokuvan maailmassa; voitte nukkua yönne rauhassa, Caligari ei ole todellinen.”

En osaa sanoa Pasi-Petteri Viitasen elektroambient-säestyksestä oikein mitään järkevää – en muuta kuin sen, että pidin siitä todella paljon – niinkin paljon, että kuuntelisin säestystä mieluusti jossakin muodossa myöhemminkin. En ole tottunut kirjoittamaan musiikista ja olen huono luonnehtimaan musiikin ominaispiirteitä; sen verran kuitenkin Viitasen säestyksestä sanon, että se toi mieleeni monin paikoin Brian Enon ”synkemmät” ambient-levyt, lähinnä Apollo-albumin. Yhtymäkohtia myös Vangelisin ja Jean-Michael Jarren musiikkiin oli helppo löytää.

Tohtori Caligarin kabinetti oli erinomainen ensikosketus Loud Silentsin ohjelmistoon. Kävin festivaaleilla katsomassa myös kaksi muuta saksalaisen ekspressionismin piiriin kuuluvaa elokuvaa – niistä lisää myöhemmin tällä viikolla.

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.