Näin Nosferatun (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, Saksa 1922) ensimmäistä kertaa 8-vuotiaana kirjaston napsuvalta ja rahisevalta VHS-kasetilta. Olin elokuvan nähtyäni monta vuotta aidosti sitä mieltä, että Nosferatu on maailman pelottavin elokuva. Ikävä kyllä moni kyyninen nykykatsoja taitaa pitää Nosferatua pikemminkin koomisena kuin pelottavana. Okei, mä ymmärrän: tulitikkuhampainen, ruumisarkku kainalossaan hiippaileva Max Schreck näyttää minunkin mielestäni vähän hassulta – etenkin, jos filmi pyörii liian nopealla frame ratella. Elokuvaa kuin elokuvaa pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan oman aikansa ihanteita ja tavoitteita vasten – muutoin vanhoista elokuvista nauttiminen ja niiden ymmärtäminen käy hyvin, hyvin vaikeaksi.

Loud Silentsin Tohtori Caligarin kabinetti– ja Metropolis-näytösten säestäjiksi oli valittu elektronisen musiikin taitajia. Nosferatu-näytöksessä säestykseen oli otettu toisenlainen näkökulma: musiikista vastasivat harmonikkataiteilija Veli Kujala ja Stratovariuksen basisti Lauri Porra. Ennen festivaalia saamassani tiedotteessa Porra tuumi Nosferatun säestyksestä seuraavaa: ”Monet alkuperäisistä shokkijaksoista saattavat herättää tahatontakin hilpeyttä nykypäivän katsojassa. Ehkäpä saamme musiikilla tuotua hieman kauhua takaisin.” Tunnustan suhtautuneeni Porran ajatukseen skeptisesti – mikä ihmeen idea on säestää kauhuelokuvaa harmonikalla? Nyt kadun typeriä ennakkoluulojani. Juuri Porran ja Kujalan säestys teki Nosferatu-näytöksestä upean päätöksen Loud Silents -kimaralleni.

Nosferatu on äärimmäisen yksinkertainen ja konstailematon elokuva. On mahtavaa, että vampyyrielokuvien komea historia alkaa nimenomaan Nosferatun kaltaisesta, karusta ja rosopintaisesta elokuvasta. Toisin kuin useimmat myöhemmistä vampyyrielokuvista, Nosferatun jokainen hetki kumuaa tyhjyyttä ja kuolemaa – ja siitähän vampyyritarinoissa (ainakin minun nähdäkseni) on kyse: kuolemasta. Ei huulipunasta ja punaviinistä, kuten Bela Lugosin Dracula-elokuvissa. Ei erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, kuten True Bloodissa. Ei teinien välisestä hormonimyllystä, kuten Twilight-sarjassa. Ei edes tieteellisen maailmankuvan ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, kuten Bram Stokerin Dracula-romaanissa. Nosferatussa unohdetaan kaikki turha höpö ja asetutaan rohkeasti perusasioiden äärelle.

Osa Nosferatun karusta vetovoimasta liittyy tarinan ankaraan yksinkertaisuuteen: Stokerin alkuperäistarinan elementit on tiristetty minimiinsä. Tohtori Bulwer (joka tunnetaan stokerilaisittain tohtori Van Helsinginä) on vain mitätön sivuhahmo, joka esittelee oppilailleen lihansyöjäkasveja ja juttelee mukavia Paracelsuksesta. Pääpari Hutterin ja Ellenin (eli Jonathan ja Mina Harkerin) tuttaviin ja sukulaisiin ei tuhlata aikaa. Myös Ellenin turhanaikainen unissakävely ja huokailu on tiivistetty pariin kohtaukseen. Tästä voisivat ottaa oppia ne Dracula-ohjaajat, jotka ovat laittavat Minansa harhailemaan puutarhoissa ja käytävillä kohtaus toisensa jälkeen.

Ja hyvä onkin, että Ellenin ”ruutuaika” on pidetty minimissä. Häntä esittävän Greta Schröderin työskentely on jopa 1920-luvun standardeilla liioittelevaa ja yli-ilmeikästä. Lisäksi hänet on vaatetettu, kammattu ja meikattu tyyliin, joka saa – anteeksi nyt vain – hänet näyttämään ristiinpukeutujalta. Tiukka satiinileninki tekee hänen hartioistaan todellista leveämmät, ja hiusten tilalla hänellä näyttää olevan naurettavan tiukoille korkkiruuveille kiharrettu peruukki. – Mutta nyt taidan olla epäreilu ja katsoa Nosferatua omasta ajastani käsin. Aikalaisyleisöt ovat tuskin nähneet Ellenissä mitään kummallista.

Elokuvan näytöstilaisuus oli kokonaisuutena erittäin onnistunut. Filmikopio oli todella hyvälaatuinen, ja saatoin erottaa elokuvasta sellaisia visuaalisia detaljeja, joita en ole aiemmilla katselukerroilla bongannut. Ja kuten jo aiemmin viittasin, Porran ja Kujalan säestys oli upea. Ennen näytöstä pelkäsin, että kokeelliset instrumenttivalinnat jäisivät säestyksessä pelkän erikoisuudentavoittelun tasolle. Olin väärässä: kokonaisuus vaikutti todella harkitulta ja eheältä (joskin ilmeisesti myös spontaanilla improvisaatiolla oli säestyksessä oma roolinsa). Erityisesti elokuvan loppukohtauksessa säestys ylsi sellaisiin sfääreihin, joita harvat elokuvamusiikin tekijät uskaltavat edes tavoitella. Niin vain tapahtui: harmonikkapainotteisella säestyksellä todellakin saatiin Nosferatuun sitä kauhua, jota meidän nykykatsojien saattaa olla vaikea vanhoissa kauhuelokuvissa nähdä.

Vähän harmittaa, etten katsonut Loud Silents -festivaaleilla enempää elokuvia. Festivaalin kolme saksalaista ekspressionismia edustavaa elokuvaa – Caligari, Metrpolis ja Nosferatu  – ovat kuitenkin olleet minulle erityisen läheisiä elokuvia jo peruskouluikäisestä lähtien, ja halusin varata näiden näytösten ympärille tarpeeksi aikaa pohtia näkemääni ja kokemaani. Tuskin saan enää toista kertaa tilaisuutta nähdä näitä elokuvia filmiltä ja vieläpä livesäestyksellä.

Oli mahtavaa nähdä, että säestetty mykkäelokuva voi yhä myydä täysiä saleja. Loud Silentsin yleisö näytti koostuvan lähinnä nuorista aikuisista, mikä on hieno juttu – mukavaa nähdä, että ainakin Tampereella nuoremmat sukupolvet ymmärtävät mykkäelokuvan päälle. Loud Silents järjestetään taas ensi keväänä – jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä ohjelmistoon silloin keksitään.

Saksalaista ekspressionismia edustavia elokuvia voi nähdä myös elokuussa Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla: luvassa on Caligari-kaksikko Robert Wienen ja Conrad Veidtin Orlacs Hände sekä Paul Wegenerin proto-ekspressionistiset Golem ja Der Student von Prag. Näiden lisäksi festivaalin ohjelmistossa kiinnostavat erityisesti Jean Epsteinin ja James Sibley Watsonin Usherin talon häviö -elokuvat sekä yhdysvaltalaiselokuvat Seven Footprints to Satan, Kissa ja kanarialintu sekä Dr. Jekyll and Mr. Hyde. Hankalaksi festivaalille osallistumisen tekee – Forssa ja sen kehnot liikenneyhteydet. Äkkiseltään ajatus mykkäelokuvafestivaaleista alle 20 000 tuhannen asukkaan pikkukaupungissa tuntuu tuhoon tuomitulta – mutta jostakin sitä yleisöä tulee, onhan tämä jo festivaalin 17. järjestysvuosi. Täytyy vielä katsoa, saanko itseni junailtua elokuussa Forssaan.

Olen saanut Loud Silentsin järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.