Virginia PS4 (2016) – Arvostelu

virginia-2016 peli
Virginia (2016)

Virginia (2016) on erinomainen pienen mittakaavan videopeli, joka vaikuttaa päällepäin masentavan tylsältä. Pelaajalta vaaditaan valtavasti luottoa Viriginiasta lausuttuihin ylistyspuheisiin, sillä pelin traileri tai summittaiset juonikuvaukset eivät voi tehdä sille oikeutta. Pelin viehätysvoima on luonteeltaan niin ambivalenttia, ettei se yksinkertaisesti suostu nousemaan esiin markkinointimateriaalista. Se on sääli – pelkään, että tämän vuoksi moni skippaa Virginian. Vähältä piti, etten itsekin tehnyt niin.

Virginian pelaaja saa ohjattavakseen FBI-agentti Anne Tarverin hahmon. Pelin alussa Anne pätevöityy agentin tehtävään ja saa tutkittavakseen kaksi keissiä. Teini-ikäinen poika on kadonnut jäljettömiin virginialaisessa Kingdomin pikkukaupungissa. Annen tehtävä on selvittää yhdessä työparinsa Maria Halperinin kanssa, mitä pojalle on tapahtunut. Samalla Annen on kuitenkin pidettävä silmällä Mariaa, jonka toimien selvittelemiseksi FBI:n ylemmät tahot ovat käynnistäneet sisäisen tutkimuksen.

virginia-2016-rituaali
Viattoman kuoren alta paljastuu verinen ja synkkä ydin.

Mitä pidemmälle pelin juoni etenee, sitä pirstaleisemmaksi ja häiriintyneemmäksi sen maailma muuttuu. FBI paljastuu organisaatioksi, jossa vallitsee julma sääntö: syö tai tule syödyksi. Eteenpäin pääsee vain häikäilemättömällä kyynärpäätaktiikalla. Ja mikä pahinta, FBI:n johdossa olevat voimat vaikuttavat olevan perimmäiseltä luonteeltaan vähintäänkin epäilyttäviä. Saattaa jopa olla, että FBI:n toimihenkilöt ovat yhdessä muiden valtaapitävien kanssa sekaantuneet virginialaisen teinipojan katoamiseen. Annen on valittava, liittyykö hän vallassa oleviin voimiin vai asettuuko hän niitä vastaan.

Virginian ilmaisua leimaa ennen kaikkea sen dialogittomuus. Kyllä, luitte oikein: pelissä ei ole sanaakaan dialogia. Pelaajalle viestitään erilaisissa dokumenteissa, kylteissä ja julisteissa näkyvillä teksteillä, joten täysin kielettömästä pelistä ei ole kyse. Dialogin puute aiheuttaa käytännössä sen, että pelaaja joutuu jatkuvasti tulkitsemaan pieniä eleitä ja vihjeitä saadakseen selville, mitä Virginian maailmassa on meneillään.

virginia-2016-baari
Virginian hahmot huojuvat Badalamenti-pastissien tahtiin.

Virginiaa on verrattu arvosteluissa ahkerasti Twin Peaksiin, ja pelin tekijät ovat avoimesti myöntäneet sarjan olleen suuri innoittaja pelin kehityksessä. Yhteydet Virginian ja Twin Peaksin välillä ovat suorastaan puuduttavan ilmeisiä: on kadonnut teini, outoja unikohtauksia, sisätiloissa tötöileviä, isoja nisäkkäitä, FBI-agentteja ja humiseva pimeys, joka liihottaa jossain kaiken yläpuolella. Myös sarjan musiikki muistuttaa häiritsevässä määrin Angelo Badalamentin Twin Peaks -soundtrackia. Suurimmassa osassa pelaajista Virginian ja Twin Peaksin yhtäläisyydet näyttävät herättävän ennen kaikkea ihastusta. Itse näen asian hieman toisin: minusta tässä lipsutaan suoraselkäisestä kunnianosoituksesta ja inspiroitumisesta jo liikaa matkimisen puolelle.

Virginia tuo mieleeni myös toisen, hieman tuoreemman televisiosarjan. True Detectiven molemmat kaudet (yy kaa) vihjailevat samasta julmasta salaliitosta,  joka häilyy Virginian maailman rakenteissa. Kaikkiin perinteisiin organisaatioihin tunkeutuneet miehet – niin, siis nimenomaan miehet – sopivat keskinäisestä tuesta ja huolehtivat siitä, että omia ei loukata. Mikä Annen (tai Laura Palmerin, tai Antigone Bezzeridesin, tai…) rooli tässä kaikessa on tai voisi olla, se jää pitkälti pelaajan tulkinnan varaan.

vrignia-2016-risti
Virginian kuvakerronta on harkittua ja vähäeleistä.

Virginiasta voi löytää monia teemoja. Omassa pelikokemuksessani ylitse muiden nousi yksi teema: uhraus. Annelle tarjotaan tilauisuus nousta hierarkiassa nimenomaan uhrausten kautta – hänen on uhrattava oman menestyksensä eteen työtovereitaan ja tavallaan myös itsensä ja omat periaatteensa. Pelin molemmat toistuvat eläinhahmot – biisoni ja punainen lintu – liittyvät omassa tulkinnassani juuri tähän teemaan.

Virginia on lyhyt peli: sen pelaa läpi parissa tunnissa. Sen tarina avautuu kuitenkin huonosti ensimmäisellä pelikerralla. Itse olen pelannut Virginian läpi kahdesti, ja luulenpa, että palaan sen pariin vielä uudestaan.

Dear Esther PS4 (2012/2016) arvostelu – Peli joka ei ole peli

dear-esther-2016
Dear Esther (2012)

Dear Esther (2012) ei oikeastaan ole peli, vaan audiovisuaalinen tarinasimulaatio. Pelin alussa pelaaja heitetään Hebrideihin kuuluvalle saarelle, jota hänen on tarkoitus tutkia. Sitä mukaa kun pelaaja kartoittaa saaren alueita, hän saa kuulla anonyymiksi jäävän miehen lukevan ääneen Esther-vaimolleen kirjoittamiaan kirjeitä. Näistä kirjeistä hahmottuu hämärä ja tulkinnanvarainen kuva siitä, mitä saarella on aikaisemmin tapahtunut.

Dear Esther on The Chinese Room -pelistudion tuotos. Pelasin noin vuosi sitten saman studion tekemän Everybody’s Gone to the Rapture -pelin, josta pidin todella paljon sen seesteisen ja melankolisen perustunnelman ja loisteliaan visuaalisen ilmeen vuoksi. Koska Dear Estheristä puhutaan yleisesti Everybody’s Gone to the Rapturen ”henkisenä esiosana”, latasin pelin heti, kun bongasin sen PS Storesta. Vaikka peli julkaisiin PC:lle jo vuosia sitten, saatiin PS4-versio jakeluun vasta viime syksynä.

Dear Esther 2012 2016
Dear Estherin maisemassa tuikkii radiomaston merkkivalo.

Dear Estherissä ja Everybody’s Gone to the Rapturessa onkin paljon samaa: melankolinen perustunnelma, kaunis, jousivoittoinen score ja yksinäinen pelaajan hahmo, joka ei pysty tekemään käytännössä mitään muuta kuin kävelemään ympäriinsä. Taustatarina välitetään pelaajalle molemmissa peleissä suunnilleen samalla tavoin eli (lähes) pelkän ääniraidan avulla. Näiden pelien maailmat ovat tyhjiä ja kolkkoja, mutta samalla järjettömän kauniita.

Dear Esther on kuitenkin seuraajaansa haasteellisempi ja tulkinnanvaraisempi. Mitä Estherille on oikein tapahtunut? Mikä hänen miestään vaivaa? Keitä ovat saarta aiemmin asuttaneet Donnelly ja Jacobson? Kuka on yksinäinen vaeltaja, jonka pelaajan hahmo näkee silloin tällöin kaukana edessään ja jota hän ei koskaan saavuta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Ääneen luetut kirjeet eivät tarjoa pelaajalle mitään koherenttia, selvää tarinaa, vaan palapelin, jonka palaset voi järjestellä eteensä monella tavalla. Mitä pidemmälle pelissä edetään, sitä selvemmäksi käy se, että saari ei ole täysin todellinen paikka – joko pelaajan hahmo hallusinoi, tai sitten kyse on pelkästä unimaailmasta.

Dear Esther 2012 2016
Vaikka saari on ilmeisesti ollut autio jo pitkään, kynttilät palavat edelleen.

Saaren maisemat tekevät hyvin oikeutta esikuvalleen eli Luoteis-Skotlannissa sijaitsevalle Hebridien saaristolle. Näkymät ovat äärimmäisen karuja: koska Hebridien maaperä on kivistä ja köyhää, ei saarilla kasva juuri mitään. Lakkaamatta puhaltava suolainen ja kostea tuuli pyyhkii saaren pinnalta kaiken irtaimen mereen. Vaikka maisemat ovat uskomattoman kauniita, ovat ne myös hyvin yksitoikkoisia. Pelin loppua kohden harmaa kivi ja sateinen taivas alkavat jo pitkästyttää.

Maisemiin ei kuitenkaan pääse pahasti kyllästymään, sillä Dear Esther on hyvin lyhyt peli: sen tallustaa läpi yhdellä istumalla. Jos taustatarinasta haluaa muodostaa oikeasti järkevän tulkinnan, kannattaa peli varmaankin pelata läpi vähintään kahdesti. Itse luultavasti missasin osan pelin kirjeistä, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta hyvin hankalaa. Peli olisikin kenties kannattanut rakentaa siten, että pelaaja pääsisi etenemään seuraavaan pelimaailman osioon vasta kun kaikki edelliseen segmenttiin kuuluvat kirjeet on kuunneltu.

Saaren alle kätkeytyvä luolasto on unenomainen paikka.

Dear Esther oli minulle lievä pettymys. Tämä johtunee kuitenkin lähinnä kohtuuttoman korkeiksi kasvaneista odotuksistani: erehdyin toivomaan Dear Estheriltä yhtä eeppistä ja tajunnanräjäyttävää tarinaa, jollainen nähtiin Everybody’s Gone to the Rapturessa. Pidän Dear Estherin ideasta enemmän kuin siitä, kuinka se on käytännössä toteutettu.

Oli miten oli, odotan jatkossakin valtavalla mielenkiinnolla The Chinese Roomin tulevia julkaisuja. Mietiskelen paraikaa, uskallanko pelata studion kehittämää Amnesia: A Machine for Pigs -peliä. Minulla ei ole kokemusta yhdestäkään Amnesia-pelistä, ja pohdinkin, ovatko ne liian kuumottavia omalle pollalleni – Outlastin aiheuttamat unettomat yöt ovat yhä tuoreessa muistussa. – Tästä tulee mieleeni: Outlast 2:n pitäisi ilmestyä alkuvuodesta 2017. Gameplay näyttää ihan mahtavalta hirveältä. En malta odottaa tämän julkaisua.

Lost River (2014) arvostelu – Liian hyvää Lynch-kopioksi

Lost River (2014)
Lost River (2014)

Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River (Yhdysvallat 2014) oli yksi niistä elokuvista, jotka missasin kevään Night Visionsissa. Arvaatteko, että harmitti? Olen tykännyt Goslingin näyttelijähommista aina The Believeristä lähtien. Koska olen pohjimmiltani nihkeänkatkera ihminen, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin näyttelijöihin, jotka siirtyvät ohjaajanhommiin (samoihin kuin kirjailijoihin, jotka yrittävät ohjata jotain, ohjaajiin, jotka yrittävät kirjoittaa jotain, ja ylipäätään kaikkiin, jotka yrittävät tehdä jotain mitä eivät ole aikaisemmin tehneet. Tiedän – mä olen aika ankea tyyppi.) Goslingista kuitenkin tykkään niin paljon, että häneltä nielen mielelläni suunnilleen mitä vain.

Kun tajusin, etten pääse todistamaan Lost Riveriä elokuvateatterissa, päädyin lukemaan elokuvan arvosteluja. Ja kas: kriitikot suunnilleen vihaavat Lost Riveriä! ”It is colossally indulgent, shapeless, often fantastically and unthinkingly offensive and at all times insufferably conceited”, tuumaa The Guardianin Peter Bradshaw. ”[Ryan Gosling’s] film was clearly influenced by Nicolas Winding Refn, David Lynch and Terrence Malick, and one gets the distinct impression that mimicking filmmakers with such confident visual sensibilities may not have been the best way for a rookie director to get his feet wet”, kirjoittaa Robert Egbet korjaus: Brian Tallerico robertegbert.comissa* ja antaa elokuvalle kaksi täheä. Ehkä en missannut mitään tärkeää? (* Egbert siirtyi ajasta ikuisuuteen noin vuosi ennen Lost Riverin ensi-iltaa eikä näin ollen elokuvaa arvostellut. Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle oikaisusta.)

Hankin kuitenkin vastikään ilmestyneen kotikatselutallenteen käsiini. Taas kerran sain huomata, että kritiikissä on pohjimmiltaan kyse yhden ihmisen mielipiteistä – oli tuo ihminen kuinka kompetentti ja tietäväinen tahansa. Yllämainitut kriitikot saavat puolestani tukehtua omaan tärkeyteensä. Mä rakastan Lost Riveriä.

LOST RIVER billy cat
Cat (oik.) perehdyttää Billya uuteen työhön. (Catin hahmo tuo muuten mieleen tietyt Jodorowskyn elokuvien naishahmot, erityisesti Santa Sangren Conchan.)

Lost River kuvaa yksinhuoltajaäiti Billyn (Christina Hendricks) ja hänen kahden poikansa elämää autioituvassa Detroitissa. Lahoava Lost Riverin lähiö ei ole ihanteellinen asuinpaikka Billylle ja hänen jälkikasvulleen, mutta perhe haluaa jäädä – onhan Lost River ja Billyn isoäidilta peritty talo perheen koti. Rahaongelmien parissa painiva Billy saa onneksi työtarjouksen pankkineuvojaltaan Davelta (Ben Mendelsohn). Billylle selvää, että uusi työpaikka on suuri, vanhanaikainen showklubi, jonne yleisö pakenee ankeaa arkeaan. Sen sijaan se, mitä Billyn odotetaan klubilla tekevän, jää vielä hetkeksi hämärän peittoon.

Toisaalla Billyn poika Bones (Iain De Caestecker) koluaa Detroitin tyhjiä taloja ja kerää niiden rakenteista jätekuparia. Työtä hankaloittaa pitkin katuja mellestävä Bully (Matt Smith), joka katsoo omistavansa koko tienoon kuparit ja siis mieltää oikeudekseen muiluttaa sairaalakuntoon kaikki, jotka kajoavat seiniin ja lattioihin kätkettyihin aarteisiin. Pian Bonesin arkipäivää alkaa varjostaa pelko sekä kodin menetyksestä että väkivallasta.

LOST RIVER bones
Bones löytää tien, joka johtaa veden uumeniin.

Kuparinkeruureissulla Bones löytää suoraan tekojärven pohjaan johtavan tien. Hän mainitsee löydöksestään ystävälleen Ratille (Saoirse Ronan), joka kertoo, että tekojärvi jätti aikanaan alleen kokonaisen kaupungin. Legendan mukaan upotetun kaupungin ylle lankesi kirous, joka tuo nyt lähistön asukkaille epäonnea. Kirous voidaan rikkoa vain hakemalla upotetusta kaupungista ”hirviö”. Millaisesta hirviöstä on kyse, sitä Rat ei mainitse.

Eipä juonesta enempää – Lost River ei nimittäin ole tarinan kannalta erityisen kiinnostava elokuva. Ollaan kaukana tiskiallasrealismin maailmasta: Lost River on fantasiaa, kuvaus rapistuvan suurkaupungin alitajunnan hitaista ja haparoivista liikkeistä. Tekojärven peittämä kaupunki on eräänlainen rinnakkaiskuva Lost Riveristä, josta on tulossa aivan yhtä tyhjä ja autio. Aivan kuten vedenalaisessa kaupungissa, myös Lost Riverissä havainnot vääristyvät. Osa aistimuksista ylikorostuu, osa vaimenee kuulumattomiin. Elämästä tulee pehmeää ja turtaa.

LOST RIVER BULLY
Bully, Lost Riverin katujen nuori kuningas.

Jotain omasta kollektiivisesta alitajunnastamme kai kertoo se, että rapistuvaa Detroitia on kuvattu viime vuosina useammassakin elokuvassa. Ensin tuli Jim Jarmuschin ihana vampyyrifiilistely Only Lovers Left Alive, sen jälkeen genretietoinen kauhuelokuva It Follows. (Esimerkkejä olisi varmasti muitakin; nämä mainitsen, koska olen itse niistä jotakin kirjoittanut.) Vaikka asun periaatteessa hyvin toisentyyppisessä ympäristössä, koen voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta näiden elokuvien päähenkilöihin. Myös minun asuinkaupunkini keskustassa on lukemattomia tyhjiä liikehuoneistoja. Vielä surkeammin asiat ovat paikkakunnalla, jossa vietin lapsuuteni: ei tarvitse puhua pelkästään tyhjistä huoneistoista, vaan kokonaisista taloista. On pohjattoman surullista nähdä kirkonkylällä rakennuksia, joiden ikkunat on rikottu ja seinät peitetty rumilla tägeillä jo vuosia sitten. Only Loversin, It Followsin ja Lost Riverin maailmat ovatkin lopulta yllättävän lähellä 2010-luvun lahoavaa Suomea. Meillä ei ole Detroitin kaltaisia, autioituvia suurkaupunkeja – sen sijaan pienempiä, rapistuvia kyliä ja kaupunkeja on valtavasti. Suru itselle tärkeiden paikkojen turmeltumisesta on kaikille sama.

Ehkäpä ärsyttävin asia Lost Riveriä koskevissa kritiikeissä on jatkuvat vertaukset tiettyihin ohjaajiin, ennen kaikkea David Lynchiin ja Goslingin pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniin Nicolas Winding Refniin. Ongelma vaikuttaa monien kriitikoiden mielestä olevan se, että Gosling – kuulemma – ainoastaan kopioi ohjaajaidoliensa tyyliä eikä tuo kuvioon mitään uutta. Tällaisten väitteiden esittäjiltä tekee mieli kysyä: entäpä, jos Lost River ei olisikaan Ryan Goslingin työtä, vaan David Lynchin? Ansaitsisiko se silloin kahden tähden sijaan kolme, kenties neljäkin tähteä? Silloinhan kyse ei olisi ”kopioimisesta”, vaan ”aidosta Lynchistä”. Missä määrin tekijän henkilöllisyys vaikuttaa elokuvan ”laatuun”? Mitä mieltä on puhua ”aitoudesta” ja ”kopioimisesta” maailmassa, jossa kaikki on jo keksitty ja tehty?

LOST RIVER rat
Rat ja ne kuuluisat ”Nicolas Winding Refn -valot”

Minun nähdäkseni elokuvan arvoon ei vaikuta se, onko joku muu tehnyt joskus aikaisemmin jotain samantapaista. Suora plagiointi on tietenkin asia erikseen (tähän tuskin kukaan väittää Goslingin syyllistyneen), mutta erilaiset ilmaisutyylit eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta. Mulle on samantekevää, kuka keksi mitäkin ensin ja mistä elokuvan synnyttäneet ideat ovat peräisin. Pääasia on, että elokuva on kokonaisuutena kiinnostava ja omalakinen. – Ymmärrän toisaalta sen, että henkilökulttejaan helliville auteuristeille tällainen ajattelutapa on pyhäinhäväistys. Oman näkemykseni ja auteuriestien pointtien välille ei taida koskaan syntyä mielekästä keskusteluyhteyttä, joten turha edes yrittää.

Esimerkiksi puheet värillisten valojen ja neonsävyjen käytöstä Refnin tyylin kopioimisena menee jo vitsin puolelle. Siis älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö. Aivan kuin Refn olisi itse keksinyt, että spottivaloissa voi käyttää värikalvoja? Aivan kuin värilliset valot olisivat jonkinlainen Refnin yksinoikeus? Anna mun kaikki kestää. Väkisinkin sitä miettii, johtuuko tällainen kritiikki johtuu vain arvostelijoiden ylipaisuneesta mieltymyksestä namedroppingiin.

Lost Riverissä on muutama yksittäinen kohtaus, joista pidän aivan erityisen paljon. Yksi näistä on Bullyn ja Ratin kohtaaminen Ratin kotiovella; jätän tämän maininnan tasolle, sillä en halua spoilata juonta. Toinen upea kohtaus sijoittuu klubille, jossa Dave esittää yleisölle Cool Water -kappaleen. Mulle tulee Davea esittävän Ben Mendelsohnin äänestä etäisesti mieleen Nick Cave. Kohtaus ei nähdäkseni spoilaa juonta millään tavoin, joten katsokaa vain rohkeasti.

Ylipäätään Dave on mielestäni koko elokuvan kiinnostavimpia ja omalla kierolla tavallaan myös sympaattisimpia hahmoja. Pidän Mendelsohnin roolisuorituksesta valtavasti. On vaikea kuvitella, että kukaan muu olisi osannut tuoda Daven hahmon ambivalenttia luonnetta esiin yhtä kiinnostavalla ja monitulkintaisella tavalla.

Lost River on melkein viiden tähden elokuva. Ehkä se ansaitsee pienen patinoitumisen myötä sen viimeisenkin tähden.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Lost River DVD @ Discshop
Lost River BD @ Discshop
Lost River VOD @ Discshop
Lost River HD VOD @ Discshop
Lost River DVD @ CDON
Lost River BD @ CDON

Enemy (2013) arvostelu – ”It’s all about control”

Myönnetään: mä pidän kaksoisolentoaiheesta todella paljon. Kirjallisuudessa sitä on hyödynnetty tässä vuosisatojen mittaan aika paljon, mutta elokuvassa siihen törmää yllättävän harvoin. Ihan hyvä näin, sillä paraskin aihelma tai motiivi vesittyy, kun sitä ylikäytetään.

enemy posterEnemy (Kanada/Espanja 2013) alkaa pimeällä, lynchmaisella kuvauksella maanalaisesta klubitilasta. Aloituskohtauksessa nähdään vähäpukeisia naisia, hyvätuloisen oloisia miehiä ja lintuhämähäkkejä. Tilassa vilahtaa myös Jake Gyllenhaalin näköinen, kovin mietteliään oloinen mies. Oudon aloituksen jälkeen siirrytään elokuvan varsinaiseen tarinalinjaan, joka kertoo historianopettaja Adam Bellistä. Adam on tylsä tyyppi, jonka elämä on harmaata ja keskiluokkaista. Jännittävintä Adamissa on hänen partansa ja hänen Foucault’ta kalskahtavat luentonsa vallasta ja kaaoksesta. Adamin tylsästä elämästä tulee yllättäen asteen jännittävämpää, kun hän katsoo elokuvan ja huomaa sivuroolissa miehen, joka näyttää aivan häneltä itseltään. Asia alkaa vaivata Adamia: kuinka maailmassa voi liikkua mies, joka on kuin hänen ilmetty peilikuvansa? Adam alkaa jäljittää sivuosan näyttelijää.

Adam-look-a-like on nimeltään Anthony Claire. Hän elelee mukavaa elämää raskaana olevan Helen-vaimonsa (Sarah Gadon) kanssa kalliisti sisustetussa asunnossa hienostoalueella. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta silti Anthonyn ja Helenin avioliitossa tuntuu olevan jotakin pielessä.

ENEMY-adam-chaos
Huopatossu luennoi.

Vaikka Anthony ja Adam ovat kuin toistensa peilikuvat, ovat he luonteiltaan hyvin erilaisia. Adam on ujohko ja sosiaalisesti epävarma ihmishuopatossu, joka alkaa änkyttää innostuessaan ja kiihtyessään. Anthony taas on itsevarma, dominoiva ja jopa aggressiivinen. Adam ajaa käytetyllä, ei-minkään-merkkisellä laatikkoautolla, Anthony taas siirtyy paikasta toiseen miehekkäästi moottoripyörällä. Miesten erilaiset luonteet korostuvat entisestään heidän ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Kun kaksoisolentoaihe tulee kyseeseen, mieli tekisi kaivaa lipaston laatikosta C. G. Jung ja hänen ajatuksensa varjon arkkityypistä. Enemyn kohdalla tämä lähestymistapa ei tunnu kuitenkaan toimivan. Jätänkin tällä kertaa – harvinaista kyllä – Jungin laatikkoon ja kaivan sieltä hänen oppi-isänsä Sigmund Freudin ja hänen käsityksensä kammottavasta (unheimlich). Adamin ja Anthonyn samankaltaisuudessa tuntuu nimittäin olevan kyse ennen kaikkea tästä. Juuri kaksoisolennon totaalinen tuttuus ja samanaikainen ehdoton vieraus tekevät skenaariosta kaikille osapuolille inhottavan ja uhkaavan. Kun vastaan kävelee ihminen, jonka naama ja koko muukin fyysinen olemus on yksi yhteen oman peilikuvasi kanssa, oma statuksesi yksilönä kyseenalaistuu pahemman kerran. Ja se, jos mikä, on modernille länsimaiselle ihmiselle hiton pelottavaa.

ENEMY-peili
Anthony ja Adam.

Elokuvassa vilahteleva hämähäkki on sangen latautunut symboli. Hämähäkkien läsnäolon huomaa usein lähinnä siitä, että niiden kutomia verkkoja on siellä täällä – niin on asian laita myös Enemyssä, jossa verkot ovat lähinnä psyykkistä laatua. Adam tuntee opintojensa ja työnsä myötä totalitarististen järjestelmien perusrakenteet hyvin, mutta ei silti huomaa elävänsä itse tällaisen järjestelmän sisällä – ja juuri tässä huomaamattomuudessa piilee systeemin pirullisuus. Hämähäkki on tämän järjestelmän symboli.

Luennoidessaan diktatuureista Adam tuleekin itse asiassa kuvanneeksi koneistoa, jonka sisällä hän itse elää. ”It’s all about control”, Adam kuvaa diktatuurien toimintaperiaatetta. ”They censor any means of individual expression. – –  This is a pattern that repeats itself throughout history.” Kohdatessaan oman kaksoisolentonsa Adam menettää oman yksilöllisyytensä. Hän elää totalitaristisen vallan alla, muttei tajua asiaa itse. Näin toimivat diktatuureista kaikkein tehokkaimmat: koneiston sisällä elävät ihmiset luulevat olevansa vapaita, vaikka tosiasiassa ylhäältä säteilevät valtasuhteet läpäisevät heidät kokonaan.

ENEMY-spider
Chaos reigns.

Oikeastaan totalitaristisessa järjestelmässä eletään yksilön kannalta kaaoksen keskellä – tilassa, joka on luonteeltaan niin jäsentymätön, että yksilöllä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään selkeitä päätelmiä vallitsevista syy-seuraussuhteista. Hän ei tiedä, kuinka hänen toimensa vaikuttavat ympäröivään maailmaan, minkä vuoksi hän ei käytännössä voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa juuri mitenkään. Ääripäät lähestyvät toisiaan – ehdoton kontrolli on (melkein) yhtä kuin kaaos.

Elokuvan olisi helppo nähdä kuvaavan jakautunutta persoonallisuutta ja miessukupuolen naisia kohtaan kokemaa pelkoa. Itse en näkisi asiaa aivan näin yksinkertaisesti. Pikemminkin avioliittoinstituutio, jonka puitteissa Anthony vastentahtoisesti elää ja johon hänen on eittämättä vaikea sopeutua, on vain yksi osa elokuvan maailman valtavaa valtakoneistoa. Avioliitto on yksi monista valtiollisista instituutioista, joiden avulla ihmisten toimintaa rajoitetaan ja kontrolloidaan. Elokuvan hämähäkki ei edusta naissukupuolta (kuten jotkut ovat tulkinneet), vaan yhteen kietoituneita kontrollia ja kaaosta.

ENEMY-helen
Helenin ja Adamin ensikohtaaminen on suorastaan kaunis tapahtuma.

Kumpi oli ensin, muna vai kana – Adam vai Anthony? Onko jompi kumpi elokuvan keskushahmoista ensisijainen? Katsoja voi helposti tehdä joitakin alkeellisia olettamuksia sen perusteella, että hänet laitetaan tarkastelemaan elokuvan maailmaa ensisijaisesti Adamin tiedollisesta näkökulmasta. Anthonyn ”fokalisoimaan” kerrontaan päästään vain parin kohtauksen ajaksi elokuvan puolenvälin tuolla puolen. Toisaalta elokuvan hämyisessä aloituskohtauksessa, joka oikeastaan asettaa kehykset koko elokuvalle, nähdään tähän liittyvä yksityiskohta: Jake Gyllenhaalin sormessa on vihkisormus, jollainen myös Anthonyn kädestä löytyy. Lisäksi Adamin sukunimi on tässä mielessä kiinnostava: Bell, kello, on jotakin, jonka toiminta perustuu kaikuun, siis jo ennalta olemassa olevan asian toistoon.

Elokuvan lopputeksteistä selviää, että käsikirjoitus pohjautuu José Saramagon Toinen minä -romaaniin (The Double). Jopas sattui: minun onkin jo korkea aika tutustua Saramagoon! Täytyy tosin jo tässä vaiheessa sanoa, että romaanin takakansiteksti hämmentää minua suuresti: ”– – romaani sisältää kepeän, hirtehisen tarinan miehestä, joka törmää kaksoisolentoonsa, ja samalla mielenkiintoista pohdiskelua ihmisen todellisesta identiteetistä ja kloonauksen herättämistä kysymyksistä.” Enemy on elokuvana kaikkea muuta kuin ”kepeä ja hirtehinen” – pikemminkin se on ahdistava ja tunkkainen. Ajatus kloonaamisesta ei käynyt mielessäni elokuvaa katsoessani kertaakaan. – Alkuperäisteoksen ja adaptaation väliset erot eivät sinällään välttämättä ole kovin kiinnostavia, mutta hassultahan se tuntuu, että ”hirtehisestä tarinasta” on saatu aikaiseksi näin synkkä elokuva.

*****

Discshop DVD / Blu-ray