Dear Esther (2012) ei oikeastaan ole peli, vaan audiovisuaalinen tarinasimulaatio. Pelin alussa pelaaja heitetään Hebrideihin kuuluvalle saarelle, jota hänen on tarkoitus tutkia. Sitä mukaa kun pelaaja kartoittaa saaren alueita, hän saa kuulla anonyymiksi jäävän miehen lukevan ääneen Esther-vaimolleen kirjoittamiaan kirjeitä. Näistä kirjeistä hahmottuu hämärä ja tulkinnanvarainen kuva siitä, mitä saarella on aikaisemmin tapahtunut.

Dear Esther on The Chinese Room -pelistudion tuotos. Pelasin noin vuosi sitten saman studion tekemän Everybody’s Gone to the Rapture -pelin, josta pidin todella paljon sen seesteisen ja melankolisen perustunnelman ja loisteliaan visuaalisen ilmeen vuoksi. Koska Dear Estheristä puhutaan yleisesti Everybody’s Gone to the Rapturen ”henkisenä esiosana”, latasin pelin heti, kun bongasin sen PS Storesta. Vaikka peli julkaisiin PC:lle jo vuosia sitten, saatiin PS4-versio jakeluun vasta viime syksynä.

Dear Estherissä ja Everybody’s Gone to the Rapturessa onkin paljon samaa: melankolinen perustunnelma, kaunis, jousivoittoinen score ja yksinäinen pelaajan hahmo, joka ei pysty tekemään käytännössä mitään muuta kuin kävelemään ympäriinsä. Taustatarina välitetään pelaajalle molemmissa peleissä suunnilleen samalla tavoin eli (lähes) pelkän ääniraidan avulla. Näiden pelien maailmat ovat tyhjiä ja kolkkoja, mutta samalla järjettömän kauniita.

Dear Esther on kuitenkin seuraajaansa haasteellisempi ja tulkinnanvaraisempi. Mitä Estherille on oikein tapahtunut? Mikä hänen miestään vaivaa? Keitä ovat saarta aiemmin asuttaneet Donnelly ja Jacobson? Kuka on yksinäinen vaeltaja, jonka pelaajan hahmo näkee silloin tällöin kaukana edessään ja jota hän ei koskaan saavuta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Ääneen luetut kirjeet eivät tarjoa pelaajalle mitään koherenttia, selvää tarinaa, vaan palapelin, jonka palaset voi järjestellä eteensä monella tavalla. Mitä pidemmälle pelissä edetään, sitä selvemmäksi käy se, että saari ei ole täysin todellinen paikka – joko pelaajan hahmo hallusinoi, tai sitten kyse on pelkästä unimaailmasta.

Saaren maisemat tekevät hyvin oikeutta esikuvalleen eli Luoteis-Skotlannissa sijaitsevalle Hebridien saaristolle. Näkymät ovat äärimmäisen karuja: koska Hebridien maaperä on kivistä ja köyhää, ei saarilla kasva juuri mitään. Lakkaamatta puhaltava suolainen ja kostea tuuli pyyhkii saaren pinnalta kaiken irtaimen mereen. Vaikka maisemat ovat uskomattoman kauniita, ovat ne myös hyvin yksitoikkoisia. Pelin loppua kohden harmaa kivi ja sateinen taivas alkavat jo pitkästyttää.

Maisemiin ei kuitenkaan pääse pahasti kyllästymään, sillä Dear Esther on hyvin lyhyt peli: sen tallustaa läpi yhdellä istumalla. Jos taustatarinasta haluaa muodostaa oikeasti järkevän tulkinnan, kannattaa peli varmaankin pelata läpi vähintään kahdesti. Itse luultavasti missasin osan pelin kirjeistä, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta hyvin hankalaa. Peli olisikin kenties kannattanut rakentaa siten, että pelaaja pääsisi etenemään seuraavaan pelimaailman osioon vasta kun kaikki edelliseen segmenttiin kuuluvat kirjeet on kuunneltu.

Dear Esther oli minulle lievä pettymys. Tämä johtunee kuitenkin lähinnä kohtuuttoman korkeiksi kasvaneista odotuksistani: erehdyin toivomaan Dear Estheriltä yhtä eeppistä ja tajunnanräjäyttävää tarinaa, jollainen nähtiin Everybody’s Gone to the Rapturessa. Pidän Dear Estherin ideasta enemmän kuin siitä, kuinka se on käytännössä toteutettu.

Oli miten oli, odotan jatkossakin valtavalla mielenkiinnolla The Chinese Roomin tulevia julkaisuja. Mietiskelen paraikaa, uskallanko pelata studion kehittämää Amnesia: A Machine for Pigs -peliä. Minulla ei ole kokemusta yhdestäkään Amnesia-pelistä, ja pohdinkin, ovatko ne liian kuumottavia omalle pollalleni – Outlastin aiheuttamat unettomat yöt ovat yhä tuoreessa muistussa. – Tästä tulee mieleeni: Outlast 2:n pitäisi ilmestyä alkuvuodesta 2017. Gameplay näyttää ihan mahtavalta hirveältä. En malta odottaa tämän julkaisua.