Ennen Curse of Chucky -elokuvan (Yhdysvallat 2013) katselua on varmaankin syytä huolehtia, että vanhat Chucky-kauhut eli Child’s Play -elokuvat on katsottu. Itse en jostain syystä ole koskaan tullut niitä katsoneeksi; ainoa aiempi kokemukseni Chucky-hahmosta on vuonna 1998 julkaisu Bride of Chucky, jonka näin noin 15 vuotta sitten ja josta en muista juuri mitään.
Ei ihan otollisin mahdollinen asetelma pitkän elokuvasarjan viimeisen osan katselulle, myönnän.
Onneksi Chucky-nukkehahmon backstory on lyhyesti kerrottu: kultaisella 80-luvulla sarjamurhaaja Charles Lee Ray menehtyy virkavallan luoteihin, jolloin hänen sielunsa siirtyi Chucky-nimiseen nukkeen. Koska kukaan ei epäilisi nukkea murhista, tarjosi Chuckyn keho murhanhimoiselle Raylle erinomaisen tilaisuuden pistää porukkaa nippuun mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Curse of Chuckyn tapahtumien aikaan Ray (Brad Dourif) on viettänyt Chuckyn kehossa jo ruhtinaalliset 25 vuotta. Jaloistaan halvaantunut Nica (Brad Dourifin tytär Fiona Dourif) ja hänen äitinsä asuttavat kahden suurta omakotitaloa. Eräänä päivänä postimies tuo Sarahille lähetyksen, josta paljastuu punatukkainen Good Guy -nukke. Katsoja arvaa, että Chuckyhan se siinä, mutta Sarah ja Nica eivät aavista pahaa, vaan jättävät nuken lojumaan taloon. Seuraavana yönä Nica kuulee äitinsä huutavan ja löytää tämän kuolleena verilammikosta. Sarahin kuolema tulkitaan itsemurhaksi.
Nican isosisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tukemaan Nicaa ja auttamaan hautajaisjärjestelyissä. Nica lahjoittaa Chucky-nuken siskontyttärelleen Alicelle, joka ihastuu Chuckyyn ikihyviksi. Pian Alice alkaa väittää Chuckyn puhuvan hänelle. Aikuiset kuitenkin pitävät Alicen kertomuksia mielikuvituksen tuotteina ja ohittavat ne.
Elokuvan alkupuolella kerronta keskittyy Nican ja Barbin hankaliin väleihin ja Barbin perheen kummalliseen dynamiikkaan. Erityisesti lastenhoitaja Jill (luvattoman huonosti näyttelevä Maitland McConnell) aiheuttaa turbulenssia Barbin ja tämän miehen Ianin (Brennan Elliott) välillä. Kun viimein selviää, mistä Barbin perheongelmissa on oikeasti kyse, tekee mieli huutaa ja survoa kasvonsa syvään, syvään facepalmiin. Ja kun Chucky saa talossa ensimmäisen uhrinsa, tekee mieli huutaa lisää. Ei näin.
Curse of Chuckyn näyttelijätyö on alusta loppuun tönkköä ja kohtausten käsikirjoitus ontuvaa. Ruokailukohtaus, jossa Nica tarjoilee siskonsa perheelle liian paksuksi keitettyä chiliä, voisi periaatteessa olla hyvä ja jännittävä. Sen sijaan siitä on ontuvan rytmityksen vuoksi tullut löysä ja pitkästyttävä. Siinä vaiheessa, kun ruumiita alkaa toden teolla tulla, Curse of Chucky on jo muuttunut yllätyksettömäksi hippasteluksi, jonka voittaja on ollut selvillä elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.
Juuri kun olin menettänyt toivoni sen suhteen, että Curse of Chucky onnistuisi tarjoilemaan jotain uutta ja kiinnostavaa, sainkin yllättyä positiivisesti. Elokuvan tapahtumilla on nimittäin Charles Ray Leen aiempiin vaiheisiin vahva kytkös, jota aiempiin elokuviin perehtymätön katsoja hoksaa vasta elokuvan lopussa. Ne katsojat, joille vanhat Child’s Play -elokuvat ovat tuttuja, luultavasti tajuavat yhteyden heti elokuvan alussa.
Visuaalisesti elokuva muistuttaa enemmän kauhukomediaa kuin ”oikeaa” kauhua. Irtoraajat ja muut ällötykset näyttävät muovisilta. Kyse lienee tyylivalinnasta eikä ammattitaidon puutteesta: tarkoituksena ei ole ollut tehdä oikeasti pelottavaa kauhuelokuvaa, vaan sopivasti hauskaa, myös teini-ikäisille katsojille sopivaa viihdykettä. Kiinnostavaa sinänsä on, että sileäkasvoinen Chucky-nukke näyttää ainakin minun mielestäni paljon pelottavammalta kuin tuunattu Frankenstein-olento.
Ei tämä paljoa lämmittänyt. Toinen tähti tulee lähinnä hauskan backstory-kytköksen ansiosta.
*****31
Curse of Chucky DVD @ Discshop
Curse of Chucky Blu-ray @ Discshop
Curse of Chucky VOD @ Discshop
Curse of Chucky HD VOD @ Discshop
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Alkuperäinen Child’s Play (1988) on tuttu, mutta siitä on aikaa, kun näin sen viimeksi. Elokuva tuli aikoinaan FilmNet-kanavalta, mutta oli Suomessa kielletty, joten elokuvaan on jäänyt vahva kielletyn hedelmän leima. Jatko-osat ovat näkemättä.
TykkääTykkää
Ah, kiellettyinä näkemättä jääneet elokuvat ovat parhaita elokuvia. Melkein harmittaa, kun nykyään saa levittää ja katsoa melkein mitä ikinä huvittaa.
TykkääTykkää
Totta! Ei se Child’s Play (https://www.elonet.fi/fi/elokuva/159034) mikään mestariteos ole, mutta kiellettynä elokuvana se oli, ja on edelleen, kiinnostava. Saman aikakauden ilmiö oli elokuvien ”leikkaaminen” eli raakojen kohtien poistaminen viranomaisten toimesta. Muun muassa Paul Verhoevenin leffoista (Robocop, Total Recall) poistettiin jonkin verran otoksia. Tämäkin tuntuu tänä päivänä aika oudolta touhulta. Kirjoistakin voisi varmaan poistaa sivuja tai lauseita, jos ne ovat turhan tylyjä – eikö?
TykkääTykkää
Rinnastus kirjoihin on kiinnostava. Kirjoja on kielletty maailman sivu, mutta yleensä ideologisista, uskonnollisista tai poliittisista syistä – siis hyvin erilaisista syistä elokuvasensuuriin verrattuna. Ja jos kirjassa jotakin ongelmaa on, se kielletään yleensä kokonaan – sen sijaan elokuvista poistellaan (poisteltiin – nykyäänhän nämä hoidetaan vain ikärajaa nostamalla) usein yksityäisiä otoksia.
Tässäkin mielestäni heijastuvat asenteet siitä, että kirjat ovat ”parempien ihmisten” ajanvietettä, elokuvat taas impulssialttiille rahvaalle suunnattua roskaa.
TykkääTykkää