Myönnetään: mä pidän kaksoisolentoaiheesta todella paljon. Kirjallisuudessa sitä on hyödynnetty tässä vuosisatojen mittaan aika paljon, mutta elokuvassa siihen törmää yllättävän harvoin. Ihan hyvä näin, sillä paraskin aihelma tai motiivi vesittyy, kun sitä ylikäytetään.
Enemy (Kanada/Espanja 2013) alkaa pimeällä, lynchmaisella kuvauksella maanalaisesta klubitilasta. Aloituskohtauksessa nähdään vähäpukeisia naisia, hyvätuloisen oloisia miehiä ja lintuhämähäkkejä. Tilassa vilahtaa myös Jake Gyllenhaalin näköinen, kovin mietteliään oloinen mies. Oudon aloituksen jälkeen siirrytään elokuvan varsinaiseen tarinalinjaan, joka kertoo historianopettaja Adam Bellistä. Adam on tylsä tyyppi, jonka elämä on harmaata ja keskiluokkaista. Jännittävintä Adamissa on hänen partansa ja hänen Foucault’ta kalskahtavat luentonsa vallasta ja kaaoksesta. Adamin tylsästä elämästä tulee yllättäen asteen jännittävämpää, kun hän katsoo elokuvan ja huomaa sivuroolissa miehen, joka näyttää aivan häneltä itseltään. Asia alkaa vaivata Adamia: kuinka maailmassa voi liikkua mies, joka on kuin hänen ilmetty peilikuvansa? Adam alkaa jäljittää sivuosan näyttelijää.
Adam-look-a-like on nimeltään Anthony Claire. Hän elelee mukavaa elämää raskaana olevan Helen-vaimonsa (Sarah Gadon) kanssa kalliisti sisustetussa asunnossa hienostoalueella. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta silti Anthonyn ja Helenin avioliitossa tuntuu olevan jotakin pielessä.
Vaikka Anthony ja Adam ovat kuin toistensa peilikuvat, ovat he luonteiltaan hyvin erilaisia. Adam on ujohko ja sosiaalisesti epävarma ihmishuopatossu, joka alkaa änkyttää innostuessaan ja kiihtyessään. Anthony taas on itsevarma, dominoiva ja jopa aggressiivinen. Adam ajaa käytetyllä, ei-minkään-merkkisellä laatikkoautolla, Anthony taas siirtyy paikasta toiseen miehekkäästi moottoripyörällä. Miesten erilaiset luonteet korostuvat entisestään heidän ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi.
Kun kaksoisolentoaihe tulee kyseeseen, mieli tekisi kaivaa lipaston laatikosta C. G. Jung ja hänen ajatuksensa varjon arkkityypistä. Enemyn kohdalla tämä lähestymistapa ei tunnu kuitenkaan toimivan. Jätänkin tällä kertaa – harvinaista kyllä – Jungin laatikkoon ja kaivan sieltä hänen oppi-isänsä Sigmund Freudin ja hänen käsityksensä kammottavasta (unheimlich). Adamin ja Anthonyn samankaltaisuudessa tuntuu nimittäin olevan kyse ennen kaikkea tästä. Juuri kaksoisolennon totaalinen tuttuus ja samanaikainen ehdoton vieraus tekevät skenaariosta kaikille osapuolille inhottavan ja uhkaavan. Kun vastaan kävelee ihminen, jonka naama ja koko muukin fyysinen olemus on yksi yhteen oman peilikuvasi kanssa, oma statuksesi yksilönä kyseenalaistuu pahemman kerran. Ja se, jos mikä, on modernille länsimaiselle ihmiselle hiton pelottavaa.
Elokuvassa vilahteleva hämähäkki on sangen latautunut symboli. Hämähäkkien läsnäolon huomaa usein lähinnä siitä, että niiden kutomia verkkoja on siellä täällä – niin on asian laita myös Enemyssä, jossa verkot ovat lähinnä psyykkistä laatua. Adam tuntee opintojensa ja työnsä myötä totalitarististen järjestelmien perusrakenteet hyvin, mutta ei silti huomaa elävänsä itse tällaisen järjestelmän sisällä – ja juuri tässä huomaamattomuudessa piilee systeemin pirullisuus. Hämähäkki on tämän järjestelmän symboli.
Luennoidessaan diktatuureista Adam tuleekin itse asiassa kuvanneeksi koneistoa, jonka sisällä hän itse elää. ”It’s all about control”, Adam kuvaa diktatuurien toimintaperiaatetta. ”They censor any means of individual expression. – – This is a pattern that repeats itself throughout history.” Kohdatessaan oman kaksoisolentonsa Adam menettää oman yksilöllisyytensä. Hän elää totalitaristisen vallan alla, muttei tajua asiaa itse. Näin toimivat diktatuureista kaikkein tehokkaimmat: koneiston sisällä elävät ihmiset luulevat olevansa vapaita, vaikka tosiasiassa ylhäältä säteilevät valtasuhteet läpäisevät heidät kokonaan.
Oikeastaan totalitaristisessa järjestelmässä eletään yksilön kannalta kaaoksen keskellä – tilassa, joka on luonteeltaan niin jäsentymätön, että yksilöllä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään selkeitä päätelmiä vallitsevista syy-seuraussuhteista. Hän ei tiedä, kuinka hänen toimensa vaikuttavat ympäröivään maailmaan, minkä vuoksi hän ei käytännössä voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa juuri mitenkään. Ääripäät lähestyvät toisiaan – ehdoton kontrolli on (melkein) yhtä kuin kaaos.
Elokuvan olisi helppo nähdä kuvaavan jakautunutta persoonallisuutta ja miessukupuolen naisia kohtaan kokemaa pelkoa. Itse en näkisi asiaa aivan näin yksinkertaisesti. Pikemminkin avioliittoinstituutio, jonka puitteissa Anthony vastentahtoisesti elää ja johon hänen on eittämättä vaikea sopeutua, on vain yksi osa elokuvan maailman valtavaa valtakoneistoa. Avioliitto on yksi monista valtiollisista instituutioista, joiden avulla ihmisten toimintaa rajoitetaan ja kontrolloidaan. Elokuvan hämähäkki ei edusta naissukupuolta (kuten jotkut ovat tulkinneet), vaan yhteen kietoituneita kontrollia ja kaaosta.
Kumpi oli ensin, muna vai kana – Adam vai Anthony? Onko jompi kumpi elokuvan keskushahmoista ensisijainen? Katsoja voi helposti tehdä joitakin alkeellisia olettamuksia sen perusteella, että hänet laitetaan tarkastelemaan elokuvan maailmaa ensisijaisesti Adamin tiedollisesta näkökulmasta. Anthonyn ”fokalisoimaan” kerrontaan päästään vain parin kohtauksen ajaksi elokuvan puolenvälin tuolla puolen. Toisaalta elokuvan hämyisessä aloituskohtauksessa, joka oikeastaan asettaa kehykset koko elokuvalle, nähdään tähän liittyvä yksityiskohta: Jake Gyllenhaalin sormessa on vihkisormus, jollainen myös Anthonyn kädestä löytyy. Lisäksi Adamin sukunimi on tässä mielessä kiinnostava: Bell, kello, on jotakin, jonka toiminta perustuu kaikuun, siis jo ennalta olemassa olevan asian toistoon.
Elokuvan lopputeksteistä selviää, että käsikirjoitus pohjautuu José Saramagon Toinen minä -romaaniin (The Double). Jopas sattui: minun onkin jo korkea aika tutustua Saramagoon! Täytyy tosin jo tässä vaiheessa sanoa, että romaanin takakansiteksti hämmentää minua suuresti: ”– – romaani sisältää kepeän, hirtehisen tarinan miehestä, joka törmää kaksoisolentoonsa, ja samalla mielenkiintoista pohdiskelua ihmisen todellisesta identiteetistä ja kloonauksen herättämistä kysymyksistä.” Enemy on elokuvana kaikkea muuta kuin ”kepeä ja hirtehinen” – pikemminkin se on ahdistava ja tunkkainen. Ajatus kloonaamisesta ei käynyt mielessäni elokuvaa katsoessani kertaakaan. – Alkuperäisteoksen ja adaptaation väliset erot eivät sinällään välttämättä ole kovin kiinnostavia, mutta hassultahan se tuntuu, että ”hirtehisestä tarinasta” on saatu aikaiseksi näin synkkä elokuva.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 