Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop

Enemy (2013) arvostelu – ”It’s all about control”

Myönnetään: mä pidän kaksoisolentoaiheesta todella paljon. Kirjallisuudessa sitä on hyödynnetty tässä vuosisatojen mittaan aika paljon, mutta elokuvassa siihen törmää yllättävän harvoin. Ihan hyvä näin, sillä paraskin aihelma tai motiivi vesittyy, kun sitä ylikäytetään.

enemy posterEnemy (Kanada/Espanja 2013) alkaa pimeällä, lynchmaisella kuvauksella maanalaisesta klubitilasta. Aloituskohtauksessa nähdään vähäpukeisia naisia, hyvätuloisen oloisia miehiä ja lintuhämähäkkejä. Tilassa vilahtaa myös Jake Gyllenhaalin näköinen, kovin mietteliään oloinen mies. Oudon aloituksen jälkeen siirrytään elokuvan varsinaiseen tarinalinjaan, joka kertoo historianopettaja Adam Bellistä. Adam on tylsä tyyppi, jonka elämä on harmaata ja keskiluokkaista. Jännittävintä Adamissa on hänen partansa ja hänen Foucault’ta kalskahtavat luentonsa vallasta ja kaaoksesta. Adamin tylsästä elämästä tulee yllättäen asteen jännittävämpää, kun hän katsoo elokuvan ja huomaa sivuroolissa miehen, joka näyttää aivan häneltä itseltään. Asia alkaa vaivata Adamia: kuinka maailmassa voi liikkua mies, joka on kuin hänen ilmetty peilikuvansa? Adam alkaa jäljittää sivuosan näyttelijää.

Adam-look-a-like on nimeltään Anthony Claire. Hän elelee mukavaa elämää raskaana olevan Helen-vaimonsa (Sarah Gadon) kanssa kalliisti sisustetussa asunnossa hienostoalueella. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta silti Anthonyn ja Helenin avioliitossa tuntuu olevan jotakin pielessä.

ENEMY-adam-chaos
Huopatossu luennoi.

Vaikka Anthony ja Adam ovat kuin toistensa peilikuvat, ovat he luonteiltaan hyvin erilaisia. Adam on ujohko ja sosiaalisesti epävarma ihmishuopatossu, joka alkaa änkyttää innostuessaan ja kiihtyessään. Anthony taas on itsevarma, dominoiva ja jopa aggressiivinen. Adam ajaa käytetyllä, ei-minkään-merkkisellä laatikkoautolla, Anthony taas siirtyy paikasta toiseen miehekkäästi moottoripyörällä. Miesten erilaiset luonteet korostuvat entisestään heidän ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Kun kaksoisolentoaihe tulee kyseeseen, mieli tekisi kaivaa lipaston laatikosta C. G. Jung ja hänen ajatuksensa varjon arkkityypistä. Enemyn kohdalla tämä lähestymistapa ei tunnu kuitenkaan toimivan. Jätänkin tällä kertaa – harvinaista kyllä – Jungin laatikkoon ja kaivan sieltä hänen oppi-isänsä Sigmund Freudin ja hänen käsityksensä kammottavasta (unheimlich). Adamin ja Anthonyn samankaltaisuudessa tuntuu nimittäin olevan kyse ennen kaikkea tästä. Juuri kaksoisolennon totaalinen tuttuus ja samanaikainen ehdoton vieraus tekevät skenaariosta kaikille osapuolille inhottavan ja uhkaavan. Kun vastaan kävelee ihminen, jonka naama ja koko muukin fyysinen olemus on yksi yhteen oman peilikuvasi kanssa, oma statuksesi yksilönä kyseenalaistuu pahemman kerran. Ja se, jos mikä, on modernille länsimaiselle ihmiselle hiton pelottavaa.

ENEMY-peili
Anthony ja Adam.

Elokuvassa vilahteleva hämähäkki on sangen latautunut symboli. Hämähäkkien läsnäolon huomaa usein lähinnä siitä, että niiden kutomia verkkoja on siellä täällä – niin on asian laita myös Enemyssä, jossa verkot ovat lähinnä psyykkistä laatua. Adam tuntee opintojensa ja työnsä myötä totalitarististen järjestelmien perusrakenteet hyvin, mutta ei silti huomaa elävänsä itse tällaisen järjestelmän sisällä – ja juuri tässä huomaamattomuudessa piilee systeemin pirullisuus. Hämähäkki on tämän järjestelmän symboli.

Luennoidessaan diktatuureista Adam tuleekin itse asiassa kuvanneeksi koneistoa, jonka sisällä hän itse elää. ”It’s all about control”, Adam kuvaa diktatuurien toimintaperiaatetta. ”They censor any means of individual expression. – –  This is a pattern that repeats itself throughout history.” Kohdatessaan oman kaksoisolentonsa Adam menettää oman yksilöllisyytensä. Hän elää totalitaristisen vallan alla, muttei tajua asiaa itse. Näin toimivat diktatuureista kaikkein tehokkaimmat: koneiston sisällä elävät ihmiset luulevat olevansa vapaita, vaikka tosiasiassa ylhäältä säteilevät valtasuhteet läpäisevät heidät kokonaan.

ENEMY-spider
Chaos reigns.

Oikeastaan totalitaristisessa järjestelmässä eletään yksilön kannalta kaaoksen keskellä – tilassa, joka on luonteeltaan niin jäsentymätön, että yksilöllä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään selkeitä päätelmiä vallitsevista syy-seuraussuhteista. Hän ei tiedä, kuinka hänen toimensa vaikuttavat ympäröivään maailmaan, minkä vuoksi hän ei käytännössä voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa juuri mitenkään. Ääripäät lähestyvät toisiaan – ehdoton kontrolli on (melkein) yhtä kuin kaaos.

Elokuvan olisi helppo nähdä kuvaavan jakautunutta persoonallisuutta ja miessukupuolen naisia kohtaan kokemaa pelkoa. Itse en näkisi asiaa aivan näin yksinkertaisesti. Pikemminkin avioliittoinstituutio, jonka puitteissa Anthony vastentahtoisesti elää ja johon hänen on eittämättä vaikea sopeutua, on vain yksi osa elokuvan maailman valtavaa valtakoneistoa. Avioliitto on yksi monista valtiollisista instituutioista, joiden avulla ihmisten toimintaa rajoitetaan ja kontrolloidaan. Elokuvan hämähäkki ei edusta naissukupuolta (kuten jotkut ovat tulkinneet), vaan yhteen kietoituneita kontrollia ja kaaosta.

ENEMY-helen
Helenin ja Adamin ensikohtaaminen on suorastaan kaunis tapahtuma.

Kumpi oli ensin, muna vai kana – Adam vai Anthony? Onko jompi kumpi elokuvan keskushahmoista ensisijainen? Katsoja voi helposti tehdä joitakin alkeellisia olettamuksia sen perusteella, että hänet laitetaan tarkastelemaan elokuvan maailmaa ensisijaisesti Adamin tiedollisesta näkökulmasta. Anthonyn ”fokalisoimaan” kerrontaan päästään vain parin kohtauksen ajaksi elokuvan puolenvälin tuolla puolen. Toisaalta elokuvan hämyisessä aloituskohtauksessa, joka oikeastaan asettaa kehykset koko elokuvalle, nähdään tähän liittyvä yksityiskohta: Jake Gyllenhaalin sormessa on vihkisormus, jollainen myös Anthonyn kädestä löytyy. Lisäksi Adamin sukunimi on tässä mielessä kiinnostava: Bell, kello, on jotakin, jonka toiminta perustuu kaikuun, siis jo ennalta olemassa olevan asian toistoon.

Elokuvan lopputeksteistä selviää, että käsikirjoitus pohjautuu José Saramagon Toinen minä -romaaniin (The Double). Jopas sattui: minun onkin jo korkea aika tutustua Saramagoon! Täytyy tosin jo tässä vaiheessa sanoa, että romaanin takakansiteksti hämmentää minua suuresti: ”– – romaani sisältää kepeän, hirtehisen tarinan miehestä, joka törmää kaksoisolentoonsa, ja samalla mielenkiintoista pohdiskelua ihmisen todellisesta identiteetistä ja kloonauksen herättämistä kysymyksistä.” Enemy on elokuvana kaikkea muuta kuin ”kepeä ja hirtehinen” – pikemminkin se on ahdistava ja tunkkainen. Ajatus kloonaamisesta ei käynyt mielessäni elokuvaa katsoessani kertaakaan. – Alkuperäisteoksen ja adaptaation väliset erot eivät sinällään välttämättä ole kovin kiinnostavia, mutta hassultahan se tuntuu, että ”hirtehisestä tarinasta” on saatu aikaiseksi näin synkkä elokuva.

*****

Discshop DVD / Blu-ray