The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****

Blade Runner 2049 (2017) arvostelu – Verso kuolleesta maasta

Blade Runner 2049 (2017)

Blade Runner 2049 (2017) jatkaa eksistentialismin riivaamaan dystopiakuvausta siitä, mihin alkuperäinen Blade Runner (1982) jäi. Tai no, ei aivan: alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välille jää 30 vuoden mittainen aukko, jonka aikana kaikki sähköinen tieto on pyyhkiytynyt äkillisen luonnonkatastrofin seurauksena jäljettömiin. Pankkien tilitiedot, henkilörekisterit, arkistot – kaikki digitaaliseen tallentamiseen nojaava tieto on kadotettu. Ihmiskunta on oppinut virheestään ja luottaa lähinnä analogisiin tallennusformaatteihin. (Tällainen skenaario ei ole mahdoton omassa maailmassamme: ei tarvita kuin hieman isompi aurinkomyrsky, ja kaikki sähköiset laitteemme ovat vaarassa lakata toimimasta. Sähkölaitteiden tilttaus merkitsee käytännössä tuntemamme talous- ja yhteiskuntajärjestelmän romahdusta. )

K polttaa maan takanaan.

Replikanttien eli ihmisten palvelemiseen suunniteltujen androidien valmistamiseen tähtäävä teknologia on kielletty useiksi vuosiksi replikanttien aiheuttamien turvallisuusuhkien vuoksi. Konkurssiin ajautuneen Tyrell Corporationin raunioista on kuitenkin noussut Wallace-yhtiö, joka on kehittänyt uuden Nexus-9-androidin, joka ei kapinoi, vaan tottelee. Nexus-9-mallia edustaa Blade Runner 2049:n päähenkilö K (Ryan Gosling). Hän toimii blade runnerina eli palkkionmetsästäjänä, joka ”poistaa käytöstä” aiempia, vaarallisiksi todettuja Nexus-malleja.

Sankarimme on siis replikantti, jonka työ on tappaa muita replikantteja.

Eräällä tappokeikalla K löytää kuolleen puun juurelle haudatun laatikon, joka on täynnä luita. Patologi hämmentyy löydöksen äärellä: luut ovat Nexus-7-mallia edustavan replikantin, joka vaikuttaa menehtyneen keisarinleikkauksen seurauksena. Siis replikantin, joka on joskin hyvin ihmismäinen, silti kone ja siksi periaatteessa lisääntymiskyvytön. Löydös on ennennäkemätön ja viittaa siihen, että Tyrell on luonut Nexus-7-mallista replikantin, joka pystyy synnyttämään uutta elämää. Kuivasta, kuolleesta maasta voi sittenkin nousta verso.

Vaikka replikantin jälkeläisestä ei tiedetä vielä mitään muuta kuin se, että hän on olemassa, piirtyy hänen tuntemattoman hahmonsa ympärille pyhimyksen aura. Neitseestä ei pitäisi syntyä elämää, mutta niin vain Neitsyt Maria synnytti Jumalan pojan, Jeesuksen. Replikanttien piti olla hedelmättömiä, ja silti toistaiseksi tuntematon Nexus-7 on synnyttänyt lapsen, joka on todiste replikanttien luomisvoimasta.

Replikantit ovat jo tähän asti kyenneet kaikkeen muuhun kuin ihmisetkin – vain kyky lisääntyä on ollut heiltä poissuljettu. Ja nyt on todistettu, että tämäkään ovi ei ole lukossa. Ihmiset ovat menettäneet sen ainoan ominaisuutensa, joka tekee heistä ylivertaisia replikantteihin nähden.

Ihminen ei ole enää ainutlaatuinen. Siksi koko ihmislajin olemassaolo on uhattuna.

Luv johdattaa K:n Wallace-yhtiön arkistoihin.

Replikanttien suunnittelusta ja valmistuksesta vastaava Niander Wallace (Jared Leto) kiinnostuu asiasta. Wallace värisee jumaluuskompleksin kourissa ja passittaa luottoreplikanttina Luvin (Sylvia Hoeks) etsimään replikanttien valitun lapsen.

Myös K saa käskyn jäljittää lapsi – ja surmata tämä. Hän on kuin kuningas Herodeksen oikea käsi – sillä erotuksella, että hänen tehtävänsä ei ole suorittaa massateurastusta, vaan tappaa tarkasti ja harkiten.

Niander Wallace rimpuilee jumaluuskompleksin kourissa. Luv tarkkailee taustalla.

Nexus-9-androdit ovat siitä kehittyneitä otuksia, että he tarvitsevat rakkautta ja sosiaalisten suhteiden tuomaa turvaa. Vuonna 2049 tähän on vielä replikanttiakin käytännöllisempi vaihtoehto: hologramminainen Joi (Ana de Armas) mahtuu USB-tikun kokoiseen värkkiin ja kulkee kätevästi taskussa. Joi on eräänlainen anti-replikantti: siinä missä replikanttien kehityslinja alkaa mekaanisista kehoista, joilla ei ole tietoisuutta, edustaa hologrammi-Joi puhdasta tietoisuutta vailla kehoa. Hänen maailmassaolonsa perustuu pelkälle linssin läpi hohtavalle valolle ja tuo mieleen Her-elokuvan Samanthan.

Lopulta Join ja replikanttien olemassaolon luonne alkaa muistuttaa toistaan, kun heidät synnyttänyt teknologia kehittyy. Replikanteista tulee yhä älykkäämpiä ja sielukkaampia olentoja, eikä kehollisuuden kokemus ole enää poissuljettu hologrammiolennoilta.

Oikeilla apuvälineillä hologrammiolentokin saa mahdollisuuden kehollisuuteen. Vasemmalla Joi, oikealla apuvälineeksi valittu Mariette.

Blade Runner 2049 ripustautuu pakkomielteisesti hedelmällisyyden kuviin ja merkkeihin. Niander Wallace luo replikantteja muovipussissa – hän ei pysty siis vieläkään luomaan uusiutuvaa elämää eli hedelmällisiä replikantteja. Se saa hänet raivoihinsa. Hedelmällisyyteen liittyvät kysymykset tekevät elokuvasta myös ajankohtaisen: länsimaissa yhä useampi nainen valitsee lapsettomuuden.

Blade Runner 2049:n maailma on täynnä rapistuneita fetissejä hedelmällisistä naisista.

Korkeasti koulutetut naiset saavat keskimäärin vähemmän lapsia ja ovat useammin lapsettomia. Ihmisnaisen arvo ei enää ole liitoksissa hänen synnyttämiensä lapsien määrään ja elinvoimaan – sen sijaan hän voi valita vapaasti äidin tai lapsettoman naisen roolin. Tämä muodostaa ihmiskunnalle uudenlaisen uhan. Blade Runner 20149 on paitsi dystooppinen tulevaisuudenkuva, myös tätä päivää.

Blade Runner 2049 ei yllä esteettisesti samanlaisen ikonin asemaan kuin alkuperäinen Blade Runner. Hyvä elokuva se silti on.

*****

Making a Murderer (2015-) arvostelu, 1.-2. tuotantokausi

making a murderer arvostelu
Making A Murderer (2015-)

Making A Murderer (2015-) on dokumenttisarja Steven Averysta, joka istui syyttomänä vankilassa vuosina 1985-2003. Vuonna 2005 Avery pidätettiin jälleen, tällä kertaa nuoren naisen murhasta. Dokumentissa Averyn ja hänen perheensä elämää seurataan vuodesta 2005 oikeusprosessin viimeisiin käänteisiin asti. Sarjan nimi, Making a Murderer, kertoo olennaisimman siitä, kuinka tapahtumaketjua dokumentissa kuvataan: Avery esitetään ihmisenä, josta ”tehtiin murhaaja” ja joka joutui kahdesti syytetyksi rikoksista, joita hän ei tehnyt.

Averyn elämää seurataan dokumentin kahdessa tuotantokaudessa vuodesta 2005 vuoteen 2018 saakka. Dokumentin tekijät osoittavat ihailtavaa pitkäjänteisyyttä – yli kymmenen vuoden omistautuminen Averyn ja hänen läheistensä elämän kuvaamiselle kysyy sisua. Se vaatii myös vahvaa uskoa siihen, että Avery toden totta on syytön niihin rikoksiin, joista häntä on vuosien varrella syyetty.

Steven Avery (oik.) vapautumisensa jälkeen vuonna 2003.

Averyjen perhe on jo vuosikymmenien ajan pyörittänyt autoromuttamoa wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. He ovat yksinkertaista, maanläheistä väkeä, jotka keskittyvät huolehtimaan omista asioistaan. Isät antavat parran kasvaa purkaessaan romuttamolle tuotujen autojen öljyisiä moottoreita, äidit huolehtivat perheestään kuin karhuemot. Välillä käydään metsästämässä peuroja, ja sen jälkeen juodaan halvinta kaupasta löytyvää olutta suoraan alumiinitölkeistä. Lapsista kasvaa suoraviivaisia ihmisiä, jotka sanovat avoimesti, mitä ajattelevat.

Jostakin syystä Averyt joutuvat kotikaupungissaan epäsuosioon – tai jotain sellaista. Jää hieman epäselväksi, miksi jotkut katsovat Steven Averya kieroon. Lopputuloksena on joka tapauksessa se, että kun Penny Beerntsen pahoinpidellään ja raiskataan vuonna 1985, Steven Avery pidätetään välittömästi. Vedenpitävästä alibistaan huolimatta hänet myös tuomitaan.

Averyn pidätyskuva vuodelta 1985.

18 vuotta myöhemmin tapausta koskevaa todistusaineistoa tutkitaan uudelleen DNA-teknologialla. Uudet testit paljastavat todellisen syyllisen, jonka osallisuutta rikokseen poliisin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tutkia jo vuonna 1985. Vaikuttaa kuitenkin yhä vahvemmin siltä, että poliisille syyllisen kiinnisaamista tärkeämpää oli saada Steven Avery telkien taakse verukkeella millä hyvänsä.

Vapauduttuaan Avery hakee mittavia vahingonkorvauksia hänet pidättäneiltä ja tuominneilta viranomaisilta.  Kesken vahingonkorvausprosessin Avery kuitenkin pidätetään uudelleen – tällä kertaa 25-vuotiaan Teresa Halbachin murhasta.

Mistä on kyse? Onko Avery muuttunut 18 vankilavuotensa aikana väkivaltaiseksi hirviöksi? Oliko hän ehkäpä hirviö kaiken aikaa, jo ennen vankilaan joutumistaan? Ehkä olikin yleisen turvallisuuden kannalta hyvä, että hän istui 18 vuotta vankilassa – kenties syyttömänä, mutta kuitenkin?

Vai onko kyse siitä, että tahot, joilta Avery hakee korvauksia vankilavuosistaan, haluavat säilyttää kasvonsa ja välttyä sekä virkavirhesyytöksiltä että valtavien vahingonkorvausten maksulta?

Kuka surmasi Teresa Halbachin?

Making A Murderer kertoo paitsi Steven Averysta, myös hänen läheisistään. Averyn lähipiiri on täynnä sympaattisia olentoja. Erityisesti Averyn vanhempien eli Dolores ja Allan Averyn liikkeitä seurataan tarkasti. Hobittimainen, vuosi vuodelta haurastuva Dolores on kaikessa yksinkertaisuudessaan herttainen hahmo. Allan Averyn hitaat, mutta voimakkaat askeleet ja syvältä rinnasta kumpuava ääni tuovat mieleen Tolkienin entit.

Oma lukunsa on Averyn toisella tuotantokaudella kuvaan astuva asianajaja Kathleen T. Zellner, josta voidaan sekä esiintyjänä että asianajajana olla montaa mieltä. Minä pidän hänestä valtavasti. Hän on häpeilemätön, kulmikas ja äärimmäisen tarkka. Hieman ikävää on, että Zellner on kova arvostelemaan toisten asianajajien tekemisiä. Toisaalta ymmärrän, että kun ammattivuosia on mittarissa sen verran kuin hänellä, on hänellä melkoisesti asiantuntemusta, jonka pohjalta sanoa mielipiteensä muiden valinnoista.

Monet dokumentin jaksot muistuttavat siitä, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Averyjen suut ovat täynnä ruskeita, vinoja hampaita – Zellnerin suu taas hohtaa valkoisenaan.

Steven vanhempiensa kanssa

Making A Murderer puhuu vahvasti Averyn syyttömyyden puolesta. Olisi hölmöä ajatella, että yksittäinen katsoja voisi yhden dokumentin perusteella muodostaa luotettavan käsityksen siitä, onko syytetty syyllinen vai ei. Jos rikokset olisi mahdollista ratkaista näin helposti, emme tarvitsisi näin mittavia tutkinta- ja oikeuskoneistoja mihinkään.

Dokumentti onnistui kuitenkin vakuuttamaan ainakin minut siitä, että jotain outoa Averyn tapauksessa kyllä on. Samaa olen jo vuosia miettinyt Anneli Auerin tapauksesta: en osaa sanoa, onko Auer syyllinen vai syytön, mutta selvää mielestäni on, että tapauksen tutkinta ei mennyt aivan protokollan mukaan. Ja jos tapauksen tutkinnassa on jotain hämärää, onko oikein olettaa, että langettava tuomio olisi oikeudenmukainen?

Jos Steven Avery on todella lavastettu syyttömänä Teresa Halbachin murhaajaksi, joudumme kyseenalaistamaan koko Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän luotettavuuden. Kuinka Yhdysvaltojen poliisi- ja oikeusjärjestelmä voi pettää yksittäisen, syyttömän ihmisen näin pahasti? Eikö jokaisella amerikkalaisella ole aihetta pelkoon?

Vuonna 2003 Stevenistä (kolmas vasemmalta) tuli hetkeksi väärin tuomittujen vankien mannekiini.

Making A Murderer tarjoaa suhteellisen uskottavan selityksen sille, miksi Avery alun perin on hypoteesissa lavastettu syylliseksi Halbachin murhaan: osa lainvalvojista tahtoo peittää virheensä ja säilyttää kasvonsa. Mutta jos näyttö Averyn syyllisyydestä on todella niin heikkoa kuin dokumentissa annetaan ymmärtää, miksi oikeusaste toisensa jälkeen hylkää tapaukseen liittyvistä tuomioista jätetyt valitukset ja vetoomukset?

Uskon löytäneeni vastauksen: tuomarit toimivat osana samaa vallankäytön instituutiota kuin sheriffit, etsivät ja poliisit, joiden toiminnan Averyn tapaus on asettanut huonoon valoon. Länsimaisessa yhteiskunnassa lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta on toki vallan kolmijako-opin mukaisesti jaoteltu eri instituutioille.

Se ei silti tarkoita, ettei lakia toimeenpanevaan viranomaiseen kohdistettu kritiikki lainkaan kolhaisisi sellaista tahoa, joka käyttää tuomiovaltaa. Länsimainen vallankäyttöjärjestelmä on kuin kristillinen jumala: se on samanaikaisesti sekä kolminainen että yksi. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta ovat isossa kuvassa osa samaa, suurempaa kokonaisuutta.

The man you love to hate: syyttäjä Kevin Kratz tekee kaikkensa, jotta Steven Avery tuomitaan Teresa Halbachin murhasta.

Tieto siitä, että lakia toimeenpanevien viranomaisten toimissa olisi jotakin epäeettistä, saattaa olla myös tuomiovaltaa kantavalle epämiellyttävä. Ajatellaan asiaa yksilötasolta: miltä yksittäisestä henkilöstä, joka edustaa julkista valtaa, tuntuu, kun toiseen julkista valtaa edustavaan henkilöön kohdistetaan syytöksiä väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta? Reaktiot varmasti vaihtelevat persoonasta riippuen – moni kuitenkin todennäköisesti kokee asian omakohtaisesti kiusallisena.

On inhottavaa ajatella, että väärinkäytöksiä voisi tapahtua siinä valtakoneistossa, jolle yksilö on omistanut koko elämänsä ja jonka oikeudenmukaisuuteen hän luottaa kuin peruskallioon. Äärimmillään koko yksilön identiteetti joutuu tällaisessa tilanteessa kyseenalaistetuksi.

Kathleen Zellner jatkaa koputtamista.

Sarjassa seurataan hartaasti Teresa Halbachin murhasta annettujen tuomioiden jälkeistä, monisäikeistä prosessia: valituksia, hakemuksia, vetoomuksia, yksi toisensa jälkeen. Kerrontaa rytmittävät infograafit havainnollistavat nousua oikeusasteesta toiseen – yhä ylemmäs ja ylemmäs.

Graafit tuovat mieleen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanin ja erityisesti siinä esitetyn tarinan miehestä, joka saapuu oikeuden portille pyytämään portinvartijalta sisäänpääsyä. Kun portinvartija kieltää miestä astumasta sisään, tämä kurkistaa oikeuden avoimesta ovesta sisään, jolloin portinvartija toteaa:

If it tempts you so much, try going inside in spite of my prohibition. But take note. I am powerful. And I am only the lowliest gatekeeper. But from room to room stand gatekeepers, each more powerful than the last. I cannot endure even one glimpse of the third.

Huone huoneelta portinvartijat muuttuvat voimakkaammiksi. Aste asteelta voittaminen muuttuu yhä epätodennäköisemmäksi ja vaikeammaksi. Toivoa ei saa silti heittää. Vaikuttaa siltä, että Kafkan tarina on myös Kathleen Zellnerille tuttu – toisen tuotantokauden lopulla hän toteaa ”jatkavansa koputtamista”, kunnes Steven päästetään sisään oikeuden ovesta.

Steven Averyn tapauksen käsittely eri oikeusasteissa jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, saammeko katsoa Making A Murdererista vielä kolmannen tuotantokauden.

*****

Black Monday (2019) arvostelu

Black Monday (2019)

Black Monday (2019) on löyhästi historiallinen komediasarja 1980-luvun Wall Street -jupeista ja talouden romahduksesta. Tarina pyörii pienen, osakkeiden välitykseen erikoistuneen The Jammer Groupin ympärillä. Yrityksen perustaja ja sielu on Maurice ”Mo” Monroe, vaatimattomista oloista noussut moottoriturpa ja Wall Streetin 11. paras treidaaja. Yrityksen kakkosmie… öh, kakkoshenkilö ja järjen ääni on Mon entinen heila Dawn Towner, joka hillitsee Mon villeimpiä ideoita ja joka saa sukupuolensa vuoksi jatkuvasti osakseen vain murto-osan siitä arvostuksesta, joka hänelle kuuluisi.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa Mo palkkaa The Jammer Groupiin vastavalmistuneen Blair Pfaffin (Andrew Rannels). Keltanokka-Blair on kehittänyt algoritmin, jolla osakekauppaa voidaan automatisoida. Harmi vaan, että algoritmia on testattu lähinnä leikkirahoilla, ja kun Blair päästetään tositoimiin, käy hassusti. Mo antaa anteeksi ja ottaa Blairin siipiensä suojiin – miksi, se jää tässä vaiheessa vielä epäselväksi. Black Mondayssa kaikella on kuitenkin syynsä… No, ainakin melkein kaikella.

80-luvun tyyliä. Vasemmalta: Maurice ”Mo” Monroe, Blair Pfaff ja Dawn Towner.

Wall Street -elokuvista voisi kai jo puhua omana lajityyppinään. Yletön juhliminen, juppien prameat mittatilauspuvut, alkeellisista monitoreista vihreinä hohtavat pörssikurssit, olkatoppaukset, kokaiinista valkeat nenät ja pilvenpiirtäjistä kohti välitöntä kuolemaa syöksyvät, pörssissä rahansa menettäneet ihmiskehot kuuluvat asiaan. Black Monday kasaa nämä kaikki yhteen ja pyöräyttää koko sotkun toiseen potenssiin. Lopputulos on silkkaa kasariparodiaa.

Pidänkin Black Mondayssa tavattomasti juuri sen ajankuvasta. Pukusuunnittelu on koko sarjan kiinnostavimpia puolia. The Jammer Groupin miehet ovat samanaikaisesti nukkavieruja ja prameita. He kalpenevat sarjan kuningattaren eli Dawnin rinnalla – hänen luomivärinsä kimaltavat sateenkaaren väreissä. Dawnin asut ovat kasaria 2010-luvun twistillä: kaikki on vielä kirkkaampaa, vielä suurempaa, vielä överimpää.

Kasarilla kaikki oli isompaa – tämä pätee niin kampauksiin kuin tietokoneisiin.

Dawnin asema ei ole helppo. Hän on korkeasti koulutettu, ärhäkkä ja sanavalmis nainen, jota aliarvioidaan jatkuvasti. Dawn ei kuitenkaan lannistu eikä valita. Kun joku taputtelee häntä työpaikalla takamukselle, hän vastaa samalla mitalla – siis taputtelemalla takamukselle. 2010-luvulta katsottuna hänen valintansa näyttävät hieman omituisilta: tärkeintä hänelle ei ole tehdä työelämää helpommaksi naisille, vaan pärjätä itse miesten hallitsemassa maailmassa. Jos se tarkoittaa sitä, että törkyläppään pitää lähteä mukaan, hän tekee sen.

Blairin upporikas morsian Tiffany ajatuu Black Mondayn tapahtumien keskiöön.

Varmaankin tähän mennessä on jo selvää, että pidin Black Mondayssa ensisijaisesti sen tyylistä. Rakastin myös sen huumoria. Itse tarina jää ajoittain sivuosaan – jaksoissa tapahtuu niin paljon, että välillä ihan vaikea pysyä kärryillä, missä mennään ja miksi.

Black Monday on kiinnostavimpia HBO Nordicin sarjauutuuksia pitkään aikaan. Sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle ollaankin tekemässä jatkoa – kakkoskauden pitäisi tärähtää linjoille jo vuonna 2020.

*****