Crimson Peak (2015) arvostelu – Kai del Toro tekee vielä jotain parempaakin

CRIMSON PEAK poster
Crimson Peak (2015)

Mä pidän Guillermo del Toron ohjaajaprofiilin ideasta enemmän kuin siitä, mitä hän käytännössä tekee. Pidän hänen tyyli- ja aihevalinnoistaan – periaatteessa. Käytännössä del Toro ei ole koskaan onnistunut pseudogoottilaisessa tyylissään niin hyvin, ettei toivomisen varaa jäisi. Tämä pätee myös hänen tuoreimpaan ohjaustyöhönsä eli Crimson Peakiin (Yhdysvallat/Kanada 2015).

Eletään 1800-luvun loppua Yhdysvalloissa. Nuori ja yläluokkainen Edith Cushing (Mia Wasikowska) haaveilee kirjailijanurasta ja tarjoaa goottilaisvaikutteisia tekstejään kustantajille. Edith saa kustannustarjousten sijaan vain lämmintä kättä ja kehotuksia kirjoittaa kummitustarinoiden sijaan romanttisia kertomuksia.

Samoihin aikoihin Edith tutustuu sattumalta englantilaiseen aatelismieheen, Sir Thomas Sharpeniin (Tom Hiddleston), joka kehuu auliisti Edithin tekstejä ja kannustaa häntä jatkamaan kirjoittamista.

Sharpen on matkustanut Yhdysvaltoihin hakeakseen rahoitusta saven louhintaan liittyvää keksintöään varten. Mukanaan hänellä on siskonsa Lucille (Jessica Chastain). Edithin isä Carter Cushing (Jim Beaver) suhtautuu Edithiä hakkailevaan Sir Thomasiin suurin varauksin, muttei kuitenkaan voi estää tytärtään tapailemasta ihastustaan. Pian Sir Thomas nai Edithin ja vie nuorikkonsa mukanaan Englantiin, Crimson Peakiksi kutsuttuun aateliskartanoon.

CRIMSON PEAK thomas edith
Sir Thomas ja tuleva Lady Edith.

Crimson Peakin rakennus on koko elokuvan kiinnostavin elementti. Vanha, rapistuva sukukartano on goottilaisen tyylisuunnan ydintä; siinä yhdistyvät goottilaisuuden kiinnostus arkkitehtuuriin ja toisaalta kuihtuviin aatelissukuihin. Huonokuntoisia sukutaloja on nähty goottilaisessa kirjallisuudessa satoja, joten luulisi, että aihelma olisi jo imetty tyhjiin. Del Toro osoittaa, että näin ei ole: Crimson Peak on visuaalisesti upea. Aivan erityisesti pidän talon saviseen maaperään liittyvistä yksityiskohdista. Punasavipohjainen maa värjää niin vesijohtoveden kuin taloa ympäröivän lumen verenkarvaiseksi.

Viktoriaaninen aika näyttää tekevän taas tuloaan populaarikulttuuriin. Crimson Peakin lisäksi esimerkkejä tästä ovat ainakin televisiosarja Penny Dreadful sekä videopelit The Order: 1886 ja Bloodborne. Ehkä neoviktoriaaninen trendi jatkuu edelleen? Toivon niin.

CRIMSON PEAK Mia Wasikowska
Del Toron ohjaukseksi Crimson Peak on yllättävän verinen.

Yllättävintä Crimson Peakissa on sen raakuus ja graafinen väkivalta. Ilmeisesti del Toro on kyllästynyt siihen satuohjaajan imagoon, joka häneen on liitetty aina Paholaisen selkärangasta ja Pan’s Labyrinthista asti. Elokuva sai Suomessa ikärajaluokituksen K16, ja luulenpa, että keskusteluja myös K18-luokituksesta on käyty. – Tarinan loppuvaiheissa väkivallasta tulee kuitenkin merkityksetöntä puukkohippastelua ja sohimista. Loppuvaiheisiin on ujutettu sentään yksi metka detalji: eye stab on jo vanha juttu, mutta cheek stabia en muista ennen nähneeni!

Visuaalisuuden ohella Crimson Peakin voima piilee upeissa näyttelijöissä. Olenko jo kertonut, että Tom Hiddleston on mielestäni heittämällä yksi söpöimpiä kiinnostavimpia nykynäyttelijöitä? Katson esimerkiksi Marvelin elokuvia vain hänen takiaan. Erityisen metkaa on nähdä Hiddleston juuri Mia Wasikowskan vastinparina, sillä parin vuoden takaisessa vampyyrielokuva Only Lovers Left Alivessa Hiddlestonin ja Wasikowskan henkilöhahmot saattoivat tuskin sietää toisiaan.

Ja sitten on Jessica Chastain. Hänestä tuskin tarvitsee sanoa mitään. Roolityö viekkaana Lucillena ei ole kenties Chastainin uran huippukohtia, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee taidolla ja tyylillä.

CRIMSON PEAK edith lucille
Edith kuuntelee, kuinka Lucille kertoo sosiaalidarwinistisesta maailmankuvastaan.

En ole varma, onko Crimson Peak kaikessa genretietoisuudessaan oikein mukavasti onnistunut elokuva vai pikemminkin väsähtänyt nippu kauhukliseitä. Kallistun tällä erää jälkimmäisen kannalle. Elokuvan perusidea ja kartanon visuaalinen ilme ovat vertaansa vailla, mutta muutoin toteutus tökkii. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, ja heidän käytöksensä on kummallisen flegmaattista ja epäuskottavaa. Crimson Peakin seinien sisällä asustavista mörmelöistä tulee mieleen aivan liian vahvasti del Toron tuottama kauhuelokuva Mama, jossa Jessica Chastain niin ikään nähtiin pääosassa. (Jessica Chastainista puheen ollen: mä en malttaisi odottaa yhtään, että  Chastainin tähdittämästä Blonde-elokuvasta saataisiin jo nähdä traileria).

Visuaalisen ilmeensä puolesta Crimson Peak on neljän tähden leffa, tarinan kannalta korkeintaan kahden. Otetaan siitä raa’asti keskiarvo.

*****

Crimson Peak DVD @ Discshop
Crimson Peak BD @ Discshop
Crimson Peak VOD @ Discshop
Crimson Peak VOD HD @ Discshop

Penny Dreadful, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

PD poster
Penny Dreadful, 1. kausi (2014)

Penny Dreadful (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2014–) on hyvin nimetty sarja. Yleisnimenä penny dreadful viittaa 1800-luvun kirjallisen kauhun sarjajulkaisuihin, ja nimen voisi suomentaa vaikkapa ”pennin kauhujutuksi”. Sarjan nimi kertoo, että nyt liikutaan kevyen ironian sävyttämällä alueella: penny dreadful on terminä läheistä sukua pulpille ja viittaa nimenomaan halpaan kirjallisuuteen, jopa roskaan.

Sarjan juuret on ängetty syvälle länsimaisen kauhukirjallisuuden klassikoiden lomaan. Sarja ei suoranaisesti adaptoi mitään, vaan lainaa ja kopioi. Taustamateriaalina on käytetty ennen kaikkea Mary Shelleyn Frankensteinia (1818), Bram Stokerin Draculaa (1897) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa (1891). Näiden lisäksi sarjassa viitataan hienovaraisesti Viiltäjä-Jackiin, joka on oikeastaan nykyään laajalti tunnettu pop-kulttuurin hahmo siinä missä Dracula tai Frankensteinin hirviökin. Sarjan nimeä voisi pitää harhaanjohtavana, sillä Frankenstein, Dracula ja Dorian Gray eivät suinkaan edusta penny dreadfulia. Julkaisuajankohtanaan näitä teoksia on pidetty kenties kiistanalaisina, muttei kuitenkaan kioskikirjallisuutena. Oikeastaan varsinaiset penny dreadfulit olivat velkaa näiden romaanien kaltaisille kirjoille – paino sanalla kaltaisille, sillä Dorian Grayn ja Draculan ilmestyessä penny dreadfulien aikakausi alkoi olla jo ohi. Sen sijaan Frankensteinilla varmasti oli oma vaikutuksensa tähän ”halvan kirjallisuuden” lajiin. (Hauska detalji on, että ensimmäisen kauden tapahtumat alkavat vuodesta 1891 – siis ajankohdasta, jolloin kukaan ei vielä tiennyt Bram Stokerista tai hänen Draculastaan yhtään mitään.)

Television Penny Dreadful tekee siis samaa kuin kirjalliset penny dreadfulit aikanaan: lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jauhaa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

PD-rukous
Vanessa Ives rukoilee päättömästi.

Sarjassa sijoittuu viktoriaanisen ajan Lontooseen. Nuori, kaunis ja voimakastahtoinen neiti Vanessa Ives (Eva Green) lähestyy näytösampujana työskentelevää Ethan Chandleria (Josh Hartnett) ja tarjoaa tälle työtä. Kotimaastaan Yhdysvalloista paennut Chandler päättää epäröiden ottaa työtarjouksen vastaan ja tutustuu neiti Ivesin yhteystyökumppaniin, Sir Malcolm Murrayhyn (Timothy Dalton). Sir Malcolmin ja neiti Ivesin suhde vaikuttaa heti alusta lähtien hieman kummalliselta: ovatko he isä ja tytär vai pelkkiä kollegoita? Rakastavaisia he eivät vaikuta ainakaan olevan.

Neiti Ives ja Sir Malcolm näyttävät kunnostautuneen jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Jaksojen rullatessa eteenpäin todellisuus paljastuu hieman monimutkaisemmaksi: neiti Ives ja Sir Malcolm etsivät jotakuta, johon kummallakin on kiinteä ja läheinen suhde. Tämä joku on joutunut muinaisen hirviön kaappaamaksi. Ja kun peruskuvio on hahmottunut, hirviötä ja hänen saalistaan metsästetään pitkin Lontoon katuja ja komeroita. Samaan aikaan toisella puolella Lontoota tapahtuu raakoja nuorten naisten murhia.

PD-kopla
Koko kopla jännän äärellä: tohtori Frankenstein, herra Chandler, neiti Ives ja Sir Malcolm.

Ethan Chandleria pyydetään apuun hänen erinomaisen ampumataitonsa vuoksi. Chandler tuo kokonaisuuteen ripauksen villiä länttä ja lainsuojattoman kulkijan bradpittmaista charmia. Koplaan tarvitaan myös lääkäriä, jollainen löytyy patologiaan erikoistuneesta nuoresta Viktor Frankensteinista (Harry Treadaway). Syntyy ryhmä, joka toimii kaikkea muuta kuin yhtenäisesti ja järjestelmällisesti ja jonka jokainen jäsen kantaa mukanaan raskasta menneisyyden taakkaa. Heillä on yhteinen päämäärä, mutta toimet sen saavuttamiseksi ovat haparoivia ja satunnaisia.

Kaikki lepää neiti Ivesin poikkeuksellisten kykyjen varassa. On vähän vaikea selvittää, onko neiti Ives meedio, riivattu vai hullu – tavallaan hän on niitä kaikkia. Joka tapauksessa hänen asemansa ei ole kadehdittava. Suomen kieli on näiden asioiden suhteen hieman vajavainen: englannin kieli tuntee meedion (medium) lisäksi myös ns. psyykikon (psychic), joka on tyystin eri asia kuin meedio (vaikka se meedioksi usein suomennetaan). Meedio on tahdoton ja passiivinen välikappale, objekti, kun taas psyykikko on toimiva subjekti. En ole aivan varma, mikä neiti Ives lopulta on naisiaan, mutta psyykikko hän ei ainakaan ole: hän ei hallitse suustaan löriseviä purkauksia tai tuhoa, joka hänen ympärillään silloin tällöin jyllää.

PD-hyst
Neiti Ives ei ole aivan oma itsensä. Dorian Gray istuu vieressä ja ihmettelee.

Neiti Ives on ristiriitainen hahmo. Toisinaan hän esiintyy äärimmäisen hillittynä, tahdikkaana ja sosiaalisesti taitavana, toisinaan taas säälittävänä ja alistettuna ihmisressuna, jota Joku Toinen käyttää asiansa kanavointiin. Tällaista voimakasta persoonallista dualismia olisi voinut hyödyntää todella tehokkaan ja kypsän hahmon luomiseksi – mutta kun ei. Tuon Jonkun Toisen harrastama riepottelu ja siihen liittyvät nöyryytykset eivät näytä jättäneen neiti Ivesiin minkäänlaista jälkeä, mikä ei todellakaan ole omiaan luomaan vaikutelmaa hahmon psykologisesta uskottavuudesta. Harmi: neiti Ivesistä olisi voitu saada todella täyteläinen ja kiinnostava hahmo. (Sivumennen on sanottava, että alan tykätä Eva Greenin tähtikuvasta. Hänen filmografiaansa näyttää valikoituvan yleensä enemmän tai vähemmän traagisia ja usein jotensakin maskuliinisia rooleja. Tykkään.)

Jos sarjasta voisi – vajaaksi jäävän henkilöhahmojen kehittelyn lisäksi – osoittaa yksittäisen aspektin, joka olisi kaivannut huolellisempaa työskentelyotetta, olisi se leikkaus. Mukana on muutamia pahasti töksähtäviä leikkausratkaisuja. Toisinaan leikkaus luo tahatonta komiikkaa: dramaattiseksi tarkoitettu lause kuulostaakin kornilta, koska se on leikattu asiayhteyteensä vähän miten sattuu. Myöskään elokuvan sensaationhakuisiin seksikohtauksiin ja yllättävänä purskahtelevaan väkivaltaan en ollut erityisen ihastunut. Etenkin neiti Ivesin makuukammaripersoona lipsahtaa pahasti kliseen puolelle. Väkivallassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se ryöppyää elokuvassa ikävästi nytkähdellen.

PD-brona
Ensimmäisen kauden ankein hahmo: prostituoitu maahanmuuttaja Brona Croft (Billie Piper).

Jos Penny Dreadfulin väkivaltaisuus on luonteeltaan pompahtelevaa, niin on myös tämän tekstin kulku. En nimittäin malta olla palaamatta vielä noihin alkuperäisiin penny dreadfuleihin. Eräs tunnetuimmista penny dreadful -sarjoista on vuosina 1845–1847 julkaistu Varney the Vampire; or The Feast of Blood. Moni jo tunnistikin tätä varmaankin tuttuja elementtejä: minulle kovin rakkaan Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows -yhtyeen keulahahmo Anna-Varney nappasi tästä sarjasta taiteilijanimensä ja nimesi yhden bändin debyyttialbumin kappaleista The Feast of Bloodiksi. (Pidän kyseistä biisiä ehkäpä koko bändin kehnoimpana kappaleena.) Lisäksi Anna-Varney suunnitteli taannoin The Adventures of Ms Penny Dreadful -nimistä EP-julkaisua. Ilmeisesti kyseisen julkaisun konsepti muuttui työstöprosessin aikana sen verran, että nimikin piti vaihtaa – se julkaistiin lopulta nimellä Flowers in Formaldehyde (2004). Hyvä EP, muuten. Suosittelen.

Penny Dreadfulin perusidea on hyvä, mutta toteutuksessa – erityisesti hahmojen kehittelyn ja käsikirjoituksen suhteen – ei saavuteta ihan kaikkea, mitä näissä raameissa olisi voitu saavuttaa. Sarjasta on tehty myös toinen tuotantokausi, jonka Yhdysvaltojen-esityskierros lähenee jo loppuaan. Enköhän katso kakkoskaudenkin sitten, kun se kotimaisille ilmaiskanaville ilmestyy. Edit: Joo, tsekkaa vaan myös kakkoskaudesta kertova juttu.

*****

Penny Dreadful, 1. kausi, DVD @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, BD @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, DVD (import) @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, BD (import) @ Discshop

Yövieraat (1986) arvostelu – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****