Preerian laki (1961) arvostelu – Peckinpahin pelinavaus

Ensin ylläpidollinen huomio: päätin kohentaa blogin navigointimahdollisuuksia ja askartelin tänne sivun, jossa on listattuna kaikki blogin elokuva-arvostelut aakkosjärjestyksessä. Se löytyy tuolta yläpalkista Arvostelut aakkosjärjestyksessä -linkin takaa. Ja tämän ilmoituksen kylkeen vähän off-topicia: sivua koostaessani hämmästyin, kuinka tekstejä onkin ehtinyt tässä reilun yhdeksän kuukauden aikana kertyä. Blogiin kirjoittaessaan sitä uppoutuu ehkä liiankin voimakkaasti kulloinkin käsillä olevaan aiheeseen, jolloin jo olemassa oleva tekstimassa jotenkin unohtuu. Julkaisutahti oli viime vuonna keskimäärin sellaiset kaksi tekstiä per viikko, mutta tänä vuonna rytmi taitaa vähän hidastua.

Preerian laki (1961)
Preerian laki (1961)

Sitten päivän aiheeseen. Suomen talvessa aletaan hiljalleen siirtyä ensilumen ihastuksesta kylmän viiman aiheuttamaan ketutukseen. Ja mihinkäs pakkasta olisi parempi paeta kuin länkkärien kuumaan ja tomuiseen maailmaan?

Olen ilmeisesti katsonut Preerian lain (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961) lyhyen Peckinpah-villitykseni aikoihin eli luultavasti vuonna 2010. Tuolloin katsoin kaikki ohjaajan elokuvat, jotka sain käsiini nopeasti ja helposti, eli aika tarkalleen puolet miehen tuotannosta. Elin  aikaa, jolloin ehdin ja jaksoin vielä ahmia valtavia määriä saman tekijän elokuvia putkeen. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on paras tapa tutustua keneen tahansa elokuvantekijään: kahlaamalla läpi yli kymmenen saman tyypin elokuvaa peräkanaa alkaa taatusti erottaa, mikä kyseiselle tekijälle on ominaista ja mikä ei. Tämä johtaa tietenkin yleensä valtavaan ähkyyn kyseessä olevan tekijän elokuvien suhteen. Peckinpahiakaan en ole katsonut mainitun maratonin jälkeen kuin yhden elokuvan. Verinen viikonloppu (The Osterman Weekend, Yhdysvallat 1983) oli pakko katsoa ihan sen kunniaksi, että elokuvasta saatiin viimein kotimainen DVD-julkaisu – kiitos vaan, Future Film.

Future Filmiä täytyy kiittää myös Peckinpahin debyyttielokuvan DVD-levityksestä. Koska edeltävä Peckinpah-kokemukseni liittyy nimenomaan hänen viimeiseen elokuvaansa, tulee miehen urakehitys aika hauskalla tavalla esille debyyttifeaturea katsellessa. Yleisesti ottaen täytyy sanoa, että pidän Peckinpahin myöhäistuotantoa huomattavasti kiinnostavampana kuin näitä 60-luvun elokuvia. Myöhempi tuotanto on älyllisempää ja tarkkanäköisempää. Silti (minun mielestäni) hänen paras elokuvansa sijoittuu aika tarkalleen uran puoliväliin: Olkikoiria (The Straw Dogs, Yhdysvallat 1971) hän ei tainnut koskaan ylittää. Sanon tämän pienellä varauksella, sillä miehen tuotannosta on edelleen näkemättä sen verran monta elokuvaa, että niiden laskemiseen tarvitaan sormia kahdesta kädestä.

PREERIAN-LAKI-yellowleg
Antagonisti Yellowlegin mutru.

Preerian laki on juuri sellainen elokuva, jolla Peckinpahin voi myöhempien elokuvien perusteella kuvitella aloittaneen ohjaajanuransa. Tarinan keskiössä on Yellowleg (Brian Keith), joka suunnittelee kumppaniensa Billy Keplingerin (Steve Cochran) ja Turkin (Chill Wills) kanssa pankkiryöstöä. Kolmikko on kuitenkin heti alusta lähtien sen verran kinaisa, ettei ryöstöstä tahdo tulla mitään. Kun Yellowleg tulee vahingossa ampuneeksi ventovieraan pikkupojan, päättää hän auttaa pojan äitiä Kitiä (Maureen O’Hara) hautaamaan pojan ruumiin. Alkaa pitkä ja riitaisa hautajaissaattue autiomaan yli kohti apassien alueella sijaitsevaa Siringoa.

PREERIAN-LAKI-billy-turk
Preerian remujengi: Billy ja Turk.

En tiedä, onko Billy Keplingerillä virallisesti mitään tekemistä Billy the Kidin kanssa. Yhdennäköisyys on kuitenkin selvä. Hän on elokuvan arvaamaton veijari ja naisiin menevä aseniekka. Yellowleg on huomattavasti hillitympi, arvoituksellisempi ja tasapainoisempi hahmo. Miesten välillä vallitsee jatkuva kiista auktoriteetista ja joukon johtajuudesta, mikä on sinänsä koomista – eihän miehillä oikeastaan ole muita johdettavia kuin toisensa ja sekavia puhua, ruokkoamaton Turk, joka seuraisi vaikka arokettua, mikäli sen päähän vain painettaisiin armeijahenkinen hattu.

Elokuvan keskeiseksi kehityskaareksi nousee Kitin ja Yellowlegin suhde. Yellowleg pyrkii hyvittämään hutilaukauksensa Kitille, joka puolestaan ei ole mainittavan kiitollinen autettava. Silloin tällöin sivutaan Yellowlegin menneisyyden traumaa, johon elokuvan toinen keskeinen kehityslinja liittyy. Loppupuolella nämä linjat – Kitin ja Yellowlegin suhde ja Yellowlegin trauman käsittely – yhtyvät varsin harmoniseksi kerronnalliseksi sumpuksi. Pekinpahin (todellinen tai luuloteltu) naisviha ei vielä tässä elokuvassa ole päässyt kunnolla loimuun, ja Kitin hahmo kuuluu Peckinpahin naishahmoista eittämättä positiivisimpiin.

Kit ja juniorin ruumis.
Kit ja edesmennyt Junior.

Preerian laki on huomattavasti valoisampi ja elämänuskoisempi kuin monet Peckinpahin myöhemmistä länkkäreistä. Lopussa tietenkin ammuskellaan, mutta lopputulos on paljon armollisempi kuin esimerkiksi Villissä joukossa (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969). Sinänsä Preerian laki edustaa vielä melko perinteistä länkkäriperinnettä toisin kuin Peckinpahin myöhemmät lopunajan myllytykset. Debyytiksi Preerian laki on hyvinkin tasapainoinen kokonaisuus – ehkä vähän liiankin: kokonaisvaikutelma jää turhan hajuttomaksi ja mauttomaksi ainakin, jos elokuvaa peilaa Peckinpahin muuta tuotantoa vasten.

*****

Discshop DVD

Lainsuojaton (1943) ja Jane Russellin kaula-aukko

Länkkäreitä tulee katsottua nykyään aika harvoin. Yle Teema (tai Yle TV2?) näytti jokin aika sitten Sam Peckinpahin elokuvan Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett and Billy the Kid, Yhdysvallat 1973), ja monesti onkin jo ollut sillä hilkulla, etten ole sitä katsonut. Olen kuitenkin edelleen, neljä vuotta Villin joukon (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969) katsomisen jälkeen, eräänlaisessa Peckinpah-länkkäri-ähkyssä, joten toinen Billy the Kid -aiheinen elokuva kirmasi Pekinpahin ohi. Ja ai hitto: DVD-pinossa odottelee lisäksi Peckinpahin Preerian laki (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961).

LAINSUOJATON julkka
Lainsuojaton (1943)

Tuo toinen Billy the Kid -elokuva on Howard Hughesin Lainsuojaton (The Outlaw, Yhdysvallat 1943). Billy the Kidin ja Pat Garrettin välinen kahinointi jää elokuvassa sivurooliin, sillä keskiössä on tällä kertaa nainen, Jane Russellin esittämä Rio MacDonald. Lainsuojaton teki Russellista tähden, ja oikeastaan paras syy koko elokuvan katsomiseen on se, että Russellin upeista kasvoista ja komeasta rintavarustuksesta otetaan irti kaikki mahdollinen.

Elokuvan markkinointikuvastossa Rio esitetään ase kädessä ja huulet mutrulla. Luodaan mielikuvaa vaarallisesta femme fatalesta, joka tulee ja ampuu, ellei saa haluamaansa. Nostalgiaa ja heinälatoromantiikkaa tihkuvat kuvat antavat olettaa, että Rio on tuo elokuvan nimessäkin mainittu lainsuojaton.

Mutta ei, väärin menee. Elokuvan alkupuolella varttuneempi voro Doc Holliday (Walter Huston) yhdistää voimansa nuorin asesankarin, Billy the Kidin (Jack Buetel) kanssa. Paikallinen seriffi Pat Garrett (Thomas Mitchell) heristelee sormeaan, muttei tee oikein mitään. Kun Billy törmää Docin heilaan Rioon, alkaa lempi kyteä nuorten välillä.

LAINSUOJATON-billy-doc
Billy the Kid ja Doc.

Julisteiden perusteella voisi luulla, että Rio pompottaa ukkoja minkä ehtii. Elokuvan todellisuus on kuitenkin toinen. Rio nähdään alistettuna ja onnettomana heittopussina, jota ukot kohtelevat aika ajoin todella julmasti. Heinäladossa hänet nähdään elokuvan aikana tasan kerran. Kyseisessä kohtauksessa hänellä ei ole asetta, ja lisäksi hän päätyy syntyneessä kahinassa pahasti alakynteen. Huulten mutrusta ei näy jälkeäkään.

LAINSUOJATON-ihana-rio
Mutta on se sitten kaunis.

Tarina kertoo, että Hughes suunnitteli Russelille jonkinlaiset erikoiset rintaliivit, joissa kummankin rinnan alle kuului jämäkkä terästanko. Tangon oli tarkoitus kohottaa Russellin povea entisestään, mutta koska hökötys oli järjettömän epämukava, ei Russell omien sanojensa mukaan käyttänyt sitä, vaikka ohjaajalle muuta väittikin. Sen sijaan päätähdellä oli – näin hän väitti – yllään aivan tavalliset rintaliivit. Ne ilmeisesti riittivät, sillä elokuvassa ei tule kiinnittäneeksi huomiota juuri mihinkään muuhun kuin Russelin ryntäisiin ja kasvoihin. Ja hei, tämä on tutkitusti sukupuolesta ja seksuaalisesta orientaatiosta riippumaton asia.

Russellin tisseistä repesi tietenkin ensi-illan tienoilla iso itku, elettiinhän vasta vuotta 1943. Ohjaaja Hughes suostui leikkaamaan elokuvasta Production Code Administrationin vaatimuksesta noin puoli minuuttia Russellin rintamusta. Tässä vaiheessa yhtiö, jonka oli ollut tarkoitus huolehtia elokuvan levityksestä, perääntyi. Hughes alkoi taitavana mediapelurina lietsoa moraalipaniikkia elokuvan tienoilta, mikä johtikin valtaviin protesteihin – ja sai aikaan juuri sopivasti äläkkää, että elokuva saatiin teattereihin. Esitykset pyörivät huiman viikon verran, minkä jälkeen raina vedettiin kolmeksi vuodeksi pois teattereista. Laajemmalle esityskierrokselle Lainsuojaton pääsi vasta vuonna 1946.

Hieman ihmettelen, kuinka edes tuolloin elokuva on läpäissyt PCA:n tarkastuksen, niin antaumuksella Russellin figuuria esitellään.

LAINSUOJATON-bondage
Tähän tapaan.

Tirkistelynhimo menee kunnolla yli vasta kohtauksessa, jossa elokuvan keskeiset hahmot ratsastavat pakoon vihamielisiä intiaaneja (kuinka omaperäistä…). Kohtauksessa kuvataan useita kertoja nimenomaan Russellin ratsastusta suoraan edestä päin. Muutoin otokset ovat laajoja yleisotoksia koko ratsastavasta poppoosta. Russellin kuvaamiselle ei löydy mitään kerronnallista perustetta – kyse on pelkistä tisseistä.

LAINSUOJATON-rio-ratsailla
Rio ratsailla.

Jos jaksaa katsoa melkein kaksituntisen elokuvan Jane Russellin kasvojen ja rintamuksen takia, suosittelen Lainsuojatonta lämpimästi. Melkein tekisi mieleni liittää elokuvaan eksploitaatio-tägi. Juonellisesti elokuva on kömpelö ja pyörittelee western-kliseitä eestaas, mutta suoraan sanoen sama pätee minun kokemukseni mukaan valtaosaan länkkäreistä. Näyttelijäntyö on paikoin kankeaa, ja musiikissa sekä leikkauksessa on havaittavissa hienoista mickeymousing-efektiä.

*****

The Lone Ranger (2013) arvostelu – Liikaa kaikkea

Pidin Pirates of the Caribbean -elokuvista. Ne olivat visuaalisesti viihdyttäviä, pirteitä, ja hauskoja. Tai siis kaksi ensimmäistä olivat. Kolmannen kohdalla lyö tyhjää, neljättä en ole katsonut. (Pitäisikö?)

the_lone_ranger julkka
The Lone Ranger (2013)

Siksi uskalsin odottaa pitäväni The Lone Rangerista (Yhdysvallat 2013), onhan tekijäpoppoossa paljon samoja nimiä: pääosan esittäjä Johnny Depp, ohjaaja Gore Verbinski, käsikirjoittajat Ted Elliott ja Terry Rossio, tuottaja Jerry Bruckheimer, tuotantoyhtiö Walt Disney Pictures… Ideassakin on jotain samaa: ollaan kauan sitten kadonneessa, nostalgiseen sävyyn kuvatussa Amerikassa – ei Karibialla, kuten Piraateissa, vaan villissä lännessä. Lisäksi pidin promomatskun kryptisestä fiiliksestä. Miksi Johnny Depp näyttää tuolta? Miksi valkohattumies pitää naamaria? Onko maisema täynnä savua vai tomua? Mistä on kyse?

Elokuva alkaa tylsällä kehystarinalla, josta en sano nyt sen enempää. Siirrytään menneisyyteen, vuoteen 1869. Puhtoinen John Reid (Armie Hammer) on valmistunut oikeustieteellisestä ja matkaa junalla kohti kotikaupunkiaan, jossa häntä odottaa syyttäjän pesti. Matkalla ryövärijoukko iskee junaan. Kesken ryöstön John törmää Tontoon (Johnny Depp), joka on juuri saanut kiinni arkkivihollisensa Butch Cavendishin (William Fichtner) – tai siis olisi saanut, ellei John ryntäisi paikalle ja sössisi tilannetta kriittisellä hetkellä. Junaonnettomuus näyttää vääjäämättömältä. Rautaa rutistuu ja tavaraa hajoaa, paljon ja komeasti.

THE-LONE-RANGER-kaksi
Naamioituneet kostajat: Tonto ja John Reid.
THE-LONE-RANGER-Cavendish
En voi väittää, etteikö Butch Cavendish olisi elokuvaroistoksi aika hauskan näköinen.

Kotopuolessa odottelevat Johnin veli Dan (James Badge Dale), tämän vaimo Rebecca (Ruth Wilson) ja heidän poikansa Danny (Bryant Prince). Sattumoisin Rebecca on Johnin vanha mielitietty. (Mistäköhän johtuu, että Joulubileissä ensin yhden, sitten toisen veljen kanssa nuljaava naishahmo tuntuu uskottavalta, mutta tässä ei?) Cavendish kuitenkin rikkoo Johnin perheidyllin ennen kuin se on päässyt kunnolla muodostumaan, ja pian John jahtaakin jo Cavendishia yhdessä Tonton kanssa pistooli kädessään ja omituinen naamari kasvoillaan. Molemmilla on omat syynsä jahdata Cavendishia, mutta kun päämäärä on kerran sama, yhteistyö katsotaan molemmille edulliseksi.

Deppin hahmo on elokuvan selkein kytkös piraattielokuviin. Tonto on kuin Jack Sparrow’n ja Raoul Duken äpärälapsi corpsepaintilla. Kiinnostava ratkaisu sinänsä on, että Deppin naamaa ei nähdä elokuvassa kertaakaan ilman raskasta sotamaalausta. Miljoonien arvoinen naama peitetään mustavalkoisella maalilla, mutta julisteeseen painetaan kuitenkin Johnny Deppin nimi. Mielenkiintoinen markkinointikeino.

THE-LONE-RANGER-spirit-horse
Tonto juttelee.

Elokuvan toiminnallisia kohtauksia on aluksi mukava seurata. On ihanaa nähdä, kuinka elokuvissa tuho ja kaaos näyttäytyy organisotuneena ja selkeänä. Raskas junakalusto poksahtelee ja lentää, mutta sankareihin ei osu mikään muu kuin pikkupojan ritsalla ampuma viinirypäle. The Lone Ranger on kuitenkin niin kyllästetty huippuunsa viritetyllä ryskeellä, että kohta jo haukotuttaa. Loppukliimakseja tuntuu olevan kaksi – vähintään. Tämä tuntuu olevan nykyään aika monenkin ison rahan elokuvan ongelma: ei tiedetä, missä katsojan vastaanottokyvyn raja tulee vastaan ja milloin tavaran hajottaminen kannattaisi lopettaa.

Vähän subjektiivista mutua. En pidä Johnin näyttelijästä Armie Hammerista. Hänestä tuntuu roolihahmosta riippumatta jonkinlainen syvä ja kumiseva, joskin hyväntahtoinen pölhöys. Vielä vähän pidän Rebeccaa näyttelevästä Ruth Wilsonista, joka näyttää minun silmääni koko ajan jotenkin itkettyneeltä. Ihan hirveä pari. Toivottavasti eivät enää eksy näyttelemään minkään elokuvan pääpariskuntaa.

THE-LONE-RANGER-red
Sen sijaan Helena Bonham Carterista pidän ja paljon. Harmi, ettei hänen hahmoaan nähty tässä elokuvassa enempää.

The Lone Rangeriin on runnottu niin paljon tavaraa, että luulen aika monen katsojan menevän tästä kombosta sekaisin. On Amerikan ensimmäistä suurta rautatietä, ahneutta ja rahan valtaa, veljeskateutta ja uskollisuutta omalle veljelle (ja vähän tämän vaimollekin), lain ja oikeudenkäytön problematiikkaa, traumaa ja hulluutta, intiaanien asemaa modernisoituvassa Amerikassa… Voi hyvää päivää, miten paljon kaikkea. Ei tämä mahdu yhteen elokuvaan, ei edes yli kaksituntiseen.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD / Blu-ray

Joki, jolta ei ole paluuta (1954) arvostelu – Marilyn housuissa

Uutisia, jotka ovat tekivät minut viime viikolla iloiseksi: Ordo Rosarius Equilibrio ja Peter Greenaway tulevat Suomeen. ORE esiintyy heinäkuun alussa Lumouksessa. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla on siis hyvä syy lähteä kyseisille festareille. On mahtavaa saada tästä genrestä Suomeen pitkästaikaa artisti, jota ei ole nähyt näillä kulmilla yli kymmeneen vuoteen.

Greenaway puolestaan nähdään Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Mietin jokin aika sitten, että Greenaway on jotakuinkin ainoa elossa oleva ohjaaja, joka sopii vieraaksi Sodiksen konseptiin ja jota viitsisin lähteä paikan päälle katsomaan. (En ole Sodankylän elokuvajuhlien kohderyhmää, enkä halua myllyttää vuorokausirytmiäni Lapin yöttömässä yössä ilman hyvää syytä.) Tämä jää kuitenkin minulta näkemättä, olen jo sopinut työmenoa koko Sodiksen ajaksi.

joki julkka
Joki, jolta ei ole paluuta (1954)

Ja sitten itse asiaan. Marilyn-putki jatkuu, tällä kertaa vuorossa on Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return, Yhdysvallat 1954). Olen kuullut elokuvaa parjattavan melkoisesti, vaan minutpa jo pelkkä elokuvan konsepti yllätti positiivisesti: kerrankin erilainen Marilyn-elokuva, siis länkkäri! Marilyn housuissa — ja ilman housuja! Marilyn ja pitkä, letitetty tukka! Robert Mitchum! Tykkään, tykkään, tykkään.

Marilyn esittää jälleen kerran alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvaa lavaesiintyjää: tällä kertaa hän on saluunalaulajatar Kay. Keskeinen ero Bussipysäkin Chérieen, Piukkojen paikkojen Sugar Caneen ja Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan Lorelei Leehen on kuitenkin se, että Kay ei ole ylikorostetun tyhmä tai hauska hahmo. Joki, jolta ei ole paluuta (jatkossa pelkkä Joki) on todellakin myös Marilynin roolisuorituksen osalta hyvin puhdasverinen lännenelokuva, ei pikkutuhma komedia.

JOKI-1
Calder silmäilee Kayta kuin halpaa makkaraa.

Robert Mitchum esittää Calderia, entistä linnakundia, joka tapaa ensimmäistä kertaa vuosiin 9-vuotiaan poikansa Markin (Tommy Rettig). Mark on vastikään menettänyt äitinsä ja jäänyt vaille huoltajaa. Calder ottaa pojan hoiviinsa ja vetäytyy vaatimattomalle maatilalle opettamaan jälkikasvulleen, kuinka leipä hankitaan karusta maasta. Kesken kaiken Kay ja tämän heila Weston (Rory Calhoun) pölähtävät farmille, joka on sattunut heidän reittinsä varrelle. Westonilla on kova kiire läheiseen kaupunkiin, ja hän päättää sosialisoida itselleen Calderin hevoset. Calder panee hanttiin minkä kykenee, mutta Weston pääsee pakenemaan varastetun hevosen selässä — ilman Kayta. Elokuvan ydinkolmikko — Kay, Calder ja Mark — on kasassa.

Calderin ja Kayn suhde huojuu jatkuvasti jonkinlaisen piilevän magnetismin ja epäluottamuksen välillä. Alusta asti on selvää, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä Calder ja Kay mussuttelevat elokuvan lopputeksteihin mennessä. Käykö näin lopulta, sen voi jokainen selvittää katsomalla elokuvan. Kayn temperamentti ja Calderin jäyhä periaatteellisuus tekevät joka tapauksessa pariutumisrituaalista mutkikkaan. Oivan lisän draamaan tarjoaa Mark, jonka läsnäolo tasoittaa Kayn ja Calderin välistä kipinää ja joka lopulta on avainasemassa elokuvan loppuratkaisun suhteen.

Markia esittävä Tommy Rettig asettaa kovan vastuksen Marilynille ja varastaa monessa kohtauksessa huomion siitäkin huolimatta, että Mark on kokonaisuudessa pelkkä sivuhahmo. Rettig oli elokuvan filmaamisen aikaan vasta 11-vuotias, mutta ehtinyt näytellä jo tusinassa elokuvia ja siis nuoresta iästä huolimatta kokenut konkari. Rettig tunnettaneen parhaiten Lassie-sarjan Jeff Millerinä, jossa hän näytteli vuosina 1954–57.

JOKI-hayes
Tätä sensuellimpaa kohtausta ei Haysin koodi tainnut mahdollistaa.

Merkittävä osa Joen osakseen saaneista moitteista kummunnee siitä, että Kayn rooli ei vastaa niitä odotuksia, joita ainakin nykykatsojat Marilynille lastaavat. Kay on olemukseltaan hyvin erilainen kuin Marilynin tavalliset hahmot: hän ei ole hidasälyinen hössöttäjä, vaan omapäinen ja jämpti. Toisaalta Marilyn luonnehti itsekin elokuvaa sanoilla ”Z cowboy film” ja kiukutteli ohjaaja Premingerille koko kuvausten ajan. Kukaan tekijätiimistä ei mitä ilmeisimmin ajatellut Joen kuvausten aikana, että ollaan tekemässä ikimuistoista mestariteosta.

Marilyn oli loistava näyttelijä nimenomaan komediennena, se on selvää, mutta on kovin mukavaa vaihtelua nähdä häneltä myös tällainen rooli. En pidä hänen suoritustaan varsinaisesti epäonnistuneena, joskaan ei se toki hänen parhaimpiin rooleihinsakaan lukeudu. Etenkin Kayn laulunumerot ovat sävykkäämpiä kuin Marilynin monet muut luritukset. Mutta hei, ilmaisena vinkkinä: kun on soittavinaan kitaraa, kannattaa näön vuoksi siirrellä sormiaan kitaran otelaudalla silloin, kun sointu vaihtuu.

JOKI-helikopteri
Kay näyttää ukoille helikopterin.

Monet lännenelokuvat ovat saaneet nykyarvostelijoilta moitteita kovin vanhakantaisista asenteista. Myös Joessa ajallinen ja kulttuurinen etäisyys käy mielessä etenkin, mitä tulee intiaanien kuvaukseen. Intiaanit ovat olemassa jonkinlaisena kasvottomana vastustajana, jonka sisäsyntyinen tehtävä on riehua ja ahdistella valkonaamoja. Ehkä minulta meni jotain ohi, mutten löytänyt elokuvasta kunnon selitystä sille, miksi intiaanit tekevät hyökkäyksiään. Tarvittaessa mokoma olisi olut helppo sepittää.

CinemaScope lanseerattiin vuonna 1953, ja sattumoisin ensimmäinen teattereihin ehtinyt scope-elokuva oli Kuinka miljonääri naidaan, jossa Marilyn nähdään ihanissa ”kissansilmälaseissaan” (cat-eye glasses, onko tälle joku suomenkielinen termi?). Myös seuraavana vuonna ensi-iltaan tullut Joki on kuvattu scope-formaatissa. Tuntuu, että vuoden harjoittelun jälkeen Foxilla on opittu käyttämään formaattia paremmin, tai sitten Joen visuaalinen pirteys johtuu yksinkertaisesti siitä, että formaatti sopii hyvin nimenomaan komeisiin maisemaotoksiin. Ja niitä elokuvassa riittää, vietetäänhän suuri osa elokuvan mitasta lauttamatkalla jokea pitkin.

JOKI-tukka-housut-maisemat
Tukka! Housut! Maisemat!

Loppuun pieni biografinen anekdootti, jonka kaikki Marilyniin perehtyneet varmasti tuntevat: Mitchum työskenteli samoissa tehdashommissa Marilynin ensimmäisen aviomiehen Jim Doughertyn kanssa. Anthony Summersin kirjoittamassa Marilyn-elämäkerrassa mainitaan, että Dougherty olisi esitellyt tuoreen teinivaimonsa (joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Norma Jeane) nakukuvia työpaikan pojille, myös Mitchumille. Mitchumille Marilynin naama (ja vartalokin!) oli siis tuttu jo vuosia ennen Joen kuvauksia. Melkoinen sattuma, että kaikista Los Angelesin duunareista juuri Dougherty ja Mitchum sattuivat samoihin hommiin. Olenpa kuullut sellaisenkin jutun, että Marilyn olisi ottanut tavakseen tehdä Doughertyn eväslaatikkoon pari ylimääräistä lounasleipää sinkkuna elelellyttä ja nälkäistä Mitchumia varten. Ken tietää, onko jutussa perää.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD / Blu-ray