Menneet vuodet

Nyt mennään jo rajusti Taikalyhdyn varsinaisen aiherajauksen ulkopuolelle. Ihan sama, haluan esitellä nämä teille.

Maritusprojektini aikana kävin läpi paitsi vanhat muistikirjani, myös kalenterini. Olin nuorempana aika kätevä käsistäni, ja askartelin usein arkisista esineistä vähän nätimpiä. Joka syksy toistui sama rituaali: kun sain näppeihini uuden lukiolais- tai ylioppilaskalenterin, oli sen kannet peitettävä jollakin nätillä tai muuten vain kivalla materiaalilla.

Olen tähän asti hillonnut kalentereita kaapissani puhtaasti niiden kansiin liittyvän tunnearvon vuoksi. Ja voitte uskoa, että kun samaan pinkkaan nivotaan yli yhdeksän vuoden kalenterit, on keolla jo jonkin verran korkeutta. KonMarin myötä sain kuitenkin oivalluksen: miksi säilyttää valtavaa kalenteripinoa, kun voin riipiä niistä pelkät kannet talteen? Nimenomaan kalenterien kannet tuottavat iloa, eivät sivut kansien välissä.

Ja ei kun saksimaan.

Voi pojat. Kalenterien kansista käy selkeästi ilmi ainakin se, millaisista populaarikulttuurin asioista olen kulloinkin ollut kiinnostunut. Ehkäpä näissä näkyy myös pieni ripaus kyseisenä ajankohtana vallinneesta mielentilasta. Vilkaistaanpa!

kalenteri-2005-2006
Lukiolaiskalenteri 2005–2006

Boyd Rice, Anna-Varney ja Devil Dollin Mr. Doctor ovat näköjään olleet kovassa huudossa tähän aikaan. Love Me Number Six -juttu liittyy tietenkin The Prisoner -televisiosarjaan, jonka näin näihin aikoihin ensimmäistä kertaa.

Tähän aikaan takana oli vuosi opintoja lukion kuvataidelinjalla. Kannen tyyli on noin karu luultavasti juuri siksi, että sain/jouduin satsaamaan koulussa kuvalliseen ilmaisuun melkoisesti. Sitä energiaa ei sitten riittänyt vapaa-ajalle kovinkaan paljoa.

kansio-2008-2009
Luentomuistiinpanokansio 2008–>

Ensimmäinen yliopistokalenterini (2008–2009) kansi on niin tylsä, etten jaksanut skannata sitä. Sen sijaan esittelen teille samana vuonna askartelemani luentomuistiinpanokalenterin kannet.

Mikä Burzum-villitys minuun on oikein iskenyt vuonna 2008? Muistan kyllä hämärästi, että näihin aikoihin koin pitkän neofolk/martial industrial -painotteisen kauden jälkeen jälleen voimakasta vetoa black metaliin. Burzumin lisäksi mukaan ovat päässeeet myös Karjalan Sissit, Of the Wand and the Moon, Death in June, Von Thronstahl, The Moon Lay Hidden Beneath A Cloud, Gorgoroth ja vähän absinttijuttuja. Lyriikkapuolella Devil Doll on näköjään ollut kova juttu, samoin Current 93 ja Death in June.

Siis ihan hirveästi kamaa. Kun katson näitä kansia nyt, meinaa ihmispaljous alkaa ahdistaa.

kalenteri-2009-2010
Ylioppilaskalenteri 2009–2010

Tässä vaiheessa ilmeisesti tajusin, että värit ovat oikeastaan aika kiva juttu. Halusin yhdistellä raffimpia, kovia ja ”teräviä” elementtejä pehmeisiin ja ”söpöihin” juttuihin – tai ainakin näin luulen; minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä olen oikeasti tätä tehdessäni ajatellut. Näistä kansista huomaa, että lukion loppumisesta on jo aikaa: on ollut taas halua ja energiaa askarrella vapaa-ajalla.

Silloinen poikaystäväni (eli nykyinen avopuolisoni) antoi minulle näihin aikoihin syntymäpäivälahjaksi Clandestine Blazen Church of Atrocityn, joka oli kovassa kuuntelussa näihin aikoihin – kuten takakannesta voi arvata. (En osaa sanoa, onko tuo kansikuva sitten ”kova” vai ”pehmeä” elementti.) Mukana on myös Aural Hypnoxin promomateriaalista leikeltyjä elementtejä, jotka mielestäni näyttivät niin kivoilta että halusin käyttää niitä tähän. Ja sitten on tietenkin Douglas P. – taas.

Skanneri ja kontaktimuovin alla olevat härpäkkeet eivät sovi kovin hyvin yhteen. Tämä ja oikeastaan myös kaikki muut kannet tästä alaspäin näyttävät livenä paljon hauskemmilta.

kalenteri-2010-2011
Ylioppilaskalenteri 2010-2011

Tässä vaiheessa aloin ilmeisesti viimein kokea jonkinlaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan, kuinka kaikenlaiset populaarikulttuurin ilmiöt määrittivät persoonaani. En halunnut enää viestiä itsestäni kanssaihmisille bändi- tai elokuva-aiheisten kuvien kautta, vaan käyttää sen sijaan jotain ”ankkuroimatonta” ja käsitteellisempää kuvamateriaalia.

En muista, miksi ihmeessä perehdyin näihin aikoihin taidemaalari Arnold Böcklinin tuotantoon – tämä liittyi luultavasti jollain tavalla opintoihini ja siihen, että aloin näihin aikoihin tuntea jälleen mielenkiintoa antiikin ajan estetiikkaa ja historiaa kohtaan. Jostain syystä nappasin kalenterin kanteen Böcklinin teokset Medusa ja Toteninsel. Jälkimmäinen ei pääse lainkaan oikeuksiinsa tuollaisella rajauksella. Pyydän anteeksi, Arnold.

kalenteri-2011-2012
Ylioppilaskalenteri 2011-2012

Tässä vaiheessa yksi ympyrä sulkeutui: aloitin yliopistossa latinan sivuaineopinnot, jotka olivat jääneet lukiossa kesken noin viisi vuotta aikaisemmin.  Kiinnostus antiikkiin ja varhaiskristilliseen ajanjaksoon oli yhä vahvempaa. Kansiin valitsin näissä tunnelmissa Herbert James Draperin Gates of Dawn -maalauksen ja Edward Burne-Jonesin The Annunciation -maalauksen. Jälkimmäinen on mielestäni ehkäpä maailman upein maalaus. Minua kiinnosti (ja kiinnostaa) maalauksessa erityisesti se, että arkkienkeli Gabriel näyttää ikään asentonsa ja ilmeensä puolesta hirtetyltä – mistä avautuukin sitten aika jänniä tulkintamahdollisuuksia… ;)

Skanneri todella raiskasi nämä kannet, pikkuhärpäkettä on kontaktimuovin alla niin paljon.

kalenteri-2012-2013
Ylioppilaskalenteri 2012-2013

Tätä kantta tehdessäni tiedostin, että kyseessä on viimeinen ylioppilaskalenterini ja todennäköisesti myös viimeinen kalenteri, jonka kansia jaksan/kehtaan koristella. En halunnut enää kenenkään naamaa tuijottamaan kalenterini kannesta joka ikinen päivä. Jos tätä vertaa ensimmäiseen, vuonna 2006 tehtyyn kalenterinkanteen, on muutos melkoinen.

Yliopiston päättymisen jälkeen en ole tosiaan enää koristellut kalenterinkansia mitenkään, vaikka tarvittavat materiaalit ovat odotelleet laatikossa. Osittain halusin vuosikausien egotuuttauksen jälkeen antaa kansien ihan vain olla – minä olen mikä olen, enkä tarvitse räikeitä kalenterinkansia todistamaan siitä itselleni tai kellekään muulle. Toisaalta asiaa voi ajatella puhtaasti estetiikan kautta: kyllä nämä itse askartelemani päällysteet näyttävät mielestäni nätimmiltä kuin kalenterien alkuperäiset kuvat. Siksi olisi ehkä fiksua vääntää kansiin jotain koristetta jatkossakin.

Maritusprojektin myötä lahjoitin lähes kaikki maalaus- ja askarteluvälineeni parille ystävälle, joilla tiedän olevan niille käyttöä. Säästin vain hieman kreppi- ja silkkipapereita (niillä voi päällystää kenkälaatikoita pystyviikkausta varten), sateenkaarisellofaanirullan (jota voinee käyttää lahjojen paketointiin), ison luonnoslehtiön ja piirustuspaperia, pari sivellintä, pienen vesivärisetin ja akvarellikynät. Se on aiempaan varastooni verrattuna sangen vaatimaton setti.

Etenkään öljyvärien ja muiden maalaustarvikkeiden hilloamisessa ei ollut enää mitään järkeä, sillä en ole koskenutkaan niihin lukion jälkeen eli lähes kymmeneen vuoteen. Joskus muutama vuosi sitten yritin tehdä akvarelleilla jotakin, mutta ei siitä tullut mitään. Olen siis vain roudannut näitä tavaroita mukanani muutosta toiseen – turhaan.

Tavallaan maalaus- ja askarteluvälineiden paljous on tuntunut myös tukahduttavan asioita. Jos haluan joskus vielä tehdä jotakin näihin asioihin liittyvää, voin aloittaa sen puhtaalta pöydältä ja käydä Tiimarissa ostoksilla (nyt, kun sellainen on pitkästä aikaa omaan kotikaupunkiini ilmestynyt). Aikaisemmin jemmoissani oli paljon askartelutarvikkeita, joista en enää oikeasti edes pitänyt ja joita en olisi ”osannut” missään käyttää. Silti niitä piti säilyttää, ”kun ne nyt on kerran joskus ostettu”.

Viimeisten vuosien aikana en ole tehnyt juuri mitään kuvallista. Tykkään piirtää keikoilla, mutta sitäkin tapahtuu nykyään vain muutamia kertoja vuodessa. Keikkapiirtely ei ole välineurheilua: siihen tarvitaan vain viivaton muistikirja ja musta ohutkärkinen tussi. En ole koskaan ollut mikään taitava kuvantekijä, ja yliopistovuosien jälkeen halu visuaaliseen ilmaisuun on hiipunut entisestään.

Asian myöntäminen tuntuu surulliselta, sillä askartelu oli minulle teini-iässä rakas harrastus. Kuin joutuisi luopumaan vanhasta ystävästä. Samalla se on kuitenkin myös vapauttavaa. En ole sama ihminen kuin silloin, kun nämä asiat olivat minulle tärkeitä. Siinä ei ole mitään surullista; tosiasiassa se on ennen kaikkea helpotus.

Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (2011) arvostelu

KONMARI 2015
KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (2011)

Sisäinen marttani on huutaa ihastuksesta. Myönnän: olen hurahtanut.

Kuka ei ole vielä kuullut KonMarista? Kyse on japanilaisen Marie Kondon kehittämästä metodista, jolla kuka tahansa saa tavaransa, kotinsa ja – jos tarpeeksi pitkälle mennään – elämänsä järjestykseen. Metodia avaavan KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika -teoksen suomenkielisen painoksen alaotsikko ei kuvaa kirjan henkeä kovinkaan hyvin, sillä kyse ei oikeasti ole siivoamisesta, vaan järjestämisestä.

Metodi on niin yksinkertainen, että äkkiseltään sen ei arvaisi voivan mullistaa kenenkään kotia saati elämää. Ensin kodin kaikki esineet käydään kategoria kerrallaan läpi, ja niistä säilytetään ainoastaan ne, jotka tuottavat iloa. Kun tämä vaihe on suoritettu, jokaiselle esineelle etsitään kodista sopiva paikka ja opetellaan laittamaan esineet takaisin omille paikoilleen heti käytön jälkeen. Kun tämä on tehty, koti pysyy siistinä käytännössä itsestään. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kun metodiin perehtyy syvemmin ja sitä alkaa soveltaa omassa kodissaan, se paljastuu nerokkaaksi.

Tästä kirjasta pitäisi tehdä peruskoulun kotitalouskurssilla pakollista luettavaa.

Metodin idea on, että kukin esine otetaan käteen ja vasta sitten päätetään, saako se jäädä vai lähteä. Vasta silloin, kun tavara on omistajansa käsissä, se paljastaa todellisen luonteensa. Kondon käsitys ihmisten ja tavaroiden välisestä suhteesta on hyvin fyysinen: esineitä pitää silitellä ja hyväillä. Niille on syytä myös puhua; Kondo kehottaa esimerkiksi hyvästelemään ääneen kaikki poisheitettävät esineet ja kiittämään päivän päätteeksi esimerkiksi käsilaukkua, koruja ja vaatteita siitä hyvästä työstä, jonka ne ovat päivän aikana tehneet. Monissa suomalaisissa lukijoissa nämä kehotukset ovat herättäneet kummastusta, enkä usko että kovinkaan moni metodiin paneutunut oikeasti puhuu tavaroilleen. Se ei kuitenkaan ole pääasia; tärkeintä on, että esineitä arvostetaan ja että niille ollaan kiitollisia. (Jos ajatus kiitollisuudesta esineitä kohtaan tuntuu oudolta, on syytä muistaa, että kiitollisuus tekee meistä onnellisia.)

Kun kodissa pidetään ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa, tulee siitä huomattavasti viihtyisämpi paikka. Mitään ei säilytetä pelkästään velvollisuudentunnosta tai sen takia, että esineestä ei raaski hankkiutua eroon. ”Ehkä mä tarviin tätä vielä joskus”, ”mutku mä sain tän lahjaksi” ja ”tää oli niin kallis” eivät ole päteviä syitä säilyttää yhtäkään esinettä.

On kuitenkin syytä muistaa, että KonMarissa ei ole kyse tavaroiden poisheittämisestä. Sen sijaan siinä on kyse iloa tuottavien tavaroiden säilyttämisestä ja vaalimisesta. Kondo ei kehota valitsemaan tavaroita, jotka heitetään pois. Sen sijaan hän kehottaa valitsemaan tavarat, jotka halutaan säilyttää. Kaikki muu joutaa mennä.

Välillä Kondon kertomukset siitä, millaista iloa hänen esineensä hänelle tuottavat, tuntuvat hieman liioitelluilta. Kondo puhuu paljon ”ilon pirskahtelusta”. (Jos tapaat ihmisen, joka käyttää ilmaisuja kuten pirskahdella tai tuottaa iloa, on hän erittäin suurella todennäköisyydellä hurahtanut KonMariin.) Ymmärrän hyvin, mitä Kondo tarkoittaa, ja useimmat säilyttämäni esineet tosiaankin pirskahtelevat. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että ottaessani käteeni vaikkapa tiskiharjan tai siivousrätin, on siitä pirskahtelu kaukana. Myös siivousvälineet tuottavat tavallaan iloa, koska ne tekevät kodin siistinä pitämisestä huomattavasti helpompaa, mutta eivät ne silti pirskahtele.

KonMarin vahvuus on sen yksinkertaisuus: jos se tuottaa iloa, säilytä se, jos ei tuota, hankkiudu siitä eroon. Samalla se on myös metodin heikkous. Tosiasiassa kenenkään suhde maalliseen omaisuuteen ei voine olla aivan näin simppeli. Joitakin esineitä on yksinkertaisesti pakko säilyttää, vaikka ne eivät pirskahtele. Kondo mainitsee säilyttävänsä itsekin tärkeät asiakirjat, kuten vakuutuspaperit ja vuokrasopimukset, vaikka ne eivät tuota hänelle tippaakaan iloa. Silti hän ei missään vaiheessa anna lupaa tällaisen tavaroiden säilyttämiseen. (Kondo käsittelee tätä asiaa ilmeisesti syvällisemmin Spark Joy -teoksessa, jonka englanninkielinen painos odottelee parhaillaan lukemista yöpöydälläni ja joka ilmestyy suomeksi tämän syksyn aikana.)

Kaipa Kondo ajattelee, että ”välttämättömille” esineille ei kannata antaa erivapauksia, sillä niiden myötä ihmiset saattaisivat ajautua säilyttämään myös ”vääränlaisia” esineitä. Hän pyrkii ilmeisesti tarkoituksella kääntämään huomion pois sellaisista esineistä, jotka ovat välttämättömiä säilyttää mutta jotka eivät tuota iloa. Tällainen ajattelu onkin metodin perusidean mukaista: keskitytään positiivisiin asioihin ja siihen, mitä säilytetään – ei siihen, mitä tuhotaan ja heitetään pois.

Teoksessa lipsutaan ajoittain myös hassuihin ylilyönteihin. Tekstistä välittyy se vaikutelma, että Kondo on elää jatkuvassa orgastisessa hekumassa pystyviikattujen tavaroidensa keskellä viimeisen päälle siistissä kodissaan. Tämä on ihan positiivinen mielikuva: minusta on aina mahtavaa, kun ihminen on innostunut jostakin ja suhtautuu asiaansa antaumuksella. Kondon innostus myös tarttuu. Kirjaa on mahdoton lukea kannesta kanteen ilman, että alkaa kokea pakottavaa tarvetta marittaa eli karsia ja järjestellä tavaransa.

KonMari on ensisijaisesti ajattelutapa eikä se edellytä asioiden järjestämistä minkään tietyn systeemin mukaan. Silti pystyviikkauksella on erityinen rooli Kondon järjestysfilosofiassa. Kondon mukaan pystyviikatessa ihmisen käsistä siirtyy vaatteisiin energiaa, minkä vuoksi ne siliävät ja ottavat oikean muotonsa helpommin. Ajatus tuntuu aika erikoiselta, mutta totta se vai on, että hetken silittelyn jälkeen vaatteille tosiaankin tapahtuu jotain kummallista. Ne alkavat ikään kuin totella: ne oikenevat ja menevät pienellä taputtelulla siistiin pinkkaan.

Jaa mikä ihmeen pystyviikkaus? Katsotaa nyt miten hauskaa se on:

Olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun pystyviikkasin siivousrätit ja roskapussit ensimmäistä kertaa.

Vakuutuin metodin voimasta lopullisesti, kun kävin läpi vanhoja muisti- ja päiväkirjojani. Kondon kirjassa painotetaan, että tällaisista esineistä luopuminen on kaikkein vaikeinta, ja siksi ne pitäisi jättää karsimisprojektissa viimeiseksi. Myönnän, että rikoin pelin sääntöjä enkä säästänyt näitä projektin viimeiseen vaiheeseen, vaan karsin muistikirjat siinä vaiheessa, kun se tuntui sopivalta. Otin muistikirjat yksi kerrallaan käsiini ja pläräsin hetken. Muutaman sekunnin selaamisen jälkeen tiesin kustakin kirjasta, haluanko pitää sen. Kaikkein vanhimmat kirjat (2000-luvun alusta suunnilleen vuoteen 2007) saivat lähteä, sillä niiden selaaminen lähinnä masensi. Miksi säilyttäisin esineitä, joita katsoessani ja koskettaessani tulen vain surulliseksi?

Olen tähän asti ripustautunut vanhoihin kirjoihin ja moniin muihin esineisiin kai sen vuoksi, että tahdon pitää kiinni jostakin osasesta ns. vanhaa itseäni. Kondon kirjaa lukiessani aloin kuitenkin pohtia, mitä järkeä tässä on. Ensinnäkin muistot tai identiteetti eivät riipu tavarasta. Mikään elävä osa minusta ei tuhoudu, vaikka kaikki tavarani tuhoutuisivat. Toisekseen on helpottavaa päästää irti sellaisista esineistä, jotka muistuttavat konkreettisesti kauan sitten kuolleista identiteetinriekaleista ja myöntää, että olen aika erilainen ihminen nyt kuin kymmenen vuotta sitten (ja siitä erittäin iloinen).

KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika on luultavasti tärkein kirja, jonka olen lukenut tai tulen lukemaan tänä vuonna. Kirjasta opituilla asioilla on ollut valtava vaikutus siihen, miltä kotini näyttää ja kuinka hyvin siellä viihdyn.

Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille, jotka omistavat tavaroita.

Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga Tokimeku Katazuke no Maho, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 34. Keskustelua herättänyt kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika @ Adlibris
KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (e-kirja) @ Adlibris

Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat, Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin ja Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion. Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin black metalin, 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, neofolkin, industrialin, ambientin, folkin (ilman etuliitettä) ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo yli vuoden ja jota en ehkä koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi?) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista. En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka mahtavia juttuja Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kirjaimellinen ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut viimeisen kahdeksan vuoden aikana Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record — –.” Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle tällainen oktaavimäärä on aivan käsittämätön saavutus. Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan. Hänet tunnetaan ennen kaikkea korkeista nuoteistaan, mutta tarvittaessa hän pääsee myös sangen mataliin ääniin.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin varsin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet iskemään pillit pussiin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti muutama kuukausi sitten lyödä hynttyyt jälleen yhteen: Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat huhtikuussa yhdessä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988. Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses
Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair
Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut.

Onneksi on internet.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Ensi viikolla on luvassa juttua bändin Watch You Bleed -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!

Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and Lose) Your Illusion

Kirjoitin viime viikolla Guns N’ Rosesista. Muistatteko vielä tämän kuvan?

Guns N' Roses It's So Easy
Tätä katsellessa tulee aina hyvä mieli.

On ihanaa katsella Guns N’ Rosesin musiikkivideoita näiltä ajoilta. Vaikka W. Axl Rose oli epäilemättä jo näihin aikoihin hyvin hankala ihminen, videoista huomaa, että jätkät ovat kavereita keskenään. Hyvä esimerkki on vuonna 1988 julkaistu Sweet Child O’Minen video, jossa pojat ovat niin kauniita, nuoria ja viattomia että melkein itkettää.

(Ei mietitä tässä vaiheessa pahojen kielten puheita Axl Rosesta ja Erin Everlystä, jonka inspiroimana Rose kirjoitti Sweet Childin lyriikat. Siis niitä puheita, joiden mukaan Rose pieksi Everlyä säännöllisesti ja taisipa kerran jopa perseraiskata tämän. Ei mietitä tätä nyt, jottei nätti biisi mene pilalle. She’s got eyes of the bluest skies, as if they thought of rain; I’d hate to look into those eyes and see an ounce of pain.)

Kului vuosi. Guns N’ Rosesin suosio kasvoi, puitteet komistuivat. Vuonna 1989 Geffen oli valmis panostamaan enemmän bändin promoamiseen. Patience on kuvattu laadukkaammalle filmille kuin aiemmat pulivideot. Mukana on palkattuja näyttelijöitä – ei pelkästään bändin jäsenten tyttöystäviä ja koiria, kuten Sweet Child O’Minen videolla. Kyseessä on eräänlainen perinteisen ”bändivideon” ja kertovan, lyhytelokuvamaisen musiikkivideon välimuoto.

Video on ihana, mutta outo. Sen näytellyistä kohtauksista on hankala saada tolkkua. Eikö hotellin siivouspalvelu pelaa, vai miksi Duff McKagan vie kahvitarjottimen respaan? Miksi Axl Rose hajottaa hienosti välkkyvän puhelimen – ja mitä hän tekee kahdella mikrofonilla? Miksi Slash kieltäytyy sitkeästi kiinnittämästä huomiota hotellihuoneessaan haparoiviin, vähäpukeisiin naisiin ja sen sijaan hyväilee lemmikkiboaansa? Onko asialla jokin esoteerinen merkitys? Mukana on jo merkkejä siitä suureellisesta surrealismista, joka leimaa Guns N’ Rosesin tunnetuimpia musiikkivideoita.

Vuonna 1991 julkaistujen Use Your Illusion I– ja Use Your Illusion II -albumien myötä eetteriin purkautui eeppisten supervideoiden trilogia, joiden olisi ilmeisesti tarkoitus muodostaa yhdessä jonkinlainen juonellinen tai ainakin temaattinen kokonaisuus. Nämä videot olivat Don’t Cry, November Rain ja Estranged, joista kaksi viimeksi mainittua keikkuu vielä tänäkin päivänä maailman kalleimpien musiikkivideoiden listalla. Kustakin videosta on vaikea hahmottaa sisäistä logiikkaa, puhumattakaan siitä, että kaikkien kolmen videon välillä voisi havaita jonkinlaisen temaattisen tai kausaalisen jatkumon (sanoi videoiden pääsuunnittelija Axl Rose asiasta mitä tahansa). Ei anneta sen haitata – nämä videot ovat kaikessa megalomanisuudessaan upeita reliikkejä ajalta, joka ei koskaan palaa.

Videoista tunnetuin on varmasti November Rain, jota melankolisen perusvireen, omituisen juonikulun ja yliampuvien Kristus-viittausten vuoksi voisi kenties erehtyä luulemaan Alejandro Jodorowskyn ohjaamaksi lyhytelokuvaksi.

Jos November Rainin video jostain kertoo, niin siitä, kuinka vanhakantainen, turvallinen ja tylsä yhtye Guns N’ Roses oli.  Viimeistään Use Your Illusion -albumien julkaisemisen jälkeen suurten yleisöjen mielenkiinto kääntyi viattomasta, suureellisesta ja suoraselkäisestä hard rockista kohti sarkastista ja itsetuhoista alternativea. Kun Guns N’ Roses repesi lopullisesti liitoksistaan vuonna 1994, kaatui kirkasotsainen stadionrock suoraan hautaansa.

Miettikääpä. Guns N’ Roses oli tähänastisen uransa aikana julkaissut vain kaksi sellaista kappaletta, jotka herättivät suuressa yleisössä edes jonkinlaista paheksuntaa ja hämmennystä. Nämä kappaleet ovat One In A Milloin, jossa käytetään n-sanaa (ja joka IMHO kuuluu soundinsa puolesta bändin parhaisiin kappaleisiin)…

…ja coverbiisi Look At Your Game, Girl, jonka sensaatioarvo ei liity itse kappaleeseen, vaan sen säveltäjään. Kuunnelkaa tämä ja ihastelkaa, miten kaunis biisi on. Sen jälkeen voitte googlettaa lisätietoja. (Muistaakseni Geffen lupaili jo 90-luvulla, että kappale poistettaisiin The Spaghetti Incidentin uusilta painoksilta. Elämme vuotta 2016, ja biisi on edelleen tietääkseni kaikissa levyn painoksissa.)

Minun mielestäni tämä on aika kesyä. Mä rakastan Guns N’ Rosesia, mutta samalla minun on myönnettävä, että 90-luvun alun kontekstia vasten se oli äärimmäisen perinteinen ja vaaraton, sanalla sanoen 80-lukulainen yhtye.

Jos Guns N’ Roses edusti vanhan ajan loppua, kiteytyi uuden ajan alun henki Nirvanan musiikissa ja julkisuuskuvassa. Pidän molempien bändien musiikista, joskin Nirvanaa olen oppinut kuuntelemaan vasta hiljattain. Tavallaan koen Nirvanan pessimistisen ja ahdistuneen filosofian enemmän omakseni kuin Guns N’ Rosesin yksinkertaisen ja kaikessa paheellisuudessaan viattoman maailmankuvan. Kyse ei ole omasta valinnastani; asia vain on näin. Guns N’ Rosesin maailma on minulle kuin kristinusko – jotain yksinkertaista ja kaunista, joka on kuitenkin oman perusluonteeni vuoksi minulta iäisesti suljettu.

Palataan vielä Use Your Illusion -videotrilogiaan. November Rain on kaikille tuttu, sen sijaan melko harva on nähnyt trilogian viimeisen osan eli Estrangedin. Sen kuvaaminen kustansi huimat neljä miljoonaa dollaria – siis lähes kolme kertaa niin paljon kuin November Rainin tuotanto. Tässä ei ole mitään järkeä: suosionsa huipulla patsasteleva yhtye tekee koko uransa kalleimman musiikkivideon, jota kukaan ei näe.

Estranged on naiiveine leikkauksineen, kummallisine efekteineen ja lentokonedelfiineineen niin outo, että siihen on vaikea suhtautua vakavissaan. Kenties se ei ole tarkoituskaan? Ehkä sillä luovalla neroudella, joka Guns N’ Rosesin takana piili, oli sittenkin aavistus siitä, että sen aika lähestyi vääjäämättä loppuaan? Jotain tämän suuntaista olen lukevinani Estrangedin mahtipontisesta videosta, joka on – uskokaa tai älkää – vielä November Rainiakin dadaistisempi.

Silmiinpistävin ero Estrangedin ja kahden muun Illusions-albumin juonellisen (”juonellisen”) videon välillä on englanninkielisten käsitteiden sanakirjamääritelmät, joita vilahtelee siellä täällä pitkin Estranged-videota. Videon avaa illusion-käsitteen määritelmä: perception of something objectively existing in such a way as to cause misinterpretation of its actual nature. Seuraa vajaan kymmenen minuutin mittainen, äärimmäisen sekava tarina: Hopeapajut huojuvat tuulessa. Poliisit piirittävät Axl Rosen taloa. Matt Sorum näyttää hiton hyvältä henkseleissä, ilman paitaa, nahkahanskat käsissään. Axl Rose irtautuu ruumiistaan. Delfiinit uivat ulos lentokoneesta. Slash soittaa sooloa Sunset Stripille asennetulla liukuhihnalla. Axl Rose hyppää öljytankkerin kannelta mereen. Izzy Stradlinin tilalle palkattu Gilby Clarke heittää perään pelastusrenkaan, jonka Axl viskaa mielenosoituksellisesti luotaan. Slash soittaa sooloa meren rannalla kuin kuohusta noussut karvainen Venus. Video päättyy disillusion-käsitteen määritelmään – to leave without illusion or naive faith or trust – ja Rosen käsin kirjoittamaan kehotukseen, joka kumoaa Use Your Illusion -levyn nimessä annetun käskyn: Lose your illusions.

Use your illusion, ”käytä mielikuvitustasi” – tällaista maksiimia Guns N’ Roses ja sen iäkkäämmät hengenheimolaiset edustivat. Lose your illusions, ”älä elättele naiiveja kuvitelmia” – tämä oli uuden, nousevan, kyynisen ja syntymästään saakka ahdistuneen polven ajattelua.

Ehkä juuri tuo viattomuus, joka Estranged-videon myötä hylätään ja kielletään, on se elementti, joka Guns N’ Rosesin musiikissa minuun vetoaa. Että joku uskaltaa olla konstailematta ja kirkkain silmin sitä mitä on, välittämättä maailman mielipiteistä, vailla kyynisyyttä ja ironiaa. Olen pilaantunut ihmisenä jo kauan sitten siinä määrin, etten pystyisi tällaiseen itse, mutta sitäkin mukavampaa on katsella sivusta, kun joku toinen tekee sen minun puolestani.

I bought me an illusion and I put it on the wall
I let it fill my head with dreams and I had to have them all
But oh the taste is never so sweet as what you’d believe it is
Well I guess it never is
It’s these prejudiced illusions
T
hat pump the blood to the heart of the biz

Palataan Guns N’ Rosesin pariin vielä kerran. Ensi viikolla funtsailen niitä aikoja ja vaiheita, jotka koittivat klassisen kokoonpanon hajaantumisen jälkeen.