Sisäinen marttani on huutaa ihastuksesta. Myönnän: olen hurahtanut.

Kuka ei ole vielä kuullut KonMarista? Kyse on japanilaisen Marie Kondon kehittämästä metodista, jolla kuka tahansa saa tavaransa, kotinsa ja – jos tarpeeksi pitkälle mennään – elämänsä järjestykseen. Metodia avaavan KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika -teoksen suomenkielisen painoksen alaotsikko ei kuvaa kirjan henkeä kovinkaan hyvin, sillä kyse ei oikeasti ole siivoamisesta, vaan järjestämisestä.

Metodi on niin yksinkertainen, että äkkiseltään sen ei arvaisi voivan mullistaa kenenkään kotia saati elämää. Ensin kodin kaikki esineet käydään kategoria kerrallaan läpi, ja niistä säilytetään ainoastaan ne, jotka tuottavat iloa. Kun tämä vaihe on suoritettu, jokaiselle esineelle etsitään kodista sopiva paikka ja opetellaan laittamaan esineet takaisin omille paikoilleen heti käytön jälkeen. Kun tämä on tehty, koti pysyy siistinä käytännössä itsestään. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kun metodiin perehtyy syvemmin ja sitä alkaa soveltaa omassa kodissaan, se paljastuu nerokkaaksi.

Tästä kirjasta pitäisi tehdä peruskoulun kotitalouskurssilla pakollista luettavaa.

Metodin idea on, että kukin esine otetaan käteen ja vasta sitten päätetään, saako se jäädä vai lähteä. Vasta silloin, kun tavara on omistajansa käsissä, se paljastaa todellisen luonteensa. Kondon käsitys ihmisten ja tavaroiden välisestä suhteesta on hyvin fyysinen: esineitä pitää silitellä ja hyväillä. Niille on syytä myös puhua; Kondo kehottaa esimerkiksi hyvästelemään ääneen kaikki poisheitettävät esineet ja kiittämään päivän päätteeksi esimerkiksi käsilaukkua, koruja ja vaatteita siitä hyvästä työstä, jonka ne ovat päivän aikana tehneet. Monissa suomalaisissa lukijoissa nämä kehotukset ovat herättäneet kummastusta, enkä usko että kovinkaan moni metodiin paneutunut oikeasti puhuu tavaroilleen. Se ei kuitenkaan ole pääasia; tärkeintä on, että esineitä arvostetaan ja että niille ollaan kiitollisia. (Jos ajatus kiitollisuudesta esineitä kohtaan tuntuu oudolta, on syytä muistaa, että kiitollisuus tekee meistä onnellisia.)

Kun kodissa pidetään ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa, tulee siitä huomattavasti viihtyisämpi paikka. Mitään ei säilytetä pelkästään velvollisuudentunnosta tai sen takia, että esineestä ei raaski hankkiutua eroon. ”Ehkä mä tarviin tätä vielä joskus”, ”mutku mä sain tän lahjaksi” ja ”tää oli niin kallis” eivät ole päteviä syitä säilyttää yhtäkään esinettä.

On kuitenkin syytä muistaa, että KonMarissa ei ole kyse tavaroiden poisheittämisestä. Sen sijaan siinä on kyse iloa tuottavien tavaroiden säilyttämisestä ja vaalimisesta. Kondo ei kehota valitsemaan tavaroita, jotka heitetään pois. Sen sijaan hän kehottaa valitsemaan tavarat, jotka halutaan säilyttää. Kaikki muu joutaa mennä.

Välillä Kondon kertomukset siitä, millaista iloa hänen esineensä hänelle tuottavat, tuntuvat hieman liioitelluilta. Kondo puhuu paljon ”ilon pirskahtelusta”. (Jos tapaat ihmisen, joka käyttää ilmaisuja kuten pirskahdella tai tuottaa iloa, on hän erittäin suurella todennäköisyydellä hurahtanut KonMariin.) Ymmärrän hyvin, mitä Kondo tarkoittaa, ja useimmat säilyttämäni esineet tosiaankin pirskahtelevat. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että ottaessani käteeni vaikkapa tiskiharjan tai siivousrätin, on siitä pirskahtelu kaukana. Myös siivousvälineet tuottavat tavallaan iloa, koska ne tekevät kodin siistinä pitämisestä huomattavasti helpompaa, mutta eivät ne silti pirskahtele.

KonMarin vahvuus on sen yksinkertaisuus: jos se tuottaa iloa, säilytä se, jos ei tuota, hankkiudu siitä eroon. Samalla se on myös metodin heikkous. Tosiasiassa kenenkään suhde maalliseen omaisuuteen ei voine olla aivan näin simppeli. Joitakin esineitä on yksinkertaisesti pakko säilyttää, vaikka ne eivät pirskahtele. Kondo mainitsee säilyttävänsä itsekin tärkeät asiakirjat, kuten vakuutuspaperit ja vuokrasopimukset, vaikka ne eivät tuota hänelle tippaakaan iloa. Silti hän ei missään vaiheessa anna lupaa tällaisen tavaroiden säilyttämiseen. (Kondo käsittelee tätä asiaa ilmeisesti syvällisemmin Spark Joy -teoksessa, jonka englanninkielinen painos odottelee parhaillaan lukemista yöpöydälläni ja joka ilmestyy suomeksi tämän syksyn aikana.)

Kaipa Kondo ajattelee, että ”välttämättömille” esineille ei kannata antaa erivapauksia, sillä niiden myötä ihmiset saattaisivat ajautua säilyttämään myös ”vääränlaisia” esineitä. Hän pyrkii ilmeisesti tarkoituksella kääntämään huomion pois sellaisista esineistä, jotka ovat välttämättömiä säilyttää mutta jotka eivät tuota iloa. Tällainen ajattelu onkin metodin perusidean mukaista: keskitytään positiivisiin asioihin ja siihen, mitä säilytetään – ei siihen, mitä tuhotaan ja heitetään pois.

Teoksessa lipsutaan ajoittain myös hassuihin ylilyönteihin. Tekstistä välittyy se vaikutelma, että Kondo on elää jatkuvassa orgastisessa hekumassa pystyviikattujen tavaroidensa keskellä viimeisen päälle siistissä kodissaan. Tämä on ihan positiivinen mielikuva: minusta on aina mahtavaa, kun ihminen on innostunut jostakin ja suhtautuu asiaansa antaumuksella. Kondon innostus myös tarttuu. Kirjaa on mahdoton lukea kannesta kanteen ilman, että alkaa kokea pakottavaa tarvetta marittaa eli karsia ja järjestellä tavaransa.

KonMari on ensisijaisesti ajattelutapa eikä se edellytä asioiden järjestämistä minkään tietyn systeemin mukaan. Silti pystyviikkauksella on erityinen rooli Kondon järjestysfilosofiassa. Kondon mukaan pystyviikatessa ihmisen käsistä siirtyy vaatteisiin energiaa, minkä vuoksi ne siliävät ja ottavat oikean muotonsa helpommin. Ajatus tuntuu aika erikoiselta, mutta totta se vai on, että hetken silittelyn jälkeen vaatteille tosiaankin tapahtuu jotain kummallista. Ne alkavat ikään kuin totella: ne oikenevat ja menevät pienellä taputtelulla siistiin pinkkaan.

Jaa mikä ihmeen pystyviikkaus? Katsotaa nyt miten hauskaa se on:

Olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun pystyviikkasin siivousrätit ja roskapussit ensimmäistä kertaa.

Vakuutuin metodin voimasta lopullisesti, kun kävin läpi vanhoja muisti- ja päiväkirjojani. Kondon kirjassa painotetaan, että tällaisista esineistä luopuminen on kaikkein vaikeinta, ja siksi ne pitäisi jättää karsimisprojektissa viimeiseksi. Myönnän, että rikoin pelin sääntöjä enkä säästänyt näitä projektin viimeiseen vaiheeseen, vaan karsin muistikirjat siinä vaiheessa, kun se tuntui sopivalta. Otin muistikirjat yksi kerrallaan käsiini ja pläräsin hetken. Muutaman sekunnin selaamisen jälkeen tiesin kustakin kirjasta, haluanko pitää sen. Kaikkein vanhimmat kirjat (2000-luvun alusta suunnilleen vuoteen 2007) saivat lähteä, sillä niiden selaaminen lähinnä masensi. Miksi säilyttäisin esineitä, joita katsoessani ja koskettaessani tulen vain surulliseksi?

Olen tähän asti ripustautunut vanhoihin kirjoihin ja moniin muihin esineisiin kai sen vuoksi, että tahdon pitää kiinni jostakin osasesta ns. vanhaa itseäni. Kondon kirjaa lukiessani aloin kuitenkin pohtia, mitä järkeä tässä on. Ensinnäkin muistot tai identiteetti eivät riipu tavarasta. Mikään elävä osa minusta ei tuhoudu, vaikka kaikki tavarani tuhoutuisivat. Toisekseen on helpottavaa päästää irti sellaisista esineistä, jotka muistuttavat konkreettisesti kauan sitten kuolleista identiteetinriekaleista ja myöntää, että olen aika erilainen ihminen nyt kuin kymmenen vuotta sitten (ja siitä erittäin iloinen).

KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika on luultavasti tärkein kirja, jonka olen lukenut tai tulen lukemaan tänä vuonna. Kirjasta opituilla asioilla on ollut valtava vaikutus siihen, miltä kotini näyttää ja kuinka hyvin siellä viihdyn.

Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille, jotka omistavat tavaroita.

Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga Tokimeku Katazuke no Maho, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 34. Keskustelua herättänyt kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika @ Adlibris
KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (e-kirja) @ Adlibris