Kiitos Lahti 2006–2016

Lahti,

olet ollut koko ikäni minulle Kaupunki isolla K:lla; se kaupunki, johon on suunnattu, kun kaupunkiin on ollut asiaa.

Sinä olit suuri ja vilkas verrattuna omaan kotipaikkaani, jonka keskusta kuihtui jo 90-luvulla R-kioskiin ja kahteen markettiin. Melkein koko ysärin ajelimme perheen kesken pari kertaa vuodessa Paavolan Cittarin parkkipaikalle ja otimme suunnaksi Trion nelivärisen valomainoksen. Hieman vanhempana liikennevälineeksi vaihtui bussi, joka toi minut vanhalle linja-autoasemalle – juuri sille, joka seisoo nyt tyhjillään. Istuimme tyttöjen kesken Trion suihkulähdeaulassa (oliko se edes suihkulähde vai pelkkä samea vesiallas?) ja söimme sen jälkeen Mäkkärissä katkarapusalaattia. Pari vuotta myöhemmin ostin alakerran Free Record Shopista ensimmäiset Cureni, My Dying Brideni, Mortiisini ja Immortalini.

Vuosituhannen alkupuolella lähennyimme nopeasti, sillä aloitin opinnot yhdessä lukioistasi. Halusin irrottautua vanhoista kuvioista, ja sosiaalinen elämäni siirtyi käytännössä kokonaan Lahteen. Uudet, lahtelaiset koulukaverit olivat avoimempia maailmalle kuin kotikulmieni nuoret. Lahtelaiset olivat värikkäitä ja kiinnostavia. Tunsin itseni mutaiseksi maalaishiireksi.

Jäin lähes joka aamu koulumatkalla istumaan hetkeksi kaupungintalon puistoon (vaikka tiesin, että myöhästyn ensimmäiseltä tunnilta) ja katselin, kuinka sinä heräsit. Talveksi puiston penkit vietiin pois, ja silloin istuuduin kaupungintalon puoleisen patsaan portaille. Noissa puiston vastakkaisiin päihin sijoitetuissa patsaissa on suurta symboliikkaa.

lahti-kaupungintalo-puisto
Kaupungintalon puisto. Kuva: Tomi Hokkanen, CC BY-SA 3.0.

Lukio kului hitaasti, ja samalla aivan liian nopeasti. Sinä iltana vuonna 2006, kun oikorataliikenne Lahden ja Helsingin välillä käynnistyi, join lasillisen Pere Kermann’sia Oldissa ja oksensin keskelle Aleksanterinkadun jalkakäytävää. Se oli ensimmäinen ja samalla viimeinen julkinen oksennukseni. Viikkoa tai kahta aikaisemmin olin täyttänyt 18.

Hieman ennen syksyn ylioppilaskirjoituksia kävin tyhjenevässä mutta aurinkoisessa Karirannassa ja dippasin ranskanleipää Lidlistä ostettuun tuorejuustopurkkiin. Kun ylioppilaskirjoitusten ensimmäinen rasti oli ohi, muutin pois lapsuudenkodistani pieneen soluhuoneeseen Vapaudenkadulle. Muuttoa seuraavana päivänä menin kaupungintalon puistoon istumaan, vaikka satoi, ja kuuntelin mp3-soittimesta Coilia. Siitä on kulunut nyt lähes päivälleen 10 vuotta.

Vasta silloin sinun asemakaavasi ja identiteettisi alkoivat tulla kunnolla tutuiksi.

lahti-kaupungintalo
Lahden kaupungitalo yöllä. Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0.

Soluhuoneeni neliönmuotoisesta ikkunasta näkyi pimeinä iltoina Askon valomainos. Elin ranskanperunoilla, uunipuurolla ja säilykechileillä. En omistanut edes kunnon verhoja, kirjoituspöytää tai sänkyä. Ainoa huonekaluni oli raskas lipasto (joka valitettavasti on seurannut minua nykyiseen asuntooni asti ja josta en vain millään pääse eroon). Nukuin lattialla vaahtomuovipatjalla. Asetin pöydättömän pöytätietokoneeni patjan jalkopäähän, jolloin pystyin käyttämään konetta makuultani. Jo parin kuukauden kuluttua aloin kärsiä pahoista selkäongelmista, ja samalla opin, että lattialle asetettu keskusyksikkö imee pölyä sisäänsä kuin imuri. On se jännä.

Lukion päätteeksi feilasin ylioppilaskirjoitukset (yleisarvosana eximia ja vain yksi laudatur) ja kevään pääsykoerumban huolella, mikä tarkoitti käytännössä välivuotta. Olisin mieluusti jo muuttanut Turkuun tai Helsinkiin, mutta yhden lisävuoden kuluttaminen sinun hoodeillasi ei sinänsä haitannut. Muutin opiskelijasolusta yksiöön Upon sillan viereen. Silloinen poikaystäväni asui Liipolassa, joten Möysä-Saksala-Kerinkallio-akselin iii-haa-nat pyöräilyreitit tulivat hyvin tutuiksi. Hiki nousee otsalle, kun ajattelen Liipolanmäkeä.

Lahden neofolk-skene, johon kuului noihin aikoihin noin viisi tai kuusi henkilöä, vietti perjantai-iltoja munaliköörin, absintin ja grilliruuan parissa kaupungin itäosissa Suruaikaa ja Tuhatta Kuolemaa Sekunnissa kuunnellen. Eräs meistä järjesti vuokrayksiössään Ruolassa ihania syksyntuoksuisia illanistujaisia, joihin kuului silloin tällöin sivistynyt pique-nique Joutjärven rannalla. Yksiö sijaitsi seitsemännessä kerroksessa yhdessä niistä korkeista taloista, joita nimitetään Seitsemäksi veljekseksi. Näköala oli niin upea, että meinasin kerran pudota ikkunasta. Hupsista.

Ne olivat ihania, kamalia aikoja.

Tuli se taantuma, jonka keskellä kuulemma vieläkin elämme. Tuoreen ylioppilaan oli mahdoton löytää sinun talousalueeltasi sellaisia töitä, joista olisi jotakin maksettu. Hankalaa se taisi olla missä tahansa, mutta täällä niihin aikoihin vielä hankalampaa kuin missään muussa Suomen suurista kaupungeista. Ikätoverini saivat opiskelupaikkoja Helsingistä, Tampereelta, ulkomailta, kuka mistäkin, ja lähtivät. Sinä tyhjenit.

Välivuoden kevätkuukausina pänttäsin pääsykokeisiin raivoissani. En olisi kestänyt toista vuotta peräkkäin tyhjää ja laiskaa olemassaoloa. Hain seitsemään oppilaitokseen. Kuukauden ajan posti toi hyväksymiskirjeitä, ja arvoin pitkään Helsingin ja Tampereen yliopiston välillä. Silloin tuntui selvältä, että muutan pois. Päädyin Helsingin yliopistoon, koska ”Helsinkiin on helpompi muuttaa”. WTF was I thinking, mietin nyt, sillä enhän minä Helsinkiin koskaan muuttanut. – Olen pohtinut paljon sitä, millaista elämästäni olisi tullut, jos olisinkin valinnut Tampereen. Hetken mietittyäni totean aina, ettei kannata; se tulevaisuus meni jo kauan sitten.

Viiden vuoden ajan tuijotin Z-junan ikkunasta maisemia Lahden ja Helsingin välillä. Keväisin tulviva virta Mäntsälän lähellä sijaitsevan laakson pohjalla oli kaunis kuin helminauha, ja on se sitä kai vieläkin. Yhtäkkiä huomasin olevani maisteri.

Samalla sinä muutuit yhä nopeampaa tahtia. Kouvola-henkinen ysäriankeus alkoi väistyä uusien valomainosten ja tuoreen asvaltin tieltä. En tajua, millä rahalla niitä oikein rakennettiin. Trio sulkeutui pitkäksi aika, ja kun se avattiin uudelleen, ei sitä meinannut tunnistaa entisekseen. Suihkulähdeaulassa ei ollut enää suihkulähdettä. Tori jyrättiin parkkihallityömaan alta yli vuodeksi. Sen jälkeen olet elänyt jatkuvassa muutoksessa. Tälläkin hetkellä ydinkeskustassa on käynnissä neljän sadan metrin aidat: joka aamu arvuuttelen, mistä kohtaa tällä kertaa pääsen Aleksanterinkadun toiselle puolelle. Salpurin kisat kalpenevat tämän rinnalla. Kuka kaipaa hyppytorneja, kun meillä on tämä ihana työmaa, joka tekee jokaisesta kauppareissusta tehokkaan urheilusuorituksen ja suuren seikkailun?

lahti-vanha-linja-autoasema
Vaikka vanha linja-autoasema on kolkko, tulee tätä näkymää ikävä. Linja-autoliikenne siirtyi Matkakeskukselle alkuvuodesta 2016. Toivottavasti vanhalle asemarakennukselle ei käy huonosti. Kuva: Tomi Hokkanen, Public Domain.

Samalla kun katukuvasi uudistui, tehtiin myös muita, suurempia muutoksia. Elokuvan ja valokuvan koulutus loppui Lahdessa. Taideinstituutti lakkautettiin. Aluksi ajattelin, että hyvä vaan, kulttuuriväkeä valmistuu Suomessa aivan liikaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun huomasin, että mitä nämä muutokset saivat käytännössä aikaan: Lahdessa ei ollut enää juuri mitään, mikä vetäisi nuoria puoleensa. Taideinstituutti ja Muotoiluinstituutin vanhat linjat eivät olleet tärkeitä pelkästään niiden nuorten kannalta, jotka opiskelivat tai halusivat opiskella niissä; ne vetivät ympärilleen muita nuoria, tekivät sinusta eloisan ja tuoreen.

”Lahti on vähän kuin Silja Europe, se pitää vaa juoda hauskaksi”, ovat Lahti-blogin pitäjät kertoneet YleX:n haastattelussa. Se on totta. Minä olen jo kauan ollut liian vanha tähän. Vain harvoilla pari-kolmekymppisillä on mitään syytä jäädä. Sinä rapistut. En tiedä, mikä tässä meni pieleen, mutta jotakin tehtiin väärin.

Tai sitten tämä on vain laskua ennen uutta nousua. Ehkä sinä oletkin seuraava Kallio.

Lahti, minä jään kaipaamaan sinua monesta syystä. Tässä niistä muutamia:

Puistot ja luonto. Jos Kotkaa ei oteta laskuihin, Suomesta tuskin löytyy Lahtea vihreämpää kaupunkia. Puistoja ja polkuja on joka puolella.

Sarvilevyt. Ostan musiikkia harvoin (tiedätte varmaankin miksi), mutta kun ostan, ostan sen Sarvilevyistä. On käsittämätöntä, kuinka näin marginaaliseen musiikkiin (äärimetalli, industrial, noise, ambient, neofolk &cet.) keskittynyt levykauppa selviää hengissä sellaisessa tavallisten ihmisten kaupungissa kuin Lahti. – Kaupungissa on myös Levykauppa Äx, mutta en aio asioida liikkeessä, jonka näyteikkuna väittää minun olevan kakkapylly.

Ravintolatarjonta. Mariankadun klassinen Sinuhe-kahvila, rento ja perinteinen Hanhenpoika-baari ja keskustan kolme kovaa nepalilaista ravintolaa: Himnadi, Royal Gurkha ja oma suosikkini Pikku Makalu. Ja siis hei, Torvi. Vuosi sitten toimintansa lopettanutta Roosteria on ollut ikävä jo pitkään; se oli Lahden paras baari.

Harjukadun ja Onnelantien pienkerrostalot. Helvetti, että Puu-Paavola pitikin tuhota. Onneksi Harjukadulle ja Onnelantielle jäi pieni pala arkkitehtoonista historiaa.

Välimatkat. Lahden julkisen liikenteen hinta-laatusuhde on tunnetusti huono, mutta mikäs ihme se on, kun kaikki on niin lähellä. Minnekään ei tarvitse kävellä varttia pidempään.

Lahden melkein koko keskusta.
Lahden melkein koko keskusta. Kuva: Macs24, CC BY-SA 3.0.

Vesi. Kuuluneen vuoden aikana olen saanut muistutuksen siitä, miten kamalaa kuraa Helsingin vesijohtovesi on verrattuna Lahden veteen. Siksi olen raahannut mukanani neljää Lahden ihanalla vedellä täytettyä puolen litran juomapulloa joka ikisenä toimistopäivänä. Ne painavat ja ovat hankalia, mutta Lahden vesi on sen arvoista.

Kirjastokino. Sarjan suunnitteleminen ja elokuvien alustaminen on ollut mahtavaa, ja toivon, että kinoja jatketaan senkin jälkeen kun minä poistun kuvioista. Tavallaan on helpotus, kun alustusten suunnittelu jää pois päiväjärjestyksestä (yksi asia vähemmän täyttämässä muutenkin tukkoista kalenteria), mutta kyllä tätä hommaa ikävä tulee.

Ristinkirkko Lahti
Lahden Ristinkirkon torni tuo mieleen Mustan tornin, jossa asuu Sauron.
Kuva: Htm, CC BY-SA 3.0.

Lahti, nyt minä lähden. Moni asia elämässäni muuttuu – asunto, kaupunki, työpaikka. Olen innoissani ja hiukkasen kauhuissani, kuten aina kohdatessani suuria muutoksia. Luovun tutuista, tylsiksi käyneistä ympyröistä ja asunnosta, jossa olen asunut melkein kahdeksan vuotta. Mitä seuraavaksi? Millainen uusi kotimme on todelliselta luonteeltaan? Millaiseksi sosiaalinen piirimme vakiintuu? Keitä uudessa kaupungissa asuvia tuttuja alan tavata säännöllisesti, keitä en? Miltä kaupungin vesijohtovesi maistuu? – Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Minä tunnen ja tiedän, että tämä on hyvä muutos. (edit 8/2020: Voi hitto, olisinpa tiennyt paremmin.)

Lahti, sinulla tulee aina olemaan erityinen paikka mielessäni ja sydämessäni. Minä kasvoin räkänokkaisesta teinistä aikuiseksi Lahdessa. Kymmenessä vuodessa olen oppinut tuntemaan sinut läpikotaisin.

Vaikka olet ruma ja rupinen, minun tulee sinua ikävä. Onneksi me tapaamme vielä.

Näkemiin!

4 kommenttia artikkeliin ”Kiitos Lahti 2006–2016

  1. Voisikin olla hauskaa, jos kirjoittaisit ensikokemuksia Tampereelta. Mutta mielenkiintoista oli lukea Lahdesta, jota en tunne, tiedän vain sen ympäristöteknologiakeskittymästä, en tiedä onko sitä enää olemassa mutta 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä se oli aktiivinen.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Tuollaista toimintaa on kyllä Lahdessa edelleen. Ainakin paikallisessa ammattikorkeassa voi opiskella ympäristöteknologiaa. Käsittääkseni on myös alan yrityksiä, mutta tästä en ole varma, en esimerkiksi osaisi mainita yhtään nimeltä. Ylipäätään Lahti ainakin pyrkii brändäämään itseään ”Suomen ympäristöpääkaupunkina”, ja on täällä kai tosiaan kaupunkisuunnittelussa panostettu ympäristönäkökulmiin enemmän kuin muualla.

      Täytyy tunnustella uuden kaupungin tunnelmia vaikka kuukausi ja kirjata sen jälkeen ajatuksia ylös! :)

      Tykkää

  2. Urbaanien ympäristöjen suosijana sen ylitse mitä tavataan pitää ”luontona” sekä arkkitehtuurin ja tilojen ystävänä pidän myös kaupunkikirjoituksista. Saako uusi kaupunki, mikä onkaan, osakseen tervehdyskirjoituksen?

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kiinnostava ajatus, kiitos tästä! En ole ajatellut tuollaista, mutta täytyy laittaa tämä korvan taakse. Olin alustavasti suunnitellut, etten mainitsisi uuden kotikaupungin nimeä blogissa, mutta tuollainen salamyhkäisyys taitaa lopulta olla turhaa (kyllä sen kotikaupungin pystynee jatkossakin pienellä pähkäilyllä päättelemään).

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s