Yöportieeri (Il Portiere di Notte, Italia 1974) tuli tutuksi jo joskus vuoden 2007 tienoilla, kun katsoin elokuvan ensiminuutit ja nukuin loppuelokuvan ajan sohvalla. Oh, well – nyt oli hyvä aika uusintayritykselle. Noihin aikoihin katsoin ehkäpä 90 prosenttia siitä natsieksploitaatiosta, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Tuo määrä käsittää genren klassikot (jollaiseksi Yöportieerinkin voisi ehkä jonkun mielestä laskea), ei juuri muuta.

Yöportieeri kertoo wieniläisen hotellin vastaanotossa työskentelevästä, entisestä SS-upseeri Maxista (Dirk Bogarde). Vainukoirat ovat jo Maxin kintereillä, ja näyttää pahasti siltä, että Max joutuu pian oikeuden eteen keskitysleirimenneisyytensä vuoksi. Natsivuosista on kulunut jo aikaa – elokuvan preesensissä eletään vuotta 1957 – mutta todisteita Maxia vastaan saattaa silti yhä löytyä. Nürnbergin ja Dachaun oikeudenkäyntien jälkeen aikaa ja mielenkiintoa on pienemmänkin kaliiberin pahantekijöille.

Yllättäen Max törmää entiseen leirivankiin Luciaan (Charlotte Rampling). Takaumista selviää, että sosialistisen vakaumuksensa vuoksi leiritetty Lucia on saanut Maxin puntin vipattamaan, ja Maxin ja Lucian välille on kehittynyt leirillä poikkeuksellinen suhde. Leirillä rooliasetelma on periaatteessa selkeä: upseeri voi pompottaa ja nusautella vankeja niin kuin haluaa, eikä kukaan puutu asiaan. Maxin ylivalta Luciaan näyttää olevaan ehdoton. Käytännössä kuvio ei ole aivan näin yksinkertainen. Max nimittäin ihastuu Luciaan, mikä tarkoittaa sitä, että Lucia saa yllättävää valtaa suhteessa Maxiin.

Kun Lucia ja Max kohtaavat 13 vuotta myöhemmin Wienissä, on Max altavastaajan asemassa. Hän työskentelee poloisena yöportieerina, vaikka paukkuja haastavampiinkin tehtäviin ilmeisesti olisi. Entisen natsiupseerin ei kannata pitää meteliä itsestään, vaan elää matalan profiilin suojissa. Lucia puolestaan on nainut amerikkalaisen kapellimestarin ja elelee leveästi. Entisellä keskitysleirivangilla ei ole mitään pelättävää tai hävettävää – periaatteessa.

Tällä kertaa Lucialla on valta määrätä Maxin kohtalosta. Hän on syyttäjien kipeästi kaipaama todistaja, jonka todistuksen varjolla Max voitaisiin tuomita natsiaikojensa touhuista.

Monet Yöportieerin tulkitsijat näyttävät ajattelevan, että elokuva käsittelee seksiä. Olen eri mieltä – minun nähdäkseni seksillä on Yöportieerissa vain häviävän pieni painoarvo. Sen sijaan elokuvassa on minun nähdäkseni kyse vallasta ja rakkaudesta – molemmat kieltämättä seksiin läheisesti liittyviä teemoja. Entisen upseerin ja vangin välillä ei pitäisi olla mitään perinteistä romanttista suhdetta muistuttavaa, mutta toisin ovat asiat Yöportieerissa. Häiritsevää ja kiusallista elokuvassa on se, kuinka tavallinen mies Max on ja kuinka tavanomaisesti hän kohtelee Luciaa.

Yöportieeri on nähty myös kuvauksena sadomasokismista. Tähänkin näkemykseen minun on esitettävä eriävä mielipiteeni. Lucian ja Maxin suhteessa on eittämättä joitain sadomasokismiin viittaavia piirteitä, mutta niitä on kuitenkin suhteessa vähemmän kuin monissa tälläkin hetkellä käynnissä olevissa, aivan tavallisten ihmisten välillä vallitsevissa parisuhteissa. Kun tavallinen mies lyö tavallista naista, sitä sanotaan perheväkivallaksi. Kun entinen natsiupseeri lyö elokuvassa entistä keskitysleirivankia, sitä sanotaan sadomasokismiksi. Jokin kuviossa ei täsmää.

Sekä Max että Lucia ovat tavattoman kiinnostavia hahmoja. Katsoja voi samastua molempiin, eikä kummankaan käytös missään elokuvan vaiheessa ole täysin käsittämätöntä. Heidän motiivinsa jäävät kuitenkin epäselviksi, mikä onkin tärkeä osanen Yöportieerin taikaa: katsoja ei voi tietää, mitä hahmojen päiden sisällä oikeastaan liikkuu siinä äärimmäisessä tilanteessa, johon he elokuvan juonikäänteiden myötä päätyvät.

Molemmat hahmot on myös tavattoman hyvin näytelty. Tämän elokuvan myötä Dirk Borgardesta tuli yksi niistä näyttelijöistä, joiden nimeen kiinnitän erityistä huomiota elokuvien tuotantotiedoissa. Myös Charlotte Rampling ansaitsee Lucian roolista hatunnoston, rooli kun ei ole ihan helpoimmasta päästä.

Elokuva on myös esteettisenä kokonaisuutena varsin kiehtova. En tiedä filmitekniikasta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, mikä Yöportieerin kuvasta tarkalleen ottaen tekee niin tavattoman kauniin; joka tapauksessa sen sumuiset värisävyt ja pehmeät, mutta voimakkaat kontrastit miellyttävät omaa silmääni tavattomasti. Suuri osa elokuvan kohtauksista on sävyiltään melko tummia, sillä elokuvassa liikutaan lähinnä sisätiloissa. Elokuvan tummasävyisyydelle löytyy peruste myös tarinan psykologisesta kerroksesta: Max mainitsee työskentelevänsä nimenomaan öisin siksi, että valo saa hänet tuntemaan häpeää. Häpeää mistä ja miksi, sitä hän ei tarkenna – vastaus on katsojan tulkittava itse.

Lienee tietoinen ratkaisu, että takaumissa ei puhuta lainkaan. Aivan kuin  leirikokemukset olisivat muistoina jotain niin koskematonta, että niitä ei voi läpikäydä kielen avulla. Ainoat takaumissa kuultavat sanat liittyvät illanviettokohtaukseen, jossa paidaton Lucia esittää Marlene Dietrichin laulamana tunnetuksi tulleen kappaleen Wenn ich mir was wünschen dürfte. Kyiseinen kappale summaa Lucian mielentilaa hyvin:

Wenn ich mir was wünschen dürfte
Käm ich in Verlegenheit,
Was ich mir denn wünschen sollte,
Eine schlimme oder gute Zeit

Koko kappaleen sanat englanninkielisine käännöksineen ja Dietrich-versioineen löytyy täältä.

Yöportieeri on yksi surullisimmista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt. Se pieksee niin Cherbourgin sateenvarjot kuin Hiljaiset sillatkin. Samalla siinä on särmää, jota varsinaisissa nyyhkyelokuvissa ei käytännössä koskaan näe.

*****