Kesän 2020 suosikkimusat

Kuluneena keväänä, joka on kasvanut kieroon monella, monella tapaa, on ollut aikaa syventyä musiikkiin – sekä uuteen että vanhaan. Tässä pientä koostetta kevään ja kesän musiikillisista kohokohdista.

Parasta juuri nyt: Ic3peak

Ic3peak

Tää saattaa ehkä olla paras musiikkivideo ikinä (no, ehkä Carpenter Brutin Turbo Killerin jälkeen). En olisi uskonut, että venäläinen elektrorap putoilisi minulle, mutta kappas vaan miten kävi. Aivan käsittämätöntä. Niin hyvä biisi, niin hyvä video. Ei muuta sanottavaa. Myös seuraavat mainioita vetoja: таблетки, Слёзы.

King Dude: Music to Make War to (2018)

Maaliskuun koronajarrutus sai aikaan aika kummallisen kollektiivisen mielialan. Omaa mieltäni se ei ihmeemmin masentanut – mulla on kotona kivaa. King Duden keikan peruuntuminen kuitenkin harmitti, ja elättelen yhä toivoa, että bändiä pääsisi vielä syksyllä näkemään. Huonoltahan tämä näyttää.

Tämä oli muuten jo kolmas kerta, kun missaan King Duden: kerran taisin kirjaimellisesti nukkua keikan ohitse, toisen kerran lähdin noutamaan lippuvarausta päivän liian myöhään. Ja nyt sitten tämä.

No, mikäs siinä – kuunnellaan sitten King Dudea kotosalla.

Vanha ja uusi Of the Wand and the Moon

Ehti kulua hyvä tovi, etten kuunnellut OTWATMia lainkaan.  Olin epävarma The Lone Descent -albumin suhteen – tavallaan kuulosti hyvältä, mutten ollut varma, oliko alkuperäisestä konseptista tultu jo liian kauas. Nyt voin sanoa että ei oltu. Tänä keväänä olen kuunnellut valtavasti paitsi The Lone Descentiä, myös uutta kokoelmapätkää eli Bridges Burned And Hands Of Timea ja vanhempaa Midnight Williä, joka on vain jostain syystä aiemmin jäänyt minulle etäiseksi.

Robin Guthrie: Carousel (2009) ja muut

Olen kuunnellut kuluneen vuoden aikana suht paljon Cocteau Twinsia ja ajautunut sen myötä tsekkailemaan myös bändin kitaristin eli Robin Guthrien soolotuotantoja. Guthrien musiikki on ilmavaa, soundiltaan kevyesti curehtavaa ethereal… öööh, ambient… äääh… juttua.

Hiljalleen Guthriesta on tullut mun uusi guilty pleasure -artisti. Tai voisi varmaan sanoa myös go to -artisti – sellainen tekijä, jonka musiikkiin on helppo kietoutua, kun tahtoo blokata avotoimiston äänet pois korvistaan ja rauhoittaa omaa mielialaa. Aiemmin olen käyttänyt tähän tarkoitukseen Brian Enon The Pearl– ja Ambient 2 -albumeita, ja (kehtaako tätä edes myöntää) Jon Markin superjuustoisia ambient-levyjä. Nämä albumit osoittavat kuitenkin jo puhkikuluimisen merkkejä. Höylätään siis seuraavaksi Robin Guthrieta.

Cradle of Filth: Cruelty and the Beast (Re-Mistressed) ja Hammer of the Witches

Tästä mä haluan kirjoittaa vähän pidemmälti.

Olin 13-14-vuotiaana kova Cradle of Filth -fani. Se oli eräänlainen välivaihe Guns N’ Rosesin ja oikeasti omituisen musiikin (black metal, neofolk ja semmonen) välillä. CoF:in tuotanto vuoteen 2001 ja Bitter Suites to Succubiin asti on pätevästi hallussa. Sen jälkeen loppui mielenkiinto, enkä ole seuraillut bändin tekemisiä.

Mitä Cradle of Filthille oikein tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Oliko kyse vain siitä, että itse kasvoin sen musiikista ”yli”, vai vesittyikö bändin konsepti jotenkin? Luulen, että kyse on molemmista. Voi aivan objektiivisesti todeta, että Filthin 90-luvun tuotanto pieksee nämä uudemmat pehmolevyt mennen tullen. 90-luvun albumien konseptit ovat selkeitä ja vahvoja. Näihin aikoihin Filthin musiikki oli hämmästyttävän voimakasta ja – en tiedä, voiko tällaista sanaa edes käyttää tässä yhteydessä – seksikästä.

Huomasin kesällä, että vuonna 1998 julkaistusta Cruelty and the Beast -klassikkolevystä on pulpahtanut Spotifyhyn uudelleen miksattu ja masteroitu versio. Cruelty on aina kuulunut omiin Filth-suosikkeihini. Ja huh, miten paljon ytyä albumiin uudelleenmasteroinnilla nyt saatu! Erityisesti Sarah Jezebel Devan taustalaulut pääsevät paljon paremmin esille.

Uudistetusta Crueltysta innostuneena ja suositusten innoittamana tsekkasin myös tuoreehkon (2015, köh-köh… No, on se tuore 90-luvun levyihin verrattuna.) Hammer of the Witches -albumin, joka osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Blackest Magick in Practicen lyriikoissa on kivaa Edgar Allan Poe -fiilistä, mutta musavideo on aika kauhea – ei välitetä siitä. Ei minusta mitään uudestisyntynyttä Filth-fania näillä saa, mutta kiva näitä on ollut kuunnella.

Cult of Fire: Nirvana (2020)

Cult of Firen kohdalla kävi samoin kun King Duden: korona tuli ja perui Suomeen jo sovitun keikan. Uusi keikkapäivämäärä on jo isketty marraskuulle, mutta tilanne ei näytä kovin suotuisalta tuonkaan ajankohdan osalta. No, ihan sama mitä tässä suunnitellaan kun korona kuitenkin tulee taas ja peruu kaiken.

Cult of Fire on tsekkiläistä black metalia, joka juontaa inspiraationsa hindulaisuudesta. Bändin vuonna 2013 julkaistua मृत्यु का तापसी अनुध्यान -levyä on tullut pyöriteltyä aika paljon vuosien varrella. Tänä vuonna innostuin kovin uudesta Nirvana-albumista. Jännä kyllä, myös toinen täyspitkä on pompahtanut tänä vuonna pihalle – Moksha-albumista en kuitenkaan ihmeemmin tykännyt.

Blood and Sun: Love and Ashes (2020)

Blood and Sun on minulle uusi tuttavuus – rouheaa ja hetkittäin herkullisen mahtipontista amerikkalaista neofolkia. Lämpenin tälle hitaahkosti, mutta yritys kannatti – tämä on raikkainta uutta neofolkia pitkään aikaan! Jos Blood and Sunia pitäisi verrata johonkin, vertaisin sitä Spiritual Frontiin: molemmissa musiikin kantava voima on kumeaääninen, tummaverinen nuori mies, joka kerää ympärilleen vaihtelevan määrän vierailevia muusikoita. Rungon muodostavat mies ja kitara, mutta usein soundimaailma paisuu paljon täyteläisemmäksi.

Billie Eilishin musavideot

Hassua ottaa mukaan tällaista teinimusaa. Nykylapset voisivat kuluttaa aikaansa monella tavalla huonomminkin kuin Billie Eilishia kuunnellen. Tässä mimmissä on paljon enemmän syvyyttä kuin noin 99 prosentissa kaupallisesti menestyvistä nykyartisteista. Eilishin musiikki on varsin pelkistettyä eikä usein kovin kiinnostavaa, mutta nämä videot…

Erityisesti When the Party’s Over on aidosti koskettava, vaikka se on kasattu naurettavan yksinkertaisista elementeistä. Kyllä tää vetää mun ihon kananlihalle. Samaa mustaa limaa muuten esiintyy myös Bojack Horsemanin toiseksi viimeisessä jaksossa, jossa liikutaan vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin tässä.

Yotubesta löytyy muuten hauska video, jossa brittiläinen pastori reagoi Eilishin videoihin. Ihan hyviä ajatuksia kaverilla.

Burzum: Filosofem (1996)

Ensin katsoin Lords of Chaosin, sitten kasan black metal -dokkareita. Heti tuli sellainen olo, että voisipa taas kuunnella pitkästä aikaa Burzumia.

Jostain syystä en ole aiemmin päässyt oikein sisälle Filosofem-levyyn, vaikka muut ovat siitä kovasti tykkäilleet. Nyt se sitten tapahtui: onhan tämä aivan käsittämättömän kova albumi.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s