Boogie Nights (1997) arvostelu – Kuinka Eeden menetettiin

Boogie Nights (1997)

Boogie Nights (1997) on värikäs, löyhästi tositapahtumiin perustuva periodidraamaelokuva 1970-luvun pornoteollisuudesta. Päähenkilö Dirk Digglerin (Mark Wahlberg) tarina on rise-fall-tarina eli kertomus, jossa altavastaaja aloittaa vaatimattomista oloista, saavuttaa menestystä, kapuaa maailmanmaineeseen – ja sen jälkeen tulee onnensa kukkuloilta lujaa alas.  Digglerin tarina on samalla myös tarina siitä, kuinka pornoteollisuus muuttui 1980-luvulle tultaessa.

Tapaamme Dirkin vuodesta 1977, jolloin hänet tunnetaan vielä nimellä Eddie Adams. Eddie tiskaa astioita yökerhon keittiössä ja matkustaa pitkän työvuoron jälkeen bussilla nukkumaan äitinsä ja isäpuolensa kotiin. Eräänä iltana elokuvaohjaaja Jack Horner (Burt Reynolds) tulee Digglerin jutulle: kiinnostaisiko ura pornonäyttelijänä? Totta kai kiinnostaa. Kun Eddien äiti vielä haukkuu poikansa idiootiksi ja nollaksi, on Eddie valmis ottamaan housut pois kameran edessä. Hän rientää Hornerin siipien suojaan – ja kohta ollaankin jo kuvaamassa Eddien ensimmäistä seksikohtausta. Dirk Diggler on syntynyt.

70-luvun pornoparatiisi on täynnä aurinkoa ja margaritaa. Kuvassa Dirk ja Reed.

Eräs Boogie Nightsin keskeisistä teemoista on perhe. Eddie – no, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin Dirkiksi – on rikkinäisestä perheestä, jossa keskustellaan vain huutamalla. Erityisesti hänen äitisuhteensa on ongelmallinen: äiti projisoi omia epävarmuuksiaan ja ongelmiaan poikaansa.

Kun Dirkistä tulee Hornerin suojatti, hän siirtyy perheestä toiseen – Horner on hänen uusi isänsä ja tämän vaimo Maggie (upea Julianne Moore) hänen äitinsä. Hassua kyllä, Maggie eli taiteilijanimeltään Amber Waves on myös Dirkin ensimmäinen seksikumppani valkokankaalla. Siinä teille vähän oidipuskompleksia.

Dirk Diggler menestyy nopeasti ja lujaa. Maailma avautuu hänen edessään. Palkintoja satelee, ja kaikki rakastavat häntä. Hän saa kaiken, minkä haluaa: kalliin auton, hienon talon, upeita vaatteita, kauniita naisia.

Dirk, Horner ja Maggie ensimmäisissä yhteisissä kuvauksissa.

Boogie Nightsin maailma on täynnä ihmisiä, jotka tykkäävät pitää hauskaa. Kun pintaa kuitenkin vähän raaputtaa, löytyy alta paljon kipua ja yksinäisyyttä. Lähes kaikki keskeiset hahmot kärsivät perheensä vuoksi: joko perhettä ei ole, tai sitten se on jotenkin vääränlainen.

Kaikkein kivuliain kuvaus liittyy Maggieen ja hänen biologiseen lapseensa. Maggieta pidetään hänen työnsä vuoksi huonona äitinä, eikä hänen anneta tavata poikaansa. Myös Maggien kokaiininkäytöllä on oma roolinsa huoltajuuskiistassa, mikä on sinänsä aivan validi peruste evätä lapsen huoltajuus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lapsen tapaamisoikeuden evääminen on johtanut Maggien kokaiiniriippuvuuteen – ei päinvastoin.

Oma kysymyksensä on se, missä määrin kyse on aidosta uravalinnasta ja missä määrin siitä, että vaihtoehtoja ei ole. Tätä on hyvä pohtia sekä Maggien että muiden elokuvan pornonäyttelijöiden suhteen. Boogie Nightsissa tutustumme Rollergirliin (Heather Graham), joka jättää koulun kesken ja keskittyy pornouraan. Ratkaisun takana näyttää olevan pitkälti se, ettei Rollergirl ole tyyppinä terävimmästä päästä. Koulu on vaikeaa, mutta pornossa hän pärjää. Harva pornonäyttelijä joutuu valitsemaan pornouran ja kirurgin työn välillä, kuten myös After Porn Ends -dokumentissa todetaan.

Philip Seymour Hoffmann nähdään Boogie Nightsissa pienessä, mutta sitäkin mehukkaammassa sivuroolissa.

Lopulta ihana 70-luku muuttuu kylmäksi 80-luvuksi. Vuosia jatkunut kokaiinin aiheuttama hyvänolontunne vaihtuu harmaaseen krapulaan. Porno alkaa siirtyä filmiltä videolle. Tästä käynnistyy kehityskulku, jonka vaikutukset näkyvät edelleen: pornon tekeminen isolla rahalla ei ole taloudellisesti kannattavaa, kun markkina täyttyy kengännauhabudjetilla tehdyistä, rakeisista videoista.

Lisäksi videoilla on tehtävä yhä rajumpia juttuja. Naisten läpsimisestä ja huorittelusta kameran edessä tulee uusi normaali. Tuotantoarvot laskevat. Pornosta tulee halpaa ja vastenmielistä. Eeden on menetetty.

Mikään ei riitä sammuttamaan Maggien tuskaa.

Boogie Nightsissa on valtava määrä hahmoja. Porukkaa on niin paljon, että kaikkien tarinoille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Pahiten tilanpuute nakertaa Buckin (Don Cheadle) hahmoa. Olin koko elokuvan ajan hieman epätietoinen siitä, kuinka Buck ylipäätään liittyy pornoteollisuuteen. Onko hän näyttelijä? Äänimies? Leikkaaja? Suurimman osakseen saamasta ruutuajasta Buck myy stereolaitteita ja keskustelee kavereidensa kanssa siitä, onko cowboy-tyyli hot or not.

Vaikka Buckin rooli pornoteollisuudessa jää epäselväksi, on hänen tarinallaan tärkeä rooli elokuvassa: hänen hahmonsa havainnollistaa sitä, kuinka yhteiskunta, joka kuluttaa ja janoaa pornoa, työntää pornontekijät syrjään ja viskaa heidät luotaan kuin mädät omenat.

Pornotähti Nina Hartley vilahtaa Boogie Nightsissa sivuroolissa.

Boogie Nightsia katsellessani tulin väkisinkin pohtineeksi, miksi elokuvan historialliset epätarkkuudet eivät häirinneet minua käytännössä lainkaan. Olinhan vähän aikaa aikaisemmin katsonut Lords of Chaos -elokuvan, jossa poikkeamat tositarinasta harmittivat julmetusti.

Miksi Boogie Nights saa poiketa todellisuudesta, mutta Lords of Chaos ei? Keksin muutaman eri selitysvaihtoehdon:

  • Lord of Chaosin aihe eli norjalainen black metal on minulle läheinen teema, jonka parissa olen viettänyt merkittävän osan nuoruuttani. Epätarkkuudet omakohtaisesti tärkeässä aiheessa ärsyttävät. (Tämä selitys pohjautuu siis täysin subjektiiviseen kokemukseen.)
  • Tunnen norjalaisen black metalin maailman hyvin, 70-luvun pornoteollisuudesta sen sijaan en tiedä juuri mitään. Siksi havaitsen Lords of Chaosissa enemmän ja helpommin kohtia, joissa totuudesta on poikettu. (Myös tämä selitys liittyy vain subjektiivisiin asioihin.)
  • Kaikkein tärkeimpänä: Lords of Chaosissa henkilöhahmoista käytetään todellisten henkilöiden nimiä.  Boogie Nightsin päähenkilöiden nimet ovat fiktiiviset, ja elokuvan markkinoinnissa ei ole annettu ymmärtää, että yksittäiset elokuvan hahmot vastaisivat suoraan jotakuta tosielämän henkilöä.

Osittain kyse on siis subjektiivisista seikoista. En mielestäni silti objektiivisesti arvioitunakaan ole väärässä, kun suhtaudun Lords of Chaosiin selvästi kriittisemmin kuin Boogie Nightsiin.

Boogie Nights on äänekäs ja värikäs elokuva. Sitä katsellessa tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti sukeltanut johonkin uuteen aineeseen: elokuvan ääni- ja värimaailma ympäröivät katsojan kuin vesi kalan. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti. Ääniraita on koostettu monipuolisesti aikakauden musiikista – on Boney M:ää, Hot Chocolatea, Beach Boysia, Jethro Tullia… Myös kohtaukseen, jossa asiat alkavat niin sanotusti mennä pahasti pieleen, on musiikki toteutettu hämmästyttävän hyvin.

Musiikki ja värit täyttävät Boogie Nightsin kohtauksia.

Minulla oli onni päästä katsomaan Boogie Nightsia Kavin filmikopiolta. Siitä, kun pääsin viimeksi katsomaan elokuvaa filmikopiolta, onkin kulunut jo useampi vuosi (!), joten elämys oli sitäkin raikkaampi. Uskon, että kokemuksesta jäi juuri filmiformaatin vuoksi niin positiivinen fiilis.

*****

11 kommenttia artikkeliin ”Boogie Nights (1997) arvostelu – Kuinka Eeden menetettiin

  1. Juha Saari

    Oliko tämä pidempi versio? Siinähän on kai yli puolen tunnin tunnin ero. Ja lyhyemmässä sen huomaa. Jotenkin tunnelma muuttuu liian äkisti. Pidin muuten myös tuon nelosen verran silti.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Tää oli 2,5 h pitkä, olettaisin että olisi pitkä versio? Tällaisenaan tuntui kyllä sopivalta, enempi olisi ollut liikaa. IMDb ei tuntenut tästä muita versioita ja Elonet antaa neljä tarkastustietoa, kaikissa suunnilleen sama kesto.

      Tsekkasin muuten Koirat eivät käytä housuja, kiitokset vielä sulle kun taannoin muistutit tämän olemassaolosta.

      Tykkää

      1. Heini L.

        Muistan joo, ettet oikein perustanut. Yritin googlettaa, olisko sulla ollut tekstiä tästä leffasta, mutta ei löytynyt, spottasin vain hajamainintoja kyseisestä leffasta ja nekin lähinnä kommenttiosiosta. Sano jos multa meni jotain ohi?

        Koiraleffan konsepti vaikutti minusta alkuun ankealta, enkä olisi katsonut tätä ellei ohjaaja olisi ollut Valkeapää. No, olen tähän mennessä tykännyt kaikesta mitä Valkeapää tekee ja niin tykkäsin tästäkin. Minusta avain koiraleffaan on siinä, ettei sitä erehdy katsomaan rakkauselokuvana, vaan pikemminkin elokuvana surutyöstä ja hallinnan tunteesta. Mulla on tuloss tekstikin tästä, pistän sen julki näillä näkymin ensi viikolla.

        Tykkää

      2. Juha Saari

        En tosiaan kirjoittanut siitä mitään. Yllättävää. He ovat paenneet oli kiehtovampi tapaus kaikessa kummallisuudessaan. En ole varma, tavoittiko se loputa tekijän intentiota, mutta kun tulkitsin sitä Lacanin teorialla, se tuntui kiinnostavalta. Siitä mulla on lyhyt postaus nimellä Kun maailma halkeaa.

        Koirat ei koskettanyt mua mitenkään. Juhan suru tuntui yhdentekevältä ja tapa käsitellä sitä keinotekoiselta. Loppukuva oli loistava. Krista Kosonen dominana ei tuntunut yhtään uskottavalta. Mutta nää on mielipidekysymyksiä. (Nykyään pidän kritiikkejä juuri sellaisina. En ota edes itseäni enää kovin vakavasti. No, juttuni Andrei Rublevista julkaistaan Laajakuvassa huomenna. Sitä oli aivan ihana kirjoittaa. Eli paraskin puhuja kritiikin turhanaikaisuudesta…)

        Tykkää

      3. Heini L.

        Joo, kyllä He ovat paenneet oli minunkin mielestäni koiraleffaa kiinnostavampi. Koiraleffa tarjoaa helpon katsomisen tavan, ”jaa tää on vähän kuin 50 Shades of Grey”. Ei todellakaan ole, mutta jos haluaa helpolla päästä niin sellaisena sen voi katsoa. He ovat paenneet taas on väistämättä outo ja rikkoo kerronnan traditioita. Se ei anna oikopolkua. Se ei päästä katsojaa helpolla. Siksi tykkään siitä.

        Hyvä kritiikki pohjautuu perusteltuun luetaan. Mukana voi olla mielipideseikkoja, mutta perusteet ovat tykkäsin/en tykännyt -kommentteja tärkeimpiä ja kiinnostavampia. Eri ihmiset löytävät elokuvista eri juttuja ja siksi kritiikkien lukeminen on kiinnostavaa.

        Mutta vierastan kyllä näitä sanoja, kritiikki ja arvostelu. En mä koe sinänsä arvostelevani mitään, mä vain kerron ajatuksiani. Pyöritän arvostelu-sanaa mukana vain hakukoneiden takia.

        Tykkää

    2. juha saari

      https://www.laajakuva.com/andrei-rublev-ja-elaman-kauneus/

      kun aiemmin sinulle sanoin, että en ota itseänikään enää kovin vakavasti, se koskee juttuja, joissa yritän vakuutella jonkun hyvyyttä tai huonoutta. se on jotenkin turhauttavaa. sillä, onko joku samaa mieltä kanssani, on yhdentekevää. mutta tuo linkin kirjoitus ei tietenkään ole arvio vaan runollinen kirjoitus siitä, miten jokin objekti, tässä elokuva, koskettaa maailmaani. jos joku saa yhteyden kokemukseeni, olen siitä hyvin iloinen. tai nauttii tekstistäni sinänsä. niin yritän opetella yhä paremmin kirjoittamaan.

      Liked by 1 henkilö

      1. Heini L.

        Hyvä teksti. Olet mielestäni tavoittanut elokuvasta olennaisimman. Olen itsekin kirjoittanut Andrei Rublevista, mutta en nyt linkitä tekstiä tähän. Nyt, viisi vuotta kirjoittamisen jälkeen, koko teksti tuntuu hölmöltä. Olen jaaritellut ummet ja lammet siitä, kuinka elokuvan kuvauksissa vahingoitettiin ainakin yhtä hevosta. No joo, tuntuu vähän triviaalilta aiheelta nyt mutta näköjään se on kiinnostanut minua tuolloin.

        Tykkää

      2. Juha Saari

        (Tuleekohan tämä tuohon sun viimisen kommentin perään.)

        Kiitos kirjoitukseni palautteesta. Olen otettu.

        Tykkää

Vastaa käyttäjälle juha saari Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s