Boogie Nights (1997) arvostelu – Kuinka Eeden menetettiin

Boogie Nights (1997)

Boogie Nights (1997) on värikäs, löyhästi tositapahtumiin perustuva periodidraamaelokuva 1970-luvun pornoteollisuudesta. Päähenkilö Dirk Digglerin (Mark Wahlberg) tarina on rise-fall-tarina eli kertomus, jossa altavastaaja aloittaa vaatimattomista oloista, saavuttaa menestystä, kapuaa maailmanmaineeseen – ja sen jälkeen tulee onnensa kukkuloilta lujaa alas.  Digglerin tarina on samalla myös tarina siitä, kuinka pornoteollisuus muuttui 1980-luvulle tultaessa.

Tapaamme Dirkin vuodesta 1977, jolloin hänet tunnetaan vielä nimellä Eddie Adams. Eddie tiskaa astioita yökerhon keittiössä ja matkustaa pitkän työvuoron jälkeen bussilla nukkumaan äitinsä ja isäpuolensa kotiin. Eräänä iltana elokuvaohjaaja Jack Horner (Burt Reynolds) tulee Digglerin jutulle: kiinnostaisiko ura pornonäyttelijänä? Totta kai kiinnostaa. Kun Eddien äiti vielä haukkuu poikansa idiootiksi ja nollaksi, on Eddie valmis ottamaan housut pois kameran edessä. Hän rientää Hornerin siipien suojaan – ja kohta ollaankin jo kuvaamassa Eddien ensimmäistä seksikohtausta. Dirk Diggler on syntynyt.

70-luvun pornoparatiisi on täynnä aurinkoa ja margaritaa. Kuvassa Dirk ja Reed.

Eräs Boogie Nightsin keskeisistä teemoista on perhe. Eddie – no, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin Dirkiksi – on rikkinäisestä perheestä, jossa keskustellaan vain huutamalla. Erityisesti hänen äitisuhteensa on ongelmallinen: äiti projisoi omia epävarmuuksiaan ja ongelmiaan poikaansa.

Kun Dirkistä tulee Hornerin suojatti, hän siirtyy perheestä toiseen – Horner on hänen uusi isänsä ja tämän vaimo Maggie (upea Julianne Moore) hänen äitinsä. Hassua kyllä, Maggie eli taiteilijanimeltään Amber Waves on myös Dirkin ensimmäinen seksikumppani valkokankaalla. Siinä teille vähän oidipuskompleksia.

Dirk Diggler menestyy nopeasti ja lujaa. Maailma avautuu hänen edessään. Palkintoja satelee, ja kaikki rakastavat häntä. Hän saa kaiken, minkä haluaa: kalliin auton, hienon talon, upeita vaatteita, kauniita naisia.

Dirk, Horner ja Maggie ensimmäisissä yhteisissä kuvauksissa.

Boogie Nightsin maailma on täynnä ihmisiä, jotka tykkäävät pitää hauskaa. Kun pintaa kuitenkin vähän raaputtaa, löytyy alta paljon kipua ja yksinäisyyttä. Lähes kaikki keskeiset hahmot kärsivät perheensä vuoksi: joko perhettä ei ole, tai sitten se on jotenkin vääränlainen.

Kaikkein kivuliain kuvaus liittyy Maggieen ja hänen biologiseen lapseensa. Maggieta pidetään hänen työnsä vuoksi huonona äitinä, eikä hänen anneta tavata poikaansa. Myös Maggien kokaiininkäytöllä on oma roolinsa huoltajuuskiistassa, mikä on sinänsä aivan validi peruste evätä lapsen huoltajuus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lapsen tapaamisoikeuden evääminen on johtanut Maggien kokaiiniriippuvuuteen – ei päinvastoin.

Oma kysymyksensä on se, missä määrin kyse on aidosta uravalinnasta ja missä määrin siitä, että vaihtoehtoja ei ole. Tätä on hyvä pohtia sekä Maggien että muiden elokuvan pornonäyttelijöiden suhteen. Boogie Nightsissa tutustumme Rollergirliin (Heather Graham), joka jättää koulun kesken ja keskittyy pornouraan. Ratkaisun takana näyttää olevan pitkälti se, ettei Rollergirl ole tyyppinä terävimmästä päästä. Koulu on vaikeaa, mutta pornossa hän pärjää. Harva pornonäyttelijä joutuu valitsemaan pornouran ja kirurgin työn välillä, kuten myös After Porn Ends -dokumentissa todetaan.

Philip Seymour Hoffmann nähdään Boogie Nightsissa pienessä, mutta sitäkin mehukkaammassa sivuroolissa.

Lopulta ihana 70-luku muuttuu kylmäksi 80-luvuksi. Vuosia jatkunut kokaiinin aiheuttama hyvänolontunne vaihtuu harmaaseen krapulaan. Porno alkaa siirtyä filmiltä videolle. Tästä käynnistyy kehityskulku, jonka vaikutukset näkyvät edelleen: pornon tekeminen isolla rahalla ei ole taloudellisesti kannattavaa, kun markkina täyttyy kengännauhabudjetilla tehdyistä, rakeisista videoista.

Lisäksi videoilla on tehtävä yhä rajumpia juttuja. Naisten läpsimisestä ja huorittelusta kameran edessä tulee uusi normaali. Tuotantoarvot laskevat. Pornosta tulee halpaa ja vastenmielistä. Eeden on menetetty.

Mikään ei riitä sammuttamaan Maggien tuskaa.

Boogie Nightsissa on valtava määrä hahmoja. Porukkaa on niin paljon, että kaikkien tarinoille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Pahiten tilanpuute nakertaa Buckin (Don Cheadle) hahmoa. Olin koko elokuvan ajan hieman epätietoinen siitä, kuinka Buck ylipäätään liittyy pornoteollisuuteen. Onko hän näyttelijä? Äänimies? Leikkaaja? Suurimman osakseen saamasta ruutuajasta Buck myy stereolaitteita ja keskustelee kavereidensa kanssa siitä, onko cowboy-tyyli hot or not.

Vaikka Buckin rooli pornoteollisuudessa jää epäselväksi, on hänen tarinallaan tärkeä rooli elokuvassa: hänen hahmonsa havainnollistaa sitä, kuinka yhteiskunta, joka kuluttaa ja janoaa pornoa, työntää pornontekijät syrjään ja viskaa heidät luotaan kuin mädät omenat.

Pornotähti Nina Hartley vilahtaa Boogie Nightsissa sivuroolissa.

Boogie Nightsia katsellessani tulin väkisinkin pohtineeksi, miksi elokuvan historialliset epätarkkuudet eivät häirinneet minua käytännössä lainkaan. Olinhan vähän aikaa aikaisemmin katsonut Lords of Chaos -elokuvan, jossa poikkeamat tositarinasta harmittivat julmetusti.

Miksi Boogie Nights saa poiketa todellisuudesta, mutta Lords of Chaos ei? Keksin muutaman eri selitysvaihtoehdon:

  • Lord of Chaosin aihe eli norjalainen black metal on minulle läheinen teema, jonka parissa olen viettänyt merkittävän osan nuoruuttani. Epätarkkuudet omakohtaisesti tärkeässä aiheessa ärsyttävät. (Tämä selitys pohjautuu siis täysin subjektiiviseen kokemukseen.)
  • Tunnen norjalaisen black metalin maailman hyvin, 70-luvun pornoteollisuudesta sen sijaan en tiedä juuri mitään. Siksi havaitsen Lords of Chaosissa enemmän ja helpommin kohtia, joissa totuudesta on poikettu. (Myös tämä selitys liittyy vain subjektiivisiin asioihin.)
  • Kaikkein tärkeimpänä: Lords of Chaosissa henkilöhahmoista käytetään todellisten henkilöiden nimiä.  Boogie Nightsin päähenkilöiden nimet ovat fiktiiviset, ja elokuvan markkinoinnissa ei ole annettu ymmärtää, että yksittäiset elokuvan hahmot vastaisivat suoraan jotakuta tosielämän henkilöä.

Osittain kyse on siis subjektiivisista seikoista. En mielestäni silti objektiivisesti arvioitunakaan ole väärässä, kun suhtaudun Lords of Chaosiin selvästi kriittisemmin kuin Boogie Nightsiin.

Boogie Nights on äänekäs ja värikäs elokuva. Sitä katsellessa tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti sukeltanut johonkin uuteen aineeseen: elokuvan ääni- ja värimaailma ympäröivät katsojan kuin vesi kalan. Lavastus ja puvustus on toteutettu huolellisesti. Ääniraita on koostettu monipuolisesti aikakauden musiikista – on Boney M:ää, Hot Chocolatea, Beach Boysia, Jethro Tullia… Myös kohtaukseen, jossa asiat alkavat niin sanotusti mennä pahasti pieleen, on musiikki toteutettu hämmästyttävän hyvin.

Musiikki ja värit täyttävät Boogie Nightsin kohtauksia.

Minulla oli onni päästä katsomaan Boogie Nightsia Kavin filmikopiolta. Siitä, kun pääsin viimeksi katsomaan elokuvaa filmikopiolta, onkin kulunut jo useampi vuosi (!), joten elämys oli sitäkin raikkaampi. Uskon, että kokemuksesta jäi juuri filmiformaatin vuoksi niin positiivinen fiilis.

*****