Koska olen varhain keski-ikäistynyt ja muutenkin tylsä ihminen ja koska sekä vapunaatto että -päivä olivat siipalleni työpäiviä, päätimme viettää vappua kotona Netflixin, sipsikulhon ja parin ohrapirtelön seurassa.  Vappuaattona ja vapunpäivänä katsottaviksi valikoitui kolme dokumenttia. Koska halusin ottaa rennosti sen sijaan, että olisin miettinyt, ”mitä mä kirjoittaisin tästä blogiin”, päätin kirjoittaa kustakin dokumentista vain lyhyen summauksen.

Kurt & Courtney (Iso-Britannia 1998)

Kiinnostukseni Cobainiin heräsi viime syksynä Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin myötä. Siinä missä Montage of Heck on ilmaisullisesti kunnianhimoinen ja kaunis, on Kurt & Courtney asiavetoinen ja kotikutoisen näköinen. Puuhamies Nick Broomfield vaikutttaa harrastelijamaiselta. Haastattelutilanteita ei ole rauhoitettu, vaan juttua väännetään milloin jalkakäytävällä, milloin haastateltavan takapihalla, milloin kahvilannurkassa. Se, että sopivia haastateltavia ylipäätään löytyy, vaikuttaa olevan onnenkantamoisten varassa. Monien haastateltavien taustoja ei mitä ilmeisimmin ole lainkaan tarkistettu. Koko dokumentissa on gonzo-henkinen perusvire: mennään tonne ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Dokumentin pointtina on pohtia, tappoiko Cobain todellakin itsensä, vai onko mahdollista, että hänet murhattiin. Mihinkään selkeään lopputulokseen ei päästä, sillä Courtney Love onnistuu ahdistelemaan dokumentin rahoittajien hanat niin tiukalle, ettei tuotantoa saattaa kunnolla päätökseen. Dokumentin ylläripyllärinä vilahtaa The Mentorsin El Duce. Kaikenlaisiin paikkoihin tuokin kaveri elämänsä aikana ehti.

Koko dokumentti näyttää olevan katsottavissa Youtubessa.

After Porn Ends (Yhdysvallat 2012)

Voiko entinen pornonäyttelijä elää normaalia elämää? Hankkia lapsia, olla kotiäiti, käydä päivätyössä? Periaatteessa kyllä, käytännössä ehkä ei.

After Porn Ends -dokumentissa haastatellaan aikuisviihdealalta eläköityneitä ihmisiä. Mukaan on haalittu ilmeisen tarkoituksellisesti mahdollisimman heterogeeninen haastateltavien joukko. Osa porukasta ei häpeile pornomenneisyyttään millään tavoin, monet jopa nauttivat edelleen aktiiviuransa hedelmistä. Toiset katuvat menneisyyttään. Tapoja suhtautua asiaan on yhtä paljon kuin haastateltujakin.

Yllättävää dokumentissa on se, kuinka harva haastatelluista kokee pornouran vaikuttaneen negatiivisesti myöhempään elämäänsä. Suurin osa vaikuttaa pitävän sitä vain yhtenä työuran vaiheena, jonka voi jättää taakseen siinä missä teini-iän kesätyöt jätskikiskalla. Sen sijaan ne, jotka katuvat menneisyyttään, katuvat sitä hyvin raskaasti. Erityisesti Luke Ford valittaa antaumuksella, kuinka yhteiskunta eristää aikuisviihdealalla työskentelevät ja työskennelleet ihmiset lopullisesti rajojensa ulkopuolelle. Fordin puheista välittyy hyvin toisenlainen kuva kuin esimerkiksi Nina Hartleyn, Sekan, Tiffany Millionin, Randy Westin tai John Leslien kertomuksista.

Loppujen lopuksi melko harvat haastatelluista mainitsevat kokeneensa syrjintää menneisyytensä vuoksi. Ehkäpä kurjimman esimerkin tästä kertoo Houston, joka oli erotettu työstään sen vuoksi, että esimies oli päässyt perille hänen pornomenneisyydestään. Moni haastatelluista kertoo pitävänsä eläköitymisestään huolimatta mahdollisena paluutaan pornon pariin – ja kuten dokumentin loppuun sijoitettu katsaus haastateltujen myöhempään elämään kertoo, moni onkin taloudellisten vaikeuksien vuoksi palannut alalle. Ehkäpä tosiaankin on niin, että normaaliin palkkatyöhön ja sen suomaan tulotasoon on vaikea tottua pornolla ansaitun helpon rahan jälkeen.

On ihanaa, että myös Nina Hartley pääsee dokumentissa ääneen. Arvostan Hartleyta kovasti – en hänen aikuisviihdeansioidensa, vaan ajatustensa ja asenteensa vuoksi. En ole hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta, mutta kunnioitan hänen suoraselkäisyyttään ja rehellisyyttään. Hartley on pian kuusissakymmenissä ja jatkaa aikuisviihdeuraansa edelleen. Hän ei kerro dokumentissa oikeastaan mitään omasta urastaan tai elämästään; sen sijaan hän puhuu yleisistä käsityksistään siitä, kuinka aikuisviihdealalla työskentely vaikuttaa ihmisen omakuvaan ja tulevaisuuteen. – Paola Suhonen mainitsi pari vuotta sitten haastattelussa työstävänsä dokumenttia Hartleysta. En tiedä onko projekti edelleen työn alla – vähän huonolta näyttää, sillä asian tiimoilta on vallinnut täydellinen radiohiljaisuus jo useamman vuoden. Harmi.

Nina Hartley ei ollut ainoa kiinnostava tyyppi dokumentissa. Olin yllättynyt, kuinka monia sielukkaan, sympaattisen ja fiksun oloisia ihmisiä dokumentissa haastateltiin. Haastatelluista vain pari vastasi aivottoman peruspornotähden stereotypiaa. Tiedä sitten, oliko tällainen vaikutelma dokumentin tekijöiden tähtäimessä.

Going Clear: Scientology & The Prison of Belief (Yhdysvallat 2015)

Going Clear -dokumentti pyörähti Ylellä viime syksynä, ja tuttavapiirissäni kehuttiin sitä auliisti. Ohitin dokkarin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että se esitettiin Docventuresin ”viikon dokumenttipläjäyksenä”. Sorry dudes, mutta Docventures ei brändinä vetoa muhun tippaakaan, joten suosiolla skippaan käytännössä kaiken sisällön, jota sen puitteissa minulle tarjoillaan.

Mutta Going Clear, ai että – tämä oli tiukkaa tavaraa. Dokumentissa entiset skientologit kertovat, mikä sai heidät kiinnostumaan skientologiasta ja mikä piti heidät vuosia, jopa vuosikymmeniä mukana skientologiakirkon toiminnassa. Aivan kuten After Porn Endsin ex-pornotähdet, myös Going Clearin entiset skientologit  ovat sympaattisia ja fiksun oloisia. En vieläkään osaa sanoa, mistä skientologiakirkon suosio johtuu. Siitä olen kuitenkin varma, että toiminnassa mukana olevien ihmisten tyhmyydellä tai ymmärtämättömyydellä se ei selity.

Mahtavinta Going Clearissa on se, etteivät sen haastatellut ole mitä tahansa rivijäseniä, vaan henkilöitä, jotka ovat toimineet erittäin korkeissa asemissa skientologien järjestön sisällä. On kiinnostavaa nähdä arkistonauhaa, joissa nämä samat henkilöt puolustavat kirkkain silmin skientologiakirkon toimia ja pyrkivät puhdistamaan sen julkisuuskuvaa – ja heti sen jälkeen dokumenttia varten kuvattua haastattelumateriaalia, jossa henkilö sanoo suoraan puhuneensa tuolloin täyttä potaskaa.

Going Clearin myötä on oikeastaan aika helppoa ymmärtää, mikä saa ihmiset lähtemään mukaan skientologiakirkon kaltaisiin organisaatioihin. Se on aika kova saavutus dokumentilta.