Bernhard Schlink: Lukija (1995) arvostelu

lukija kansi
Lukija (1995)

Bernhard Schlink: Lukija (Der Vorleser, 1995, suom. 1998)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Katsoin Stephen Daldryn ohjaaman Lukija-elokuvan (The Reader, Saksa/Yhdysvallat 2008) joskus viime vuosikymmenen lopulla. Vaikken yleensä ole järin perso draamalle enkä valtavirtatuotteiden natsiruodinnalle, Lukija teki minuun vaikutuksen. Nyt, kun elokuvan katselusta on kulunut jo hieman aikaa, oli sopiva hetki tarttua alkuteokseen. Suurin osa elokuvan yksityiskohdista oli jo pyyhkiytynyt mukavasti pois mielestä. En kuullut kirjan pitkiä sisäisiä monologeja lukiessani Ralph Fiennesin ääntä. Sen sijaan Kate Winslet kasvoista en päässyt eroon: hänen roolisuorituksensa elokuvassa on liian mieleenpainuva.

Lukijan tarina jakautuu kolmeen osaan. On alku: päähenkilö ja minäkertoja, lukioikäinen Michael rakastuu Hannaan ja saa odottamatonta vastarakkautta. On keskikohta: oikeustieteen ylioppilas Michael seuraa oikeudenkäyntiä, jossa Hanna on syytettynä. Ja on loppu: mitä tapahtui oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen?

Teoksen alkupuoli ei lupaa paljoa. Eletään oletettavasti 1950-lukua. Aikuistumisen kynnyksellä keikkuva Michael aloittaa intiimin suhteen Hannaan, joka voisi ikänsä puolesta olla Michaelin äiti. Kiihkeä suhde on pidettävä salassa, sillä maailma ei katso hyvällä keski-ikäisen naisen ja teinipojan lempeä.

Vaikka ensimmäinen osa ei tarinan tei teemojen kannalta juuri innosta, on se kuvauksen kannalta varsin onnistunut. Michael kuvaa erityisesti elinpiirinsä miljöitä eläväisesti ja osuvin sanoin. Hän kuvailee auliisti myös Hannaa, jonka hhamoon lukija nyt tutustutetaan  ja ihastutetaan. Hanna on pelokas ja arka, mutta samalla voimakas ja dominoiva. Ei ole hetkeäkään epäselvää, että juuri Hanna päättää, mihin suuntaan hänen ja Michaelin välinen suhde kehittyy. Samalla hänessä on jotakin vastenmielistä, alkukantaista ja kehittymätöntä.

Samalla teini-ikäisen pojan ja neljääkymmentä lähestyvän naisen suhde tuntuu kyseenalaiselta. On hyvä leikitellä hetki sillä ajatuksella, millainen teos Lukija olisi, jos asetelma olisikin päinvastainen: jos Hanna olisikin Hanz ja Michael olisikin Michaela. Suhtautuisimme toisin moneen asiaan.

Alkupuoli on kuvaukseltaan rikasta, mutta sisällöltään ohkaista. Vanhemman naisen ja nuoren miehen välisen suhteen kuvaaminen ei sinällään ole kovinkaan kiinnostavaa. Temaattista sisältöä tekstiin alkaa tulla juonen toisessa osassa, kun Michael pääsee seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa Hanna istuu syytettynä erinäisistä toisen maailmansodan aikana tapahtuneista rikoksista. Hanna ja Michael lakkaavat olemasta yksilöitä ja muuttuvat omien sukupolviensa edustajiksi: natseiksi (tai vähintäänkin natsien hyväksyjiksi) ja nuoreksi, nousevaksi sukupolveksi, joka kokee väsymätöntä tarvetta käsitellä ja märehtiä edellisen sukupolven tekoja. Tätä kuvaa Michaelin pohdinta siitä, kuinka oikeudenkäyntejä seuraavat opiskelijat suhtautuvat istunnoissa käsiteltäviin asioihin:

Nykyisin olen sitä mieltä, että todella inhottavaa olikin se into, jolla me kaivoimme esiin hirveyksiä ja yritimme tyrkyttää tietoa niistä muillekin. Mitä kauheammista tapauksista luimme ja kuulimme, sitä vakuuttuneemmaksi tulimme omasta valistus- ja syyttämistehtävästämme. Vaikka jotkut seikat olivat salvata meiltä hengen, me kohotimme ne voitonriemuisina esiin. Katsokaas tätä!

Tähän asenteeseen törmää yhä tänä päivänäkin aika usein. On ihmisiä, jotka lukevat kirjallisuutta holokaustista (& cetera) voidakseen reagoida lukemaansa – voidakseen kauhistua ja päivitellä, kuinka kukaan pystyy tekemään tuollaista. Tarkoituksena ei ole laajentaa omaa ymmärrystä, vaan vahvistaa lukijan sisäistä kokemusta siitä, että holokaustin kaltaiset ilmiöt ovat hänen omalle maailmalleen ja sisäisyydelleen jotakin täysin vierasta ja mahdotonta.

Juuri tässä kohtaa mennään metsään. Ihminen, joka ei tutki sisintään ja tunnista omaa potentiaaliaan väkivaltaan ja pahaan, on kaikkein eniten altis sopivan tilaisuuden tullen sortumaan niihin. Juuri siksi pelkkä tuomitseminen on äärimmäisen vaarallista – ja juuri siksi Lukija on romaanina niin ansiokas.

Lukija @ Adlibris

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s