Richard Condon: Mantšurian sankari (1959) arvostelu

Mantsurian sankari
Mantšurian sankari (1959)

Richard Condonin Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959) on aivopesuun ja mielenhallintaan liittyvän salaliittofiktion ja poliittisen trillerin klassikko. Romaani on tullut tunnetuksi Suomessa ennen kaikkea John Frakenheimerin Mantsurian kandidaatti -elokuvan myötä. Kirjaa ei meillä ilmeisesti ole kovin laajasti luettu – ymmärtääkseni vuonna 1960 julkaistusta suomennoksesta on otettu vain yksi painos. Hoi vaan, Otava! Olisiko jo uuden painoksen aika? On kansallinen häpeä, että näin tiukan romaanin saatavuudesta ei pidetä huolta.

Romaanin päähenkilö Raymond Shaw on monella tapaa erikoislaatuinen olento. Hänen laskelmoiva äitinsä on tehnyt pojastaan kylmän ja sosiaalisesti rajoittuneen rautalankaihmisen, jonka on vaikea sietää minkäänlaista ihmisseuraa. Misantropiastaan huolimatta Raymond on kuitenkin kunnostautunut maanmiestensä suojelussa: hän on osallistunut Korean sotaan vuonna 1952 ja oman joukkueensa pelastaakseen asettanut itsensä vakavaan vaaraan. Romaanin alussa tapaamme Raymondin vastaanottamassa urhoollisuusmitalia näistä ansioista.

Vai menikö tarina sittenkään aivan näin? Mitä joukkueen miehille oikeastaan tapahtui Koreassa? Vuosia myöhemmin joukkuetta johtanut majuri Ben Marco alkaa nähdä hirvittäviä painajaisia, joissa hän näkee Shaw’n murhaavan kaksi joukkuetoveriaan kiinalaisten ja venäläisten viranomaisen järjestämässä näytöksessä. Unet ovat poikkeuksellisen realistisia. Kun Marco on univajeissaan menettämäisillään järkensä, hän saa kuulla, että eräs toinenkin joukkueen mies näkee samoja painajaisia. Totuus joukkueen sotaretkestä alkaa kiertyä auki.

Käsite ”Mantsurian kandidaatti” on vakiintunut osaksi kieltämme. Sillä voidaan viitata joko poliittiseen toimijaan, joka hakeutuu virkaan tietyn ryhmän edustajana vesittääkseen tämän ryhmän toimintaa ja edistääkseen vastapuolen intressejä. Käsite onkin noussut juuri tässä merkityksessä esille amerikkalaislehdissä viime kuukausien aikana: Donald Trumpia epäillään venäläismieliseksi Mantsurian kandidaatiksi. – Lisäksi käsitteellä viitataan usein aivopestyyn sätkynukkeagenttiin, joka suorittaa orjallisesti ja kyseenalaistamatta kaikki hänelle annetut käskyt – myös ne, jotka ovat hänen oman asemansa kannalta epäedullisia. Käskyn suorittamisen jälkeen agentti ei muista tapahtuneesta mitään.

Mielenhallinnan keinot ovat saaneet 2000-luvun mittaan nousseen salaliittoteoriainnostuksen myötä valtavasti huomiota ja palstatilaa erilaisissa verkkomedioissa. Erityisesti arkkityyppi aivopestystä, vailla omaa tahtoa toimivasta poptähdestä on mediassa esillä uskomattoman paljon. Menneillä vuosikymmenillä mielenhallinta assosioitiin kuitenkin selkeämmin politiikkaan ja ennen kaikkea kylmään sotaan: aivopesun kohteiksi ei epäilty poptähtiä, vaan kahden suurvallan välillä sukkuloivia agentteja. Aivan erityisesti mielenhallinta ja sen kytkökset kylmään sotaan nousivat esille Kennedyjen murhien, ydinsodan uhkan ja MKUltran leimaamalla 60-luvulla. Mielenhallintaan liittyvä tarinaperinne on valtavasti velkaa Mantšurian sankarille, jonka voisi kai sanoa yksin luoneen aivopestyn sätkynukkeagentin arkkityypin. Ja juuri tämän tradition varaan rakentuvat myös nykypäivän salaliittoteoriaverkot. Sen vaikutus tämän päivän populaarikulttuuriin on valtava – siitä huolimatta, että vain harva taitaa romaania nykyään tuntea.

Odotukseni Mantšurian sankarin suhteen olivat todella korkeat. Olin Peter von Baghin suosituksesta katsonut Frankenheimerin elokuva-adaptaation vuosia aiemmin, ja vaikken muistanut juonesta oikeastaan mitään, olivat elokuvan suggestio- ja triggerikohtaukset jääneet vahvasti mieleeni, ja juuri näiden elementtien kuvaus kiinnosti myös romaanissa.

En joutunut pettymään: Condon on rakentanut kirjallisen agenttinsa toimintajärjestelmän tavattoman kiehtovaksi. Hypnoosin ja suggestion avulla agentin mieleen luotu koneisto aktivoituu yksinkertaisesta lauseesta: ”Etkö pelaisi aikasi kuluksi pasianssia?” Kun pelaaja kääntää korttipakasta esille ruutukuningattaren, on koneisto viritetty ja valmis toimimaan. Näennäisesti harmiton lause ja ikoninen, visuaalisesti hyvin tunnistettava ruutukuningattaren hahmo ovat avaimia Mantšurian sankarin kauhuun.

Romaanin keskeiset hahmot kuvataan taitavasti ja havainnollisesti. Vaikka erityisesti Raymond Shaw’n ja hänen äitinsä Eleanor Iselinin hahmot ovat todella äärimmäisiä ja liioiteltuja, onnistuu Condon kuvaamaan heidän psyykeään uskottavalla ja johdonmukaisella tavalla. Ben Marco, jonka näkökulmaan romaani jossakin määrin samastuu ja jonka ajatuksista ja tunteista saamme tietää enemmän kuin mistään muusta hahmosta, tuo hahmogalleriaan tervetullutta tervettä järkeä.

…tai sitten ei. Romaani on avoin myös sille tulkinnalle, että Marco itse asiassa onkin tehokkaamman, täysin kätketyn mielenhallinnan uhri. Mitä pitäisi ajatella kohtauksesta, jossa Ben Marco kohtaa tulevan sydänkäpysensä Rosien junamatkalla? Heidän keskustelunsa on sanalla sanoen erikoinen:

”Maryland is a beautiful state”, she said.
”This is Delaware.”
”I know. I was one of the original Chinese workmen who laid track on this stretch, but nonetheless Maryland is a beautiful state. So is Ohio, for that matter.”

Mitä Rosie puhuu kiinalaisista työmiehistä? Repliikissä ei ole mitään mieltä – itse asiassa ne kuulostavat jonkinlaiselta koodikieleltä. Onko myös Ben Marco sittenkin ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin triggereihin samaan tapaan kuin Raymond? Onko Rosie Marcon ”ohjaaja”, joka aktivoi koneiston näennäisesti sattumanvaraisen ensitapaamisen aikana? Ehkäpä Marcon ja Raymondin ainoa ero on se, että romaanin kertoja on tietoinen Raymondin ohjelmoinnista mutta Marcon ohjelmoinnista ei?

Aivan täydellinen tämäkään romaani ei ole. Teoksen loppupuolella tapahtumat etenevät verkkaiseen alkuosaan nähden liiankin rivakasti. Erityisesti Raymondin rakkauselämään liittyvät käänteet seuraavat toisiaan niinkin nopeasti, etten saanut kuviosta kunnolla otetta. Teoksen loppuosa olisikin kaivannut hitaamman tahdin kuvausta. Myös Raymonkin sadistiäidin toiminnan motiiveja olisi voitu käydä romaanin loppupuolella lävitse hieman seikkaperäisemmin.

Näistä seikoista huolimatta Mantšurian sankari on paras vuosiin lukemani romaani. Täytyypä kaivella Frankenheimerin elokuva jostakin ja virkistellä muistia myös adaptaation osalta.

Richard Condon: Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959, suom. 1960)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Hihat rullalle ja leka käteen

Taikalyhdyssä on tähän asti vältetty politiikan piiriin kuuluvia aiheita, ja samalla linjalla on tarkoitus jatkaa. Nyt teen pienen poikkeuksen. Löysin nimittäin netistä hassun sketsin, jossa parodioidaan ristiriitaa Keskustan vaalimainonnan ja käytännön politiikan välillä.

Hehheh, mikä hirveä rallatus! ”Vienti Vetää”, ”Toimeentulo Löytyy”, ”Koulutus Mahdollisuudet”, ”Rahat Riittää”… Tämä viimeinen iskulause taisi tosin syyskuussa vaihtua muotoon ”Rahat Loppuvat”.

Sinänsä jännä, että Keskusta on itse julkaissut videon omalla Youtube-kanavallaan. Harva poliittinen ryhmittymä kestää näin julmaa pilaa itsestään saati levittää sitä vapaaehtoisesti, joten hatunnosto Kepulle.  Sitä en tosin aivan tajua, miksi video on julkaistu Kepun kanavalla jo maaliskuussa – siis vaalien kynnyksellä. Noihin aikoihinhan pitäisi kai täyttää netti vaalimainoksilla eikä tällaisella vitsihyymörillä…? Ilmeisesti itseironia puree suomalaisiin, aika messevä vaalivoittohan Kepulle rompsahti. Ottakaa muut puolueet tästä mallia: naurakaa itsellenne. Niin nauraa myös äänestäjäkunta, jos kyyneliltään kykenee.

Näin kaamosajan kynnyksellä yritän välttää kaikenlaisia negatiivisia huomioita ja keskittyä ihmisissä ja ilmiöissä niihin hyviin puoliin. Olen löytänyt myös Juha Sipilästä jotain ainutlaatuista ja hyvää – siis tämän mahtipontisen itseironian tajun lisäksi. Usein poliitikkojen nähdään pyrkivän toimillaan lähinnä turvaamaan oma selustansa ja jatkopaikkansa. ”Vaikeita ratkaisuja” ei tehdä, jos ja kun ne vaarantavat kansansuosion. Sipilään tämä ei päde: kuten suosikkinalleni Björn Wahlroos jo hyvä tovi sitten totesi, hän ”ei näytä välittävän uudelleenvalinnasta”.

Sipilästä sopii ottaa mallia; tällainen asenne voisi olla avain myös oikeudenmukaiseen ja kestävään politiikkaan.

Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) arvostelu

Voi taivas. Miten tämä Halos-kimara näin pitkälle venähti? Edellisestä aihetta koskevasta blogautuksesta on jo kaksi kuukautta, ja minun piti mukamas pitää kiirettä näiden kanssa! Leffojen katselua venyttää aina se, jos siippa on niistä myös kiinnostunut – välillä on kovin vaikea löytää yhteinen puolitoistatuntinen television edessä istumista varten. Vihdoin projekti saa päätöksensä Jari Halosen debyyttiohjauksen myötä. Kaksi tuoreinta Halosta (Aleksis Kiven elämä ja Kalevala – Uusi aika) kiinnostaisivat heti tähän perään, vaikka molemmat olenkin jo kertaalleen nähnyt. Aleksis Kiven katselusta vaan on jo vuosia, ja Kalevala taas on elokuvana sellainen, ettei se kovin hyvin aukene ensimmäisellä katselukerralla.

back_to_the_ussr_takaisin_ryssiin
Back to the USSR – takaisin ryssiin (1992)

Back to the USSR – takaisin Ryssiin (Suomi 1992) on ilmeeltään sen verran nuhruinen, että on helppo arvata kyseessä olevan ohjaajansa ensimmäinen elokuva. Ei se mitään. Elokuva on riehakkaampi kuin yksikään Halosen myöhemmistä elokuvista, mikä ei debyyttiteoksille ole harvinaista.

Elokuva kertoo Suomen viimeisestä kommunistista ja helvetin kiukkuisesta ihmisestä Reima Elosta (Jorma Tommila), jonka elämä menee joka suhteessa päin seiniä. Hän tapaa kuitenkin kovasti Leninin näköiseen mieheen (Taisto Reimaluoto), joka esittelee itsensä Vladimiriksi. Tästäkös Reima innostuu ja saa päähänsä, että hetki ja olosuhteet ovat sopivat vallankumoukselle. Siispä remelit niskaan ja maailmalle.

Elokuvan tarina on absurdi ja järjetön. Se mahdollistaa kaikenlaisten omituisen sattumusten kasaantumisen ja kummallisten henkilöhahmojen esittelyn. Kohtaukset saavat voimansa Reiman ylitsepursuavasta rähjäämisestä – on käsittämätöntä, kuinka yhteen mieheen mahtuu noin paljon kiukkua ja kirosanoja. Reiman vimma juontaa elokuvan keskeisestä teemasta, ihanteiden katoamisesta: elokuvan tekoajankohtaan Neuvostoliitto oli juuri lysähtänyt kasaan kuin tyhjä takki ja lumous haihtunut lopullisesti. Jäljellä oli vain tyhjä raivo.

USSR-ampu
Jos Reima Elo eläisi tänä päivänä, hän varmaan pitäisi muotiblogia. Taustalla ihmettelee Vladimir.

Jorma Tommilan näyttelijäntyö on nautinnollista katsottavaa. Kaikissa hahmoissa, joita Tommila Halosen elokuvissa näyttelee, on jotain samaa – jotain kuritonta, nuhjuista ja samalla voimakasta. Jouko Turkan perintö näkyy voimakkaana kaikissa Halosen 1990-luvun elokuvissa, ehkä kaikkein voimakkaimmin juuri hänen ensiohjauksessaan (mikä on sinänsä hyvin ymmärrettävää). Juuri näyttelijäntyö onkin Halosen varhaisissa ohjauksissa ehkä se kaikkein kiehtovin elementti, ja juuri siinä suhteessa Halonen tuntuu Kalevalassa siirtyneen pois juuriltaan.

USSR-kyytiä
Reima antaa Pelastusarmeijan tytölle kyytiä. Vladimir katselee.

Kiinnostavaa muuten on, kuinka Halonen ottaa elokuvissaan yleensä itse näyteltäväkseen jonkin sellaisen roolin, joka ilmentää päähenkilöä vastustavia voimia. Blade Runn… eh, Lipton Cocktonissa hän on paha poliisipäällikkö, joka pomottaa ja ahdistelee päähenkilöä. Joulubileissä hän on päähenkilön naapurissa asuva, omituinen postiluukkukyttääjä.  Aleksis Kivessä hän on August Ahlqvist, Aleksiksen pahin vainooja ja kriitikko. Ja debyytissään hän on poloinen apteekkari, joka avustaa kylän pahinta porvarisrouvaa. Ainoan poikkeuksen taitaa tehdä Kalevala, jossa Halonen esittää Ilmarista.

USSR-apteekkari
Halonen vaaleanpunaiseen ihastuneena apteekkarina.

Toinen Halosen elokuvia melko jämäkästi yhdistävä tekijä on miesperse. Jorma Tommilan paljas takamus nähdään kaikissa Halosen elokuvissa, joissa Tommila näyttelee. Kahdesta Halosen tuoreimmasta ohjauksesta ja niiden perseilyistä en ole varma, mutta elokuvan perusluonteet huomioonottaen en ihmettelisi, jos karvainen peräpeili vilahtelisi niissäkin.

Mutta hei, te siellä Discshopilla – mistä te olette saaneet päähänne, että Takaisin ryssiin olisi trilleri? Lauseessa, jonka mukaan Takaisin ryssiin on ”Trilleri vuodelta 1992”, on jotain pahasti vialla.

*****

Elokuvasta ei tietenkään löydy traileria, mutta alla olevasta pätkästä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia tyyppejä Reima Elo ja Vladimir ovat. Se, mitä kohtauksessa oikein tapahtuu, ei tosin välttämättä kovin hyvin avaudu, mutta eipä tämä mielestäni mitään sen pahemmin spoilaakaan.

CDON DVD