Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

8 kommenttia artikkeliin ”Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

  1. Huomenta! LeffaHamsteri-Ville tässä. Haluaisin esittää Heini siulle täysin vastakkaisen näkökulman 🙂
    Miun mielestä tuo Tarantinon uusin, 9. leffa on arkisessa kuvauksessaan erittäin hienovarainen mestariteos erilaisten teemojensa kanssa.
    Kirjoittelin oman arvion tuonne oman blogini puoleen, joten mieluusti ohjaisin lukemaan sen, koska en koko tekstiä viitsi tässä referoida:
    https://leffahamsteri.wordpress.com/2019/09/02/once-upon-a-time-in-hollywood/
    Tarantino jakaa paljon mielipiteitä, koska herra tekee juuri sitä mistä itse tykkää (mikä on toisaalta täysin ymmärrettävää – jos taiteellinen henkilö miettii liikaa yleisöään niin hulluksihan siinä tulee…) 🙂
    Rauhaa ja rakkautta!
    t. Ville / LeffaHamsteri

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kiitos linkistä! Täytyy lukaista tuo sinun juttusi ihan ajan kanssa, koska pituutta tekstillä näkyy olevan. Hyvä juttu. Etenkin tämän elokuvan kohdalla olen harmistunut siihen, että moni kriitikko on tyytynyt arvioissaan vain _kuvailemaan_, mitä elokuvassa tapahtuu, sen sijaan että sitä analysoitaisiin tai arvotettaisiin. Blaa-blaa. En näe kauheasti arvoa sellaisella elokuvakirjoittamisella, joka toimii vain tuote-esittelynä – sellaisia osaavat kirjoittaa levitysyhtiöiden markkinoijatkin. Ja jo pituuden ja pikaisen silmäilyn perusteella vaikuttaisi siltä että sinä nimenomaan et ole tähän tyytynyt :)

      Minulle haasteena tässä elokuvassa oli nimenomaan se, etten oikein päässyt käsiksi siihen, mitä tämän elokuvan teemat ylipäätään olivat, tai oliko niitä ollenkaan. Tämä varmasti avautuu paremmin, kun maltan käydä sinun tekstisi läpi.

      Tykkää

      1. Tietysti tuo miun teksti on täysin miun subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitettu, mutta mielelläni keskustelen ajatuksista siitä, että olinko analyysini kanssa ihan hakoteillä. Voihan olla että projisoin omaa maailmankuvaani Tarantinon tekstiin, ilman että maestro sitä edes tarkoitti… Mutta ”death of the author” ja niin edelleen… 😉
        Ja mitä itse nyt olen pyrkinyt ylläpitämään ”kirjoitus joka toinen vko” -tahtia yllä, niin huomaan, että helkkarin työlästä ajatustyötähän tuo analysointi on, joten helppoahan se on vain pintapuolisesti kuvailla mitä leffassa tapahtuu.
        Mielenkiintoista kyllä, että luin erään toisen tekstin, joka kuvaili täysin samat asiat kuin mitä sie kuvailit omassa tekstissäsi… ja päätyi silti puolet parempaan arvioon. Tässä sen huomaa miten oma fiilis / preferenssit vaikuttavat ”arvosanaan”. 🙂
        Toivottavasti tuo teksti tarjoaa hiukan syvyyttä Tarantinon tekstiin.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Subjektiivisuutta ei voi mitenkään täysin välttää – parempi on myöntää se reilusti ja tuoda oma positionsa esiin. Ja voisi myös ajatella, että taiteen tehtävä on tarjota eräänlainen peili yleisön arvoille ja käsityksille. Pääasia on että tämä tehdään huolellisesti ja perustellusti. ”En tykänny/tykkäsin” -tyyppiset heitot eivät auta ketään. ”En tykänny/tykkäsin, koska…” on jo parempi. Ja jos jää epäselväksi, että tykkäsikö kirjoittaja vai ei, ei sekään haittaa. Olen lukenut aika paljon hyviä elokuvatekstejä, joissa kirjoittaja ei suoranaisesti ilmaise, pitikö hän elokuvasta vai ei.

        Laita ihmeessä linkki tuohon toiseen tekstiin, kuulostaa kiinnostavalta! 🙂

        Tykkää

  2. Olen kanssasi suunnilleen samoilla linjoilla, joskin pidin Kunniattomista paskiaisista jännityselokuvana noin 10 vuotta sitten. Muuten Kill Billien jälkeinen Tarantinon tuotanto on tyhjä arpa.

    Jos jo Kunniattomat paskiaiset oli mielestäsi huono, niin voi pojat. Olet tehnyt oikeat ratkaisut jättäessäsi westernit väliin. Hateful Eight oli jo niin vastenmielisen huono elokuva, ettei tämä uusin Tarantulla kiinnosta enää juurikaan. Kaiken lukemani perusteella tuskin jaksan maksaa leffalippua tästä.

    Tarantinon toistuva ylistäminen nimenomaan käsikirjoittajana hämmentää minua. Jackie Brownin jälkeen tulleet elokuvat ovat olleet yksi kerrallaan ylipaisuneita, dialogi on itseparodista ja luottoleikkaaja Sally Menkenin kuolema näkyy siinä, että leffoissa ei enää keskitytä asiaan.

    Kill Billeissä pullataikinamaisuus oli vielä perusteltua niiden niin vahvasti postmodernin luonteen, genrejen rekonstruoinnin, ynnä muun takia. Hateful Eightissa sen sijaan kökötetään joku kaksi tuntia yhdessä ja samassa tilassa, jonkinlaisessa spagettiwesternlimbossa, ja juonessa on panssarivaunun ajettavia aukkoja, joita ei voi pistää enää edes hassuttelun piikkiin.

    Tykkää

    1. Juha Saari

      Kill Bill ykkösestä pidin paljon. Samasta syystä kuin sanot. Jälkimmäinen oli tahmea. Sen jälkeen Tarantino on ollut tylsä. Mutta tästä pidin taas enemmän. No. Turhaa ainesta liikaa, mutta loppu pelastaa paljon. Arvioissa vain pitäisi mainita että ottakaa selvää taten kohtalosta ennen kuin tämän katsotte. Muuten edes loppu ei pelasta. En nimittäin usko että nyky-yleisö välttämättä tietää sharonin kohtalon. Brad Pittin oleilu pahishippien luona oli hieno jakso.

      Tykkää

    2. Heini L.

      Jännä muuten, miten vähän Jackie Brownia arvostetaan. Vai olikohan sitten niin, että kriitikot tykkäsivät mutta yleisö ei? Vai päin vastoin? Omalla Tarantino-listallani Jackie nousee aika ylös, jonnekin Kill Bill ykkösen lähimaille, ehkä jopa sen yläpuolelle.

      Bojack Horsemanin ensimmäisellä tuotantokaudella on mainio parodia Tarantinon hahmosta, Quentin Tarantulino. Hän alkaa tehdä elokuvaa sarjan päähahmojen kanssa, mutta lopulta projekti muuttaa muotoaan niin monta kertaa, ettei lopputuloksena ole elokuvaa eikä edes näytelmää, vaan kahden kuukauden välein ilmestyvä herkkukori. Niin, elokuva muuttuu tuotannon aikana herkkukoriksi. Kiteyttää aika hyvin sen, kuinka teollista ja tuotevetoista Tarantinon tekemisen tapa tätä nykyä on.

      Juhan kommenttiin täytyy todeta, että tosiaan, Pittin piipahdus Spahn Ranchilla oli mainio palanen. Olisiko todella noin, että nykyteinit eivät tunne Mansonin ja Taten tarinan oikeaa päätöstä? Mansonin nimi tunnetaan kyllä varmaankin yhä hyvin sukupolvesta riippumatta, mutta voi tosiaan olla että Taten nimeä ja kohtaloa ei muisteta yhtä hyvin. Itsekin taisin nuorena kuulla ensin Mansonin nimen ja vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että se Vampyyrintappajien kaunis nainen joutui hänen kätyreidensä uhriksi.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Heini L. Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s