Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

The Great Gatsby – Kultahattu (2013) arvostelu

GATSBYjulkka
The Great Gatsby – Kultahattu (2013)

Kirjoitin viime viikolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu-romaanista. Samoihin aikoihin kun luin romaania, tulin katsoneeksi myös tuoreimman kirjasta tehdyn adaptaation eli Baz Luhrmannin The Great Gatsby – Kulthattu -elokuvan (Yhdysvallat/Australia 2013). Kokeilen nyt jotain uutta: jätän tässä tekstissä kaikki rinnastukset ja vertailut elokuvan ja romaanin välillä pois.

Elokuvan kehyskertomus alkaa vuodesta 1929 – kieltolain, lattarintaisten naisten, lyhyiden hameiden ja railakkaiden juhlien vuosikymmenen viimeisestä vuodesta. Alkoholisoitunut amatöörikirjailija Nick Carraway (Tobey Macguire) käy parantolassa läpi loppuun ehtynyttä 20-lukua, muttei onnistu pääsemään sinuiksi menneisyytensä kanssa. Terapeutti kehottaa: jos et voi puhua, kirjoita! Carraway alkaa pistää paperille tarinaa suuresta Gatsbysta. Siirrytään kehystarinan sisälle, elokuvan varsinaiseen tapahtumakulkuun.

Vuonna 1922 Carraway vuokraa rähjäisen mökin varakkaan kansanosan asuttamasta New Yorkin Long Islandista. Carraway ei vielä tiedä saaneensa naapurikseen villeistä juhlista tunnetun, upporikkaan Gatsbyn. Pian Carraway saa kuin saakin kutsun Gatsbyn järjestämiin juhliin. Tilanteesta tekee erikoisen se, että Gatsby ei tavallisesti lähettele kutsukortteja – ihmiset yksinkertaisesti saapuvat paikan päälle silloin kun se heille sopii.

GATSBY-nick-jordan
Carraway ja upea ammattigolfari Jordan Baker törmäävät toisiinsa Gatsbyn juhlissa.

Samalla Carraway joutuu todistamaan kauniin serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan) parisuhdeongelmia. Daisy on viisi vuotta aiemmin nainut Carrawayn opiskelutoverin Tom Buchananin (Joel Edgerton), joka hakee nyt huvitusta rakastajattaren sylistä ja railakkaasta iltaelämästä. Daisy alistuu kohtaloonsa ja huokailee. Tilannetta seuraa sivusta myös Daisyn ystävä Jordan Baker (Elizabeth Debicki), johon Carraway myöhemmin törmää Gatsbyn juhlissa.

Elokuvan alkupuolella Gatsby näyttäytyy sekä katsojalle että Carrawaylle suurena kysymysmerkkinä. Juuri kukaan ei ole tavannut häntä tai tiedä hänen liiketoimistaan mitään. Carraway on hämillään: miksi hän on saanut juhlakutsun mieheltä, jota ei tunnu olevan olemassakaan? Mitä Gatsby Carrawaysta oikein haluaa? Carraway kyllä saa pian tutustua Gatsbyyn (Leonardo DiCaprio) henkilökohtaisesti, mutta tämän tarkoitusperät kutsun lähettämiselle pysyvät hämärän peitossa vielä hyvän tovin.

GATSBY-gatsby
Entinen kansikuvapoika DiCaprio mystisenä Gatsbyna.

Gatsbyn teemoista on tehty elokuvia ja romaaneja maailman sivu: rahalla ei voi ostaa onnea, ja komeiden puitteiden takaa löytyy usein onneton ja yksinäinen olento. Gatsby haluaa kaiken, muttei osaa nauttia mistään, minkä on jo saavuttanut. Toisin kuin useat nousukashahmot, hän ei ole itsekäs ole tyranni, vaan sympaattinen hahmo – hyväntahtoinen ihminen, jonka niskassa sattuu roikkumaan nipullinen pahoja henkiä.

En malta olla nostamatta taas kerran esiin vertausta talon ja ihmisen minuuden välillä. Gatsby on totisesti kuin talonsa: mahtava ja komea, mutta sisältä autio. Kartanon lattiat on koristeltu enteellisesti Gatsbyn nimikirjaimilla. Vaikutusvallastaan ja asemastaan huolimatta Gatsby on kuin nimikirjaimet lattiassa: taloon saapuneet vieraat kulkevat hänen ylitseen miten tykkäävät.

GATSBY-tom-daisy
Myös Tom ja Daisy nayttivat Gatsbyn vieraanvaraisuudesta.

Arvomaailmaltaan Gatsby on jotensakin konservatiivinen elokuva. Se kertoo katsojille, ettei onni piile juhlissa tai kevytmielisissä suhteissa, vaan miehen ja naisen välisessä rakkaudessa – jota oikeastaan kukaan elokuvan henkilöhahmoista ei saavuta. Älkääkä juoko sitä viinaa! Gatsby muistuttaa monessa mielessä DiCaprion roolihahmoa Titanicissa: sekä Gatsbyn että Jack Dawsonin onni naisrintamalla on kiivasta, mutta kuoppaista. Valtavasta varallisuuserosta huolimatta onni kohtelee kumpaakin yhtä kovakouraisesti.

(Asiaton huomautus: Leonardo näyttää huomattavasti paremmalta 38-vuotiaana Gatsbyssa kuin 23-vuotiaana Titanicissa. Myös hänen työotteeseensa on tullut vuosien mittaan käsittämätöntä kypsyyttä ja täyteläisyyttä. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa.)

Hahmojen kehittelyyn olisi voinut panostaa vielä voimakkaammin. Ohjaaja Luhrmann on uppoutunut liiaksi lanteenketkutukseen ja kirkasvärisiin lavasteisiin. Päähahmojen motiivit, persoonallisuudet ja mielenliikkeet jäävät erityisesti elokuvan loppupuolella turhan kauas sumean logiikan alueelle. Vaatimukset henkilöhahmojen psykologian kattavasta kuvauksesta ovat kuitenkin kenties kohtuuttomia – kysehän on spektaakkelielokuvasta, ei psykologisesta draamasta. Nimenomaan spektaakkelia Luhrman on tehnyt elokuva toisensa jälkeen: vauhdikkaita, kauniita, loisteliaita näytöksiä, joissa kamera kiitää villinä avarissa saleissa ja puutarhoissa juhlivien ihmisjoukkojen läpi. Ja kyllä – Gatsbyn puvustus ja lavastus ovat onnistuneet erinomaisesti.

GATSBY-bileet
Bilekohtaukset ovat mahtaneet näyttää upeilta 3D-näytöksissä.

Sen sijaan elokuvan musiikkivalinnoista en pahemmin perusta. Juhlakohtausten äänimaailmassa sekoittuvat 2010-luvun househtava bilemusiikki ja 1920-luvun jazz-elementit. Ei vetoa minuun. Musiikin nykyaikaiset piirteet sammuttelevat retroaspektia liiaksi. Samaa Luhrman on tehnyt aiemmissakin ohjauksissaan: päivittänyt vanhoja tarinoita (vähän turhankin ronskilla kädellä) nykyaikaan. Uskon, että tällainen freesattu versio rappiollisesta jazzista tekee elokuvan helpommin lähestyttäväksi etenkin nuoremmalle yleisölle.

*****

The Great Gatsby DVD @ Discshop
The Great Gatsby BD @ Discshop
The Great Gatsby BD 3D @ Discshop

The Wolf of Wall Street (2013) arvostelu

Tämä teksti on kirjoitettu alun perin Asema-blogia varten. Sen tyyli on persoonattomampi ja tarkemmin määrittelemättömällä tavalla erilainen kuin Taikalyhdyssä julkaisemieni tekstien tyyli yleensä. Tuntuu oudolta julkaista Lyhdyn puolella näin ”perinteinen” arvosteluteksti – vasta nyt huomaan, kuinka erilainen kirjoitusotteeni on näissä kahdessa blogissa ollut. Asemaan kirjoitetut tekstit ovat aina vaatineet Lyhdyn juttuja enemmän työstöaikaa, ja silti niiden ilmaisusta tuntuu tulevan paljon kehnompaa kuin Lyhdyn teksteissä.

Julkaisen tekstin sellaisenaan ilman sen kummempia muokkauksia IMDb-linkkeineen päivineen, nappasin tosin seriffintähdet ja muut Aseman arvosteluille ominaiset ekstrat jutun lopusta pois. Miksi juttu tulee ulos Lyhdyssä eikä Asemassa, se selviää vilkaisemalla Aseman etusivua.

TWOWS
The Wolf of Wall Street (2013)

Tositapahtumiin perustuva The Wolf of Wall Street kertoo pörssimeklari Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) elämästä ja urasta. Belfort tavataan elokuvan alussa nälkäisenä pörssimeklarinalkuna, joka on juuri aloittanut harjoittelun arvostetussa L.F. Rothschild -investointipankissa. Täällä Belfort oppii, mitkä ovat meklarin tärkeimmät ominaisuudet: myyntitaito, vahva työvire ja peräänantamattomuus. Käytännön vinkkejä oikean työotteen löytämiseksi hän saa esimieheltään Mark Hannalta (Matthew McConaughey).

Meklarin työ ei ole helppoa. Ideana on kontaktoida uusia asiakkaita ja myydä heille pörssiosakkeita – mitä enemmän, sitä parempi. Homma kysyy ennen kaikkea myyntitaitoja. Ei ole helppoa saada asiakasta sijoittamaan huolella vaalittuja säästöjä epävakaille osakemarkkinoille. Asiakkaan mieleen täytyy maalata kuva ruhtinaallisista pääomavoitoista ja huolettomasta loppuelämästä. Tosiasiassa meklarille on yhdentekevää, saako asiakas sijoituksilleen tuottoa vai ei – pääasia on, että komissiot virtaavat investointipankin omalle tilille ja edelleen meklarin palkkapussiin. Käytännössä tämä tarkoittaa valitettavan usein asiakkaan armotonta kusetusta. Rehellisyydestä ja suorasta selästä viis, kunhan raha liikkuu kotiin päin.

twows-chin-chin
Belfort ja vaimo Naomi (Margot Robbie) viettävät ylellistä elämää.

Ja sitten koittaa musta maanantai: osakkeiden arvot romahtavat. Rotschild kaatuu, ja Belfort joutuu etsimään itselleen uuden duunin. Hän tutustuu ns. penniosakkeiden välityskäytäntöihin. Listautumattomien yhtiöiden penniosakkeet ovat halpoja, korkean riskin osakkeita, joiden hintojen manipulointi on helppoa – ja laitonta. Belfort näkee penniosakkeiden välityksessä markkinaraon, ja pian uusi meklariyritys, Stratton Oakmont, pyörii täyttä häkää ja kasvaa hurjaa vauhtia. Loppu on historiaa.

Sekaisin rahasta

Statton Oakmontin arki on värikkäämpää kuin tavanomaisten valkokaulustyöläisten työpäivät. Työviikon lopuksi toimistolla järjestetään valtavia bileitä, joiden budjeteista ei tingitä. Belfortin oma elämä on vielä toimiston juhliakin hurjempaa. Jo meklarinuransa alussa hän on tutustunut laittomien päihteiden laajaan valikoimaan ja kiskoo niitä napaansa ja nokkaansa kaksin käsin. Metakvalonipöhnässään hän näpelöi strippareita ja köyrii kaupungin laajaa huoraliigaa. Kokonaisuus on hyytävää gonzo-sekoilua.

twows-jordan-donnie
Belfort, pitkäaikainen yhtiökumppani Donnie Azoff, lankapuhelin ja armoton metakvalonipöhnä.

Tosiasiassa Stratton Oakmondin raha syntyy pelkästä ilmasta. Yritys ei tarjoa asiakkailleen juuri mitään todellista lisäarvoa, vaan koko liiketoiminta perustuu huijaamiseen ja tyhjiin myyntipuheisiin.  Osakkeiden hintoja manipuloimalla meklarit onnistuvat imemään rahaa tavallisten ihmisten ohkaisista lompakoista hurjalla vauhdilla. Ennätys syntyy erään kenkäalan yrityksen listautumisen yhteydessä: Stratton Oakmond onnistuu nostamaan listautumiseen liittyvän voittonsa kolmen tunnin aikana 22 miljoonaan dollariin. Ei huonosti päihderiippuvaisen seksihullun johtamalta firmalta.

Belfort on oikea porsas ihmiseksi. Hän on ahne, häikäilemätön, itsekäs ja töykeä. Kun nämä piirteet yhdistetään niihin ominaisuuksiin, jotka selittävät hänen menestyksensä – kunnianhimoon, peräänantamattomuuteen ja itsepäisyyteen – on tuloksena olento, jota on ihana vihata. Kun viranomaiset sitten kiinnostuvat Belfortin puuhista, katsoja korkkaa pullon kuohuvaa.

twows-lappu
Ennen pitkää Belfort alkaa kiinnostaa viranomaisia. Tutkimuksen nokkamiehenä toimii agentti Patrick Denham (Kyle Chandler).

The Wolf of Wall Streetin vetovoima piilee ennen kaikkea komediallisissa tilanteissa ja tapahtumakuluissa. Perusjuoni on ennalta arvattava: ensimmäisen puolen tunnin tapahtumien perusteella on helppo päätellä, millaisiin tunnelmiin Belfortin tarina päättyy. Juonivetoista elokuvaa Belfortin elämästä ei olisi kannattanutkaan tehdä, sen verran tutuksi hänen tarinansa on tullut suurille yleisöille lehtijuttujen ja muun julkisuuden kautta.

Näin henkilö- ja tilannevetoisen elokuvan lumo on pitkälti ohjauksen ja näyttelijäsuoritusten varassa. Onneksi The Wolf of Wall Streetin roolitus osuu nappiin. Enpä olisi Titanicin ensi-illan aikoihin uskonut, että Leonardo DiCapriosta kehittyy vielä näin monipuolinen ja ammattitaitoinen näyttelijä. Ajoittain hänen ilmaisussaan on ilkikurisuutta, joka tuo eräisesti mieleen Jack Nicholsonin huippukauden roolityöt. Belfortin oikeaa kättä eli Donnie Azoffia näyttelevä Jonah Hill on kaikessa ärsyttävyydessään ihana lisä elokuvaan. Elokuvan mieleenpainuvimpiin roolitöihin kuuluu myös Matthew McConaugheyn suoritus Belfortin mentori Mark Hannana – siitä huolimatta, että Hanna on mukana ainoastaan parissa kohtauksessa elokuvan alkupuolella ja jää sen jälkeen syrjään. Veteraaniohjaaja Martin Scorsese ansaitsee niin ikään kiitosta tasokkaasta näyttelijänohjauksesta.

*****

The Wolf of Wall Street DVD @ Discshop
The Wolf of Wall Street BD @ Discshop
The Wolf of Wall Street VOD @ Discshop
The Wolf of Wall Street VOD HD @ Discshop