Kirjoitin viime viikolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu-romaanista. Samoihin aikoihin kun luin romaania, tulin katsoneeksi myös tuoreimman kirjasta tehdyn adaptaation eli Baz Luhrmannin The Great Gatsby – Kulthattu -elokuvan (Yhdysvallat/Australia 2013). Kokeilen nyt jotain uutta: jätän tässä tekstissä kaikki rinnastukset ja vertailut elokuvan ja romaanin välillä pois.

Elokuvan kehyskertomus alkaa vuodesta 1929 – kieltolain, lattarintaisten naisten, lyhyiden hameiden ja railakkaiden juhlien vuosikymmenen viimeisestä vuodesta. Alkoholisoitunut amatöörikirjailija Nick Carraway (Tobey Macguire) käy parantolassa läpi loppuun ehtynyttä 20-lukua, muttei onnistu pääsemään sinuiksi menneisyytensä kanssa. Terapeutti kehottaa: jos et voi puhua, kirjoita! Carraway alkaa pistää paperille tarinaa suuresta Gatsbysta. Siirrytään kehystarinan sisälle, elokuvan varsinaiseen tapahtumakulkuun.

Vuonna 1922 Carraway vuokraa rähjäisen mökin varakkaan kansanosan asuttamasta New Yorkin Long Islandista. Carraway ei vielä tiedä saaneensa naapurikseen villeistä juhlista tunnetun, upporikkaan Gatsbyn. Pian Carraway saa kuin saakin kutsun Gatsbyn järjestämiin juhliin. Tilanteesta tekee erikoisen se, että Gatsby ei tavallisesti lähettele kutsukortteja – ihmiset yksinkertaisesti saapuvat paikan päälle silloin kun se heille sopii.

Samalla Carraway joutuu todistamaan kauniin serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan) parisuhdeongelmia. Daisy on viisi vuotta aiemmin nainut Carrawayn opiskelutoverin Tom Buchananin (Joel Edgerton), joka hakee nyt huvitusta rakastajattaren sylistä ja railakkaasta iltaelämästä. Daisy alistuu kohtaloonsa ja huokailee. Tilannetta seuraa sivusta myös Daisyn ystävä Jordan Baker (Elizabeth Debicki), johon Carraway myöhemmin törmää Gatsbyn juhlissa.

Elokuvan alkupuolella Gatsby näyttäytyy sekä katsojalle että Carrawaylle suurena kysymysmerkkinä. Juuri kukaan ei ole tavannut häntä tai tiedä hänen liiketoimistaan mitään. Carraway on hämillään: miksi hän on saanut juhlakutsun mieheltä, jota ei tunnu olevan olemassakaan? Mitä Gatsby Carrawaysta oikein haluaa? Carraway kyllä saa pian tutustua Gatsbyyn (Leonardo DiCaprio) henkilökohtaisesti, mutta tämän tarkoitusperät kutsun lähettämiselle pysyvät hämärän peitossa vielä hyvän tovin.

Gatsbyn teemoista on tehty elokuvia ja romaaneja maailman sivu: rahalla ei voi ostaa onnea, ja komeiden puitteiden takaa löytyy usein onneton ja yksinäinen olento. Gatsby haluaa kaiken, muttei osaa nauttia mistään, minkä on jo saavuttanut. Toisin kuin useat nousukashahmot, hän ei ole itsekäs ole tyranni, vaan sympaattinen hahmo – hyväntahtoinen ihminen, jonka niskassa sattuu roikkumaan nipullinen pahoja henkiä.

En malta olla nostamatta taas kerran esiin vertausta talon ja ihmisen minuuden välillä. Gatsby on totisesti kuin talonsa: mahtava ja komea, mutta sisältä autio. Kartanon lattiat on koristeltu enteellisesti Gatsbyn nimikirjaimilla. Vaikutusvallastaan ja asemastaan huolimatta Gatsby on kuin nimikirjaimet lattiassa: taloon saapuneet vieraat kulkevat hänen ylitseen miten tykkäävät.

Arvomaailmaltaan Gatsby on jotensakin konservatiivinen elokuva. Se kertoo katsojille, ettei onni piile juhlissa tai kevytmielisissä suhteissa, vaan miehen ja naisen välisessä rakkaudessa – jota oikeastaan kukaan elokuvan henkilöhahmoista ei saavuta. Älkääkä juoko sitä viinaa! Gatsby muistuttaa monessa mielessä DiCaprion roolihahmoa Titanicissa: sekä Gatsbyn että Jack Dawsonin onni naisrintamalla on kiivasta, mutta kuoppaista. Valtavasta varallisuuserosta huolimatta onni kohtelee kumpaakin yhtä kovakouraisesti.

(Asiaton huomautus: Leonardo näyttää huomattavasti paremmalta 38-vuotiaana Gatsbyssa kuin 23-vuotiaana Titanicissa. Myös hänen työotteeseensa on tullut vuosien mittaan käsittämätöntä kypsyyttä ja täyteläisyyttä. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa.)

Hahmojen kehittelyyn olisi voinut panostaa vielä voimakkaammin. Ohjaaja Luhrmann on uppoutunut liiaksi lanteenketkutukseen ja kirkasvärisiin lavasteisiin. Päähahmojen motiivit, persoonallisuudet ja mielenliikkeet jäävät erityisesti elokuvan loppupuolella turhan kauas sumean logiikan alueelle. Vaatimukset henkilöhahmojen psykologian kattavasta kuvauksesta ovat kuitenkin kenties kohtuuttomia – kysehän on spektaakkelielokuvasta, ei psykologisesta draamasta. Nimenomaan spektaakkelia Luhrman on tehnyt elokuva toisensa jälkeen: vauhdikkaita, kauniita, loisteliaita näytöksiä, joissa kamera kiitää villinä avarissa saleissa ja puutarhoissa juhlivien ihmisjoukkojen läpi. Ja kyllä – Gatsbyn puvustus ja lavastus ovat onnistuneet erinomaisesti.

Sen sijaan elokuvan musiikkivalinnoista en pahemmin perusta. Juhlakohtausten äänimaailmassa sekoittuvat 2010-luvun househtava bilemusiikki ja 1920-luvun jazz-elementit. Ei vetoa minuun. Musiikin nykyaikaiset piirteet sammuttelevat retroaspektia liiaksi. Samaa Luhrman on tehnyt aiemmissakin ohjauksissaan: päivittänyt vanhoja tarinoita (vähän turhankin ronskilla kädellä) nykyaikaan. Uskon, että tällainen freesattu versio rappiollisesta jazzista tekee elokuvan helpommin lähestyttäväksi etenkin nuoremmalle yleisölle.

*****

The Great Gatsby DVD @ Discshop
The Great Gatsby BD @ Discshop
The Great Gatsby BD 3D @ Discshop