Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

Michael Scholten: Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (2015) arvostelu

QUENTIN TARANTINO 2015
Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (2015)

Elokuvaohjaajia on kahdenlaisia: on niitä, joiden ensisijainen inspiraationlähde elokuvantekoon on elämä itse, ja sitten on niitä, jotka löytävät innoituksensa muista elokuvista. Michael Scholten tekee vastikään suomennetussa Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat -teoksessaan selväksi, että Quentin Tarantino kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Kirjan nimi pitäisi ehkä olla pikemminkin Quentin Tarantinon elokuvat – sillä juuri Tarantinon elokuvista se ensisijaisesti kertoo. 250-sivuinen teos on jaettu 15 lukuun, joista suurin osa on nimetty Tarantinon ohjaamien tai käsikirjoittamien elokuvien mukaan. Tämä kertoo paljon teoksen lähestymistavasta: Tarantinon elämää käsitellään ennen kaikkea hänen elokuviensa kautta. Hän jää henkilönä erittäin etäiseksi, eikä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan tai yksityiselämästään kerrota juuri muuta kuin elokuvaharrastukseen liittyviä asioita. Uskon, että Tarantinon tapauksessa tällainen lähestymistapa palvelee totuutta melko hyvin – ainakin paljon paremmin kuin monen muun suuren ohjaajan kohdalla.

Ohjaajan uraa on toki täysin mahdollista käsitellä pelkästään hänen elokuviensa kautta. Itse tosin tutustuisin mielelläni enemmän myös persoonaan, joka elokuvat on luonut. Toisaalta on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että Tarantino ei elokuviensa takana ole kovinkaan kiinnostava henkilö.

Tarantinon filmografia kattaa yhdeksän kokoillan ohjaustyön lisäksi nipun filmattuja käsikirjoituksia, näyttelijäkeikkoja ja muita sivuprojekteja. Tältä pohjalta on selvää, ettei 250-sivuisessa kirjassa voida uhrata yksittäisille teoksille kovinkaan suurta sivumäärää. Näkökulma elokuviin on rajattu tarkasti; teoksessa keskitytään kuvaamaan elokuvien ennen kaikkea tuotantoa. Kuinka käsikirjoitus syntyi, kuinka rahoitus järjestyi ja kuinka elokuvan näyttelijäkaarti valikoitiin? Elokuvien analyysi ja tulkinta on jätetty teoksesta käytännössä kokonaan pois. Myös elokuvien vastaanottoa käsitellään hyvin niukalti.

On sinänsä hyvä, ettei teoksessa yritetä kertoa ”kaikkea kaikesta” ja että sen fokus on terävä ja tarkoin rajattu. Analyysi ei toki ole ehdoton vaatimus elämäkertateoksille, etenkään niissä tapauksissa, joissa teoksen kohdehenkilö on vielä elossa. Yleensä niin elokuvien kuin muidenkin taideteosten todellinen arvo ja merkitys hahmottuu vasta vuosikymmeniä tekijän kuoleman jälkeen.

Henkilökohtaisesti kuitenkin koen tällaisissa teoksissa nimenomaan elokuvien analyysin kaikkein kiinnostavimpana elementtinä, ja siksi en voi olla harmittelematta analyysin lähes totaalista poissaoloa teoksessa. Ehkäpä ajatuksena on ollut, ettei elokuvia haluta spoilata niiltä lukijoilta, jotka eivät Tarantinon koko tuotantoa ole nähneet; elokuvien analysointi täysin spoilerivapaasti kun on melkoisen vaikeaa, jopa mahdotonta.

Kaikkein antoisimmiksi koin Tarantinon ensimmäisistä elokuvista kertovat luvut. Reservoir Dogsia ja Pulp Fictionia kuvatessaan Tarantino oli vielä suhteellisen tuntematon kaveri – altavastaaja, jonka piti vakuuttaa niin yleisöt kuin rahoittajatkin päästäkseen käsiksi suuriin budjetteihin. Lopullista läpimurtoa edeltävistä vaiheista lukeminen on kai aina kaikkein kiinnostavinta, koski elämäkerta ketä tahansa. (Ehkä juuri tämän takia pidin Irving Stonen Vincent van Gogh -romaanista niin paljon: siinä läpimurtoa ei koskaan tapahdu.)

Koin elämäkerran alkupuolen erityisen antoisaksi ja kiinnostavaksi myös siksi, että pidän Tarantinon ensimmäisiä elokuvia hänen kiinnostavimpina teoksinaan.  Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Kill Bill -elokuvat – näitä jaksan katsoa yhä uudestaan ja uudestaan. Myös Jackie Brownista pidän todella paljon, ja onkin kovin surullista, kuinka aliarvostettu elokuva se on. – Kill Billien jälkeen kuitenkin tapahtui jotain pahaa. Death Proofista ja Inglorious Basterdsista jäi suuhun niin ilkeä maku, etten vielä tänä päivänäkään ole katsonut Tarantinon kahta viimeistä teosta eli Django Unchainedia ja The Hateful Eightia. (Pitäisikö?)

Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat on erittäin helppo elämäkerta. Se on todella nopealukuinen ja helposti sulava. Tämä on sekä teoksen vahvuus että sen heikkous: se sopii mainiosti eräänlaiseksi tutustumiskierrokseksi niille, jotka eivät ole vielä syventyneet Tarantinon elokuviin. Sen sijaan pitkän linjan Tarantino-faneille teoksella ei kenties ole kovin paljoa annettavaa.

Michael Scholten: Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (Quentin Tarantino Unchained, 2016, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 6. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.
Mistä peräisin: arvostelukappale, saatu suomenkielisen painoksen kustantajalta..

Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat @ Discshop