Usherin talon häviö (1928) x The Hearing @ Loud Silents 14.4.2019

Usherin talon häviö (1928) on Jean Epsteinin elokuva-adaptaatio Edgar Allan Poen kuuluisasta novellista. Epstein tunnetaan ennen kaikkea fotogeenisyyden käsitteen luojana ja impressionisten elokuvan mestarina. Juuri impressionistista elokuvaa edustaa myös Usherin talon häviö: elokuvan kuvaamia, konkreettisia tapahtumia tärkeämpää on välittää henkilöhahmojen elämyksiä ja tapaa hahmottaa todellisuutta ympärillään.

usherin-talon-havio-maalaus
Usher omistautuu vaimonsa muotokuvan maalaamiselle.

Juoniaineksen puolesta elokuvan nimi on hivenen harhaanjohtava. Elokuvan tarina on nimittäin sekoitus kahta Edgar Allan Poen novellia: kaikkien tuntemaa Usherin talon häviötä ja verrattain vähän luettua Soikeakehyksistä muotokuvaa. Viimeksi mainitusta novellista on elokuvaan napattu vaimon muotokuvan tekoa koskeva katkelma. Usher syventyy Madeline-vaimoaan esittävän maalauksen tekoon niin intensiivisesti, ettei huomaa, kuinka vaimon terveys heikkenee ja lopulta pettää. Poen Usherin talon häviö -novellin nimihenkilöllä ei edes ollut vaimoa – Madeline oli hänen siskonsa. Muotokuvamaalauksesta ei koko novellissa puhuta sanaakaan. Vaimon muotokuvaa koskeva tarina-aines on siis napattu kokonaisuudessaan Soikeakehyksisestä muotokuvasta.

Tämä muuttaa Usherin talon häviön tarinan dynamiikkaa. Poen Usher on hahmo, joka kiertää jatkuvasti itsensä ympärillä. Hänen aistinsa ovat ylivirittyneet – virikkeet, jotka tulevat hänen itsensä ulkopuolelta, tekevät hänet sairaaksi. Epsteinin Usher ei ole aivan näin sulkeutunut – hän on niinkin ulospäinsuuntautunut, että on mennyt naimisiin, ja on kiinnostunut kuvaamaan taiteessaan maailmaa ympärillään. Poen Usher puolestaan maalaa lähinnä abstrakteja kuvia, joissa korostuvat sisäiset vaikutelmat ja tunteet. Ulkomaailma ei kiinnosta häntä.

usherin-talon-havio-tuuli
Tuuli tunkeutuu Usherin kartanoon.

On kiinnostavaa, että Usher-novellin minäkertojavieras on otettu mukaan myös elokuvaan. Novellissa hän toimii eräänlaisena puskurina ja tulkitsijana sairaalloisen Usherin ja lukijan välillä. Lisäksi Poe kirjoitti käytännössä aina minä-muodossa – olisi ollut erikoista, jos hän kerrankin olisi jättänyt tekstistään minäkertojan pois.

Elokuvassa taloon saapuva vieras ei ole samalla tavalla välttämätön, mutta kuitenkin tarpeellinen: hän tuo taloon aavistuksen ulkomaailmasta ja tarjoaa katsojalle ymmärrystä siitä, että Usher ja hänen vaimonsa ovat poikkeusyksilöitä, hauraita ja sairaalloisia. Muu maailma pyörii radallaan kuten pitääkin, outo sairaus vaivaa vain Usherin mantuja.

usherin-talon-havio-kynttilat
Kynttiläsaattue seuraa arkunkantajia.

Usherin talon häviö on visuaalisesti tavattoman kaunis elokuva. Tuuli puskee talon suurten huoneiden lävitse, ja kynttilät luovat pehmeää valoa hämäriin huoneisiin. Taloa ympäröi viljelykelvoton, pehmeä ja vetinen multa.

Maa, tuli, ilma ja vesi – kaikki neljä elementtiä liittyvät elokuvassa lähestyvään tuhoon: kostea, soinen multa ei tuota hedelmää, palavien kynttilöiden kulkue valvoo hautajaissaattoa ja talossa ujeltava tuuli luo tietä suurelle, tuloaan tekevälle muutokselle. Usherin maailmassa mikään ei ole vakaata, luotettavaa tai pysyvää. Villi luonto yrittää tunkeutua talon sisään sateena, tuulena ja salamoina. Viimein se onnistuu tuhoamaan talon rakenteet.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaaleilla Usherin talon häviötä säesti Ruusut- ja Pintandwefall- yhtyeistä tuttu Ringa Manner aka The Hearing. Mannerin säestys perustui kielisoittimen perkussiiviselle soitolle – arvelen, että kyseessä oli sähkökantele, mutta varmaksi en uskalla sanoa. Musiikin muita rakennusaineita olivat luuppilaite ja Mannerin sanaton laulu. Mannerin luoma eteerinen ja ambientahtava äänimaailma oli sanalla sanoen upea: se samanaikaisesti tuki ja täydensi Epsteinin elokuvan henkeä ja tunnelmaa.

Von Morgen bis Mitternachts (1920) x Risto @ Loud Silents 13.4.2019

Von Morgen bis Mitternachtsia (1920) on helppo verrata Tohtori Caligarin kabinettiin – se on kuin Caligarin kabinetti steroideilla, piripäissään tai muissa huumeissa, korotettuna toiseen potenssiin. Tämä saksalaisen ekspressionismin mestariteosten varjoon jäänyt elokuva ei alun alkaen saanut edes kunnollista ensi-iltaesitystä kotimaassaan Saksassa, niin kummallinen ja epäkaupallinen se oli. Sitä alettiin kuitenkin esittää pari vuotta julkaisun jälkeen maailman kaikkien kummallisuuksien suojasatamassa eli Japanissa. Juuri Japanista löytyikin elokuvan filmikopio vuonna 1959 – siihen asti elokuvaa oli pidetty kadonneena.

Kuva: Eino Ansio / Loud Silents

Von Morgen bis Mitternactsin juonesta ei kannattaisi ehkäpä sanoa mitään. Sanon silti. Elokuva seuraa pankin kassavirkailijaa, joka ihastuu pankissa asioivaan italialaiseen naiseen. Rakkaus saa virkailijan pään pyörälle. Hän päättää päättää, että elämän on muututtava – on aika painaa kaasua.

Niinpä kassavirkailija pihistää suuren rahasumman työnantajansa kassasta ja tarjoaa sitä ihastukselleen. Italialaisnainen ei kuitenkaan huoli rahoja, vaan antaa virkailijalle rukkaset. Virkailija on kuitenkin päässyt jo jännittävän elämän makuun, eikä ajatus paluusta kotiin perheen luo tunnu enää mahdolliselta. Alkaa varastetun rahasumman siivittämä pakomatka kohti pääkaupunkia.

Tai jotakin sellaista.

Kaunis kerjäläistyttö saa kuoleman kasvot.

Minne tahansa pankkivirkailija rientää, hän kohtaa nuoren naisen hahmon, jonka kasvot saavat hänen silmissään pääkallon kalseat piirteet. Aina nähdessään jotakin sellaista, mitä hän pitää kauniina, hän löytääkin edestään kuoleman – kauneus kuihtuu hänen edessään. Elokuvan opetus väännetään ratakiskosta: vääryydellä hankittu omaisuus ei tee ketään onnelliseksi. Virkailija tahtoo elämältä ja maailmalta enemmän, suurempaa ja kauniimpaa, mutta lopulta tämä halu saa aikaan sen, että hän menettääkin kaiken. Ilo, rakkaus ja onni muuttuvat tuhkaksi.

Von Morgen bis Mitternachtsin tarina on niin pompahteleva, moralistinen ja epäjohdonmukainen, että siihen ei oikeastaan kannata kiinnittää suuremmin huomiota. En tiedä millainen elokuvateollisuuden sattuma on saanut aikaan sen, että näin kehno käsikirjoitus on ylipäätään päässyt tuotantoon.

Tämä ei kuitenkaa tarkoita, että Von Morgen bis Mitternachtsilla ei olisi arvoa: minkä se tarinassa menettää, sen se voittaa näyttömällepanossa ja visuaalisessa ilmaisussa. Siksi huomio kannattaa kohdistaa elokuvan tyyliin.

Pankkivirkailija palaa kotiinsa, joka näyttää lapsen piirrustukselta.

Von Morgen bis Mitternachts on kuvattu lähes kokomustissa, kaksiulotteisissa lavasteissa. Kamera ei käänny eikä kierrä, vaan kuvaa edessään olevia näkymiä tiukasti edestäpäin. Kuvaustyyli tuo mieleen teatterin lavan ja katsomon, johon asettunut yleisö voi nähdä lavalle vain yhdestä suunnasta – tämä tyylipiirre lienee peruja siitä, että tarina kirjoitettiin alunperin teatterinäyttämölle.

1920-luvun elokuvakamerat ja dolly-laitteet eivät olleet yhtä ketteriä kuin tänä päivänä, joten kameraa liikuteltiin vähemmän kuin tänä päivänä. Kameran staattisuus selittyy siis ajan teknologialla, mutta vain osittain: kameraa olisi voitu liikuttaa ainakin jonkin verran, jos tahtoa olisi ollut.

Lavasteet ovat vielä tyylitellymmät kuin Caligarin kabinetissa. Tapahtumapaikat näyttävät mieleltään järkkyneen lapsen täriseviltä piirustuksilta. Hahmojen vaatteisiin on sudittu huippuvalokohtia valkoisella maalilla. Kaikki on synkkää, pelottavaa, outoa ja epävakaata. Von Morgen bis Mitternacht onkin hyvä esimerkki elokuvasta, jossa tarina on toisarvoinen. Vaikka elokuvan juoni on kömpelö, on se tyylillisesti ainutlaatuinen.

Kuva: Eino Ansio / Loud Silents

Elokuvan säesti Loud Silens -festivaaleilla Risto, jonka musiikkia olen pyrkinyt välttelemään. Olen jostakin saanut käsityksen, että Riston musiikki ei yksinkertaisesti ole minua varten. Olen tainnut erehtyä: Von Morgen bis Mitternachtsin sähköisestä säestyksestä pidin valtavasti.

Riston ilmoille loihtimat elektroniset naksahduset, hypnoottiset äänipyörteet ja möreät kumahdukset laskivat katsojan yhä syvemmälle elokuvan unisen tutisevaan maailmaan. Jos musiikin äänimaailmaa ja tunnelmaa pitäisi verrata johonkin, lähin keksimäni vertailukohta olisi Coilin myöhäinen tuotanto. Näytöksen lopussa mieli oli täynnä sykkivää ääntä ja hyvää oloa – tästä suuri kiitos Ristolle, joka sai elokuvan heräämään valkokankaalla eloon.

Korkein voitto (1929) x Bowman Trio @ Loud Silents 13.4.2019

Tampereella katsottiin pääsiäistä edeltävänä viikonloppuna huhtikuiseen tapaan mykkäelokuvia liveartistien säestyksellä. Loud Silents -festivaali alkoi osaltani suomalaisen Korkein voitto -agenttielokuvan näytöksellä, jonka säestyksestä huolehti keveää jatsia soittava Bowman Trio.

Kun huomasin Korkeimman voiton nimen Loud Silentsin ohjelmistossa, tiesin heti, että tämä täytyy katsoa. Opiskeluaikoina luin elokuvasta pitkän artikkelin ja pistin tuolloin sen nimen korvan taakse. Se sujahti suoraan lokeroon ”Katso tämä heti, jos tilaisuus tulee”. Elokuva on suomalaisessa filmiteollisuudessa pioneeriasemassa: Korkein voitto on ensimmäinen kotimainen vakoiluaiheinen elokuva.

Paroni lähtee Kämpiin grogille. Bowman Trio säestää. Kuva: Eino Ansio / Loud Silents.

Paroni Henrik von Hagen (jota esittää ohjaaja Carl von Haartman itse) on ajautunut rahavaikeuksiin. Railakkaat juhlien ja paperossinsavun täyttämät päivät ovat ohi, kun vuokraisäntä toteaa krapulaiselle paronille, että nyt riittää, ja häätää paronin vuokra-asunnostaan. Paroni ei tästä liiaksi masennu, vaan suuntaa hotelli Kämpiin grogille ja huomaa päivän lehteä lukiessaan voittaneensa arpajaisissa suuren summan rahaa. Jopas sattui!

Samassa lehdessä kerrotaan, että tanssijatar Vera Vasiljevna (Kerstin Nylander) on saapunut Helsinkiin. Vasiljevna sattuu olemaan paronin vanha rakastettu, ja paroni järjestää itsensä nopeasti treffeille Vasiljevnan kanssa. Vanha lempi iskee kipinää, ja pariskunta viettää tulevat viikot kiinteästi yhdessä.

Aika kuluu ennen kaikkea Vasiljevnan uuden harrastuksen eli ulkoilmapiirustuksen merkeissä. Hiljalleen paroni alkaa kummastella, miksi Vasiljevna on niin kovin kiinnostunut piirtämään maisemakuvia juuri suomalaisissa sotilaslinnakkeissa.

Persaukinen ja krapulaa poteva paroni saa häädön.

Korkein voitto on visuaalisesti ansiokas elokuva. Kuvaukseen, leikkaukseen ja lavastukseen liittyvät ratkaisut on tehty huolellisesti. Erityisesti elokuvan alussa nähtävä, pitkä kamera-ajo hotelli Kämpin ravintolassa on harvinainen näky ajan suomalaiselokuvassa.

Paroni von Hagen edustaa tyyliltään ja habitukseltaan 1920-luvulle ominaista dandya: puku istuu hänelle kuin valettu, kengät kiiltävät ja viikset on leikattu tarkasti. Myös Vasiljevnan asut heijastelevat 1920-luvulle ominaista pukumuotia, joskin suomalaisittain hillityssä muodossa.

Jos Korkein voitto onnistuu kuvauksessa ja näyttämöllepanossa,  jättävät käsikirjoitus ja tarina toivomisen varaa. Kun paroni hieroo lähempää tuttavuutta Vasiljevnan kanssa, tarina alkaa sutia tyhjää. Paroni ja hänen venäjättärensä käyvät monissa jännittävissä paikoissa milloin rekiretkillä, milloin hylkeenpyynnissä – ja silti elokuvaan ei synny jännityksen tuntua. Elokuva jää kaipaamaan enemmän toimintaa ja voimakkaampia jännitteitä.

Rakkautta yli itärajan. Vasiljevna paronin sylissä.

Elokuvan poliittinen ilmapiiri on alusta lähtien selvä: Vasiljevna on lähtöisin Neuvostoliitosta, ja sinne hänen on tarkoitus myös palata. Neuvostoliittoa tai Venäjää ei kuitenkaan taideta kertaakaan mainita elokuvassa nimeltä – asia tulee esille rivien väleistä. Vasiljevnan yhteyshenkilöksi on nostettu kosmopoliitti, Aku Korhosen esittämä ”juutalainen”. Toisinkin olisi voinut valita ja ottaa yhteyshenkilön asemaan korostetun venäläisen hahmon.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä jännitteitä ei siis erityisesti korosteta, pikemminkin niitä häivytetään. Ne vain luovat näyttämön kiinnostavalle vakoilutarinalle. On mahdollista, että taustalla on ollut pyrkimys olla turhaan ärsyttämättä Neuvostoliittoa.

Bowman Trio. Kuva: Eino Ansio / Loud Silents.

Bowman Trion säestys on parhaimmillaan kohtauksissa, joissa von Hagenin epäilykset Vasiljevnan vilpittömyydestä heräävät ja voimistuvat. Kaikki kolme muusikkoa saavat tilaisuutensa loistaa – säestykseen mahtuu jopa pari rumpusooloa. Kuitenkin niissä elokuvan vaiheissa, joissa tarinan ote lipsuu ja draaman kaari hämärtyy, myös säestys jää hakemaan suuntaa. Se onneksi löytyy nopeasti, kun elokuvan jännite jälleen vahvistuu elokuvan loppupuolella.

Nosferatu (1922) Loud Silents -festivaalilla – arvostelu

Nosferatu, eine Symphonie des Grauens F.W. Murnau
Nosferatu (1922)

Näin Nosferatun (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, Saksa 1922) ensimmäistä kertaa 8-vuotiaana kirjaston napsuvalta ja rahisevalta VHS-kasetilta. Olin elokuvan nähtyäni monta vuotta aidosti sitä mieltä, että Nosferatu on maailman pelottavin elokuva. Ikävä kyllä moni kyyninen nykykatsoja taitaa pitää Nosferatua pikemminkin koomisena kuin pelottavana. Okei, mä ymmärrän: tulitikkuhampainen, ruumisarkku kainalossaan hiippaileva Max Schreck näyttää minunkin mielestäni vähän hassulta – etenkin, jos filmi pyörii liian nopealla frame ratella. Elokuvaa kuin elokuvaa pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan oman aikansa ihanteita ja tavoitteita vasten – muutoin vanhoista elokuvista nauttiminen ja niiden ymmärtäminen käy hyvin, hyvin vaikeaksi.

Loud Silentsin Tohtori Caligarin kabinetti– ja Metropolis-näytösten säestäjiksi oli valittu elektronisen musiikin taitajia. Nosferatu-näytöksessä säestykseen oli otettu toisenlainen näkökulma: musiikista vastasivat harmonikkataiteilija Veli Kujala ja Stratovariuksen basisti Lauri Porra. Ennen festivaalia saamassani tiedotteessa Porra tuumi Nosferatun säestyksestä seuraavaa: ”Monet alkuperäisistä shokkijaksoista saattavat herättää tahatontakin hilpeyttä nykypäivän katsojassa. Ehkäpä saamme musiikilla tuotua hieman kauhua takaisin.” Tunnustan suhtautuneeni Porran ajatukseen skeptisesti – mikä ihmeen idea on säestää kauhuelokuvaa harmonikalla? Nyt kadun typeriä ennakkoluulojani. Juuri Porran ja Kujalan säestys teki Nosferatu-näytöksestä upean päätöksen Loud Silents -kimaralleni.

porra-kujala
Lauri Porra ja Veli Kujala

Nosferatu on äärimmäisen yksinkertainen ja konstailematon elokuva. On mahtavaa, että vampyyrielokuvien komea historia alkaa nimenomaan Nosferatun kaltaisesta, karusta ja rosopintaisesta elokuvasta. Toisin kuin useimmat myöhemmistä vampyyrielokuvista, Nosferatun jokainen hetki kumuaa tyhjyyttä ja kuolemaa – ja siitähän vampyyritarinoissa (ainakin minun nähdäkseni) on kyse: kuolemasta. Ei huulipunasta ja punaviinistä, kuten Bela Lugosin Dracula-elokuvissa. Ei erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, kuten True Bloodissa. Ei teinien välisestä hormonimyllystä, kuten Twilight-sarjassa. Ei edes tieteellisen maailmankuvan ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, kuten Bram Stokerin Dracula-romaanissa. Nosferatussa unohdetaan kaikki turha höpö ja asetutaan rohkeasti perusasioiden äärelle.

Osa Nosferatun karusta vetovoimasta liittyy tarinan ankaraan yksinkertaisuuteen: Stokerin alkuperäistarinan elementit on tiristetty minimiinsä. Tohtori Bulwer (joka tunnetaan stokerilaisittain tohtori Van Helsinginä) on vain mitätön sivuhahmo, joka esittelee oppilailleen lihansyöjäkasveja ja juttelee mukavia Paracelsuksesta. Pääpari Hutterin ja Ellenin (eli Jonathan ja Mina Harkerin) tuttaviin ja sukulaisiin ei tuhlata aikaa. Myös Ellenin turhanaikainen unissakävely ja huokailu on tiivistetty pariin kohtaukseen. Tästä voisivat ottaa oppia ne Dracula-ohjaajat, jotka ovat laittavat Minansa harhailemaan puutarhoissa ja käytävillä kohtaus toisensa jälkeen.

Ja hyvä onkin, että Ellenin ”ruutuaika” on pidetty minimissä. Häntä esittävän Greta Schröderin työskentely on jopa 1920-luvun standardeilla liioittelevaa ja yli-ilmeikästä. Lisäksi hänet on vaatetettu, kammattu ja meikattu tyyliin, joka saa – anteeksi nyt vain – hänet näyttämään ristiinpukeutujalta. Tiukka satiinileninki tekee hänen hartioistaan todellista leveämmät, ja hiusten tilalla hänellä näyttää olevan naurettavan tiukoille korkkiruuveille kiharrettu peruukki. – Mutta nyt taidan olla epäreilu ja katsoa Nosferatua omasta ajastani käsin. Aikalaisyleisöt ovat tuskin nähneet Ellenissä mitään kummallista.

Nosferatu, eine Symphonie des Grauens F.W. Murnau Greta Schroder
Ellen ja itsepintaiset (muovi)kiharat.

Elokuvan näytöstilaisuus oli kokonaisuutena erittäin onnistunut. Filmikopio oli todella hyvälaatuinen, ja saatoin erottaa elokuvasta sellaisia visuaalisia detaljeja, joita en ole aiemmilla katselukerroilla bongannut. Ja kuten jo aiemmin viittasin, Porran ja Kujalan säestys oli upea. Ennen näytöstä pelkäsin, että kokeelliset instrumenttivalinnat jäisivät säestyksessä pelkän erikoisuudentavoittelun tasolle. Olin väärässä: kokonaisuus vaikutti todella harkitulta ja eheältä (joskin ilmeisesti myös spontaanilla improvisaatiolla oli säestyksessä oma roolinsa). Erityisesti elokuvan loppukohtauksessa säestys ylsi sellaisiin sfääreihin, joita harvat elokuvamusiikin tekijät uskaltavat edes tavoitella. Niin vain tapahtui: harmonikkapainotteisella säestyksellä todellakin saatiin Nosferatuun sitä kauhua, jota meidän nykykatsojien saattaa olla vaikea vanhoissa kauhuelokuvissa nähdä.

Vähän harmittaa, etten katsonut Loud Silents -festivaaleilla enempää elokuvia. Festivaalin kolme saksalaista ekspressionismia edustavaa elokuvaa – Caligari, Metrpolis ja Nosferatu  – ovat kuitenkin olleet minulle erityisen läheisiä elokuvia jo peruskouluikäisestä lähtien, ja halusin varata näiden näytösten ympärille tarpeeksi aikaa pohtia näkemääni ja kokemaani. Tuskin saan enää toista kertaa tilaisuutta nähdä näitä elokuvia filmiltä ja vieläpä livesäestyksellä.

Oli mahtavaa nähdä, että säestetty mykkäelokuva voi yhä myydä täysiä saleja. Loud Silentsin yleisö näytti koostuvan lähinnä nuorista aikuisista, mikä on hieno juttu – mukavaa nähdä, että ainakin Tampereella nuoremmat sukupolvet ymmärtävät mykkäelokuvan päälle. Loud Silents järjestetään taas ensi keväänä – jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä ohjelmistoon silloin keksitään.

Saksalaista ekspressionismia edustavia elokuvia voi nähdä myös elokuussa Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla: luvassa on Caligari-kaksikko Robert Wienen ja Conrad Veidtin Orlacs Hände sekä Paul Wegenerin proto-ekspressionistiset Golem ja Der Student von Prag. Näiden lisäksi festivaalin ohjelmistossa kiinnostavat erityisesti Jean Epsteinin ja James Sibley Watsonin Usherin talon häviö -elokuvat sekä yhdysvaltalaiselokuvat Seven Footprints to Satan, Kissa ja kanarialintu sekä Dr. Jekyll and Mr. Hyde. Hankalaksi festivaalille osallistumisen tekee – Forssa ja sen kehnot liikenneyhteydet. Äkkiseltään ajatus mykkäelokuvafestivaaleista alle 20 000 tuhannen asukkaan pikkukaupungissa tuntuu tuhoon tuomitulta – mutta jostakin sitä yleisöä tulee, onhan tämä jo festivaalin 17. järjestysvuosi. Täytyy vielä katsoa, saanko itseni junailtua elokuussa Forssaan.

Olen saanut Loud Silentsin järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.