Houkuttelevat huulet (1957) arvostelu – Mansfield pussaa

Houkuttelevat huulet (1957)
Houkuttelevat huulet (1957)

Onneksi elokuun lopulla Yle Teema esitti Kino Klassikko -ohjelmapaikalla keväällä missaamani Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, Yhdysvallat 1957). Kiitos, Yle Teema! Mansfield-elokuvia olisi kiva nähdä enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että Too Hot to Handle– ja Promises! Promises! -elokuvia ole vielä tuotu Suomeen lainkaan (sinänsä ymmärrettävistä syistä), etenkin nämä kiinnostaisivat. Paremman puutteessa Oikutteleva bussikin kelpaa.

Mansfield näyttelee Houkuttelevissa huulissa käytännössä aivan samaa hahmoa kuin edellisessä Frank Tashlinin ohjaamassa elokuvassa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It, Yhdysvallat 1956): tyhmää, dramaattisesti elehtivää tissi- ja pyllypakettia, joka kiekuu omituisesti joka käänteessä ja johon elokuvan varsinainen päähenkilö – keski-ikää lähestyvä pukutyöläinen – ihastuu. (Edellisessä Tashlin-ohjauksessa kiekuminen oli tosin huomattavasti vähäisempää.) Mahtavatko muutkin Mansfield-elokuvat toistaa tätä samaa kaavaa, vai onko kyse Tashlinin ja Mansfieldin yhteistöille leimallinen ominaisuus? Will see.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-ihku
Laitetaan nyt alkuun tällainen kiva kuva, jotta tiedätte varmasti, mistä on kyse.

Rockwell Hunter (Tony Randall) on newyorkilaisen mainostoimiston luovalla osastolla työskentelevä poloinen, jonka pääasiallinen tehtävä on käsikirjoittaa tv-mainoksia. Toimisto on erikoistunut laulettuihin mainoksiin, joiden aika alkaa olla ohi. (Harmi: minusta niitä olisi niin mukava nähdä televisiossa vieläkin. Ne ovat nykymainoksiin verrattuna niin viattomia.) Eräs toimiston tärkeimmistä asiakkaista on huulipunavalmistaja Stay-Put, joka uhkaa vaihtaa toimistoa, mikäli mainosten taso ei kohene. Koko toimiston on pakko uudistua, samoin Rock Hunterin.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-evil
Ja Rock Hunterhan uudistuu.

Samaan aikaan koko maan ihailema, rakkauselämäänsä pettynyt elokuvatähti Rita Marlowe (Mansfield) on saapumassa New Yorkiin. Vaikka Rita matkustaa incognito, ovat kaupungin innokkaimmat fanit kerääntyneet lentokentälle vastaanottamaan tähteä. Mukanaan Ritalla on kamarineitonsa Vi (Joan Blondell), joka on Ritaa hieman vanhempi ja huomattavasti viisaampi.

Rock hoksaa, että kaunista Ritaa kannattaisi ainakin yrittää houkutella Stay-Putin mannekiiniksi. Rita puolestaan kaipaa rinnalleen kaksilahkeista, jonka avulla tehdä entinen siippansa, Viidakkomies Bobo (Mansfieldin tuleva aviomies Mickey Hargitay) mustasukkaiseksi ja saadakseen nostetta julkisuuskuvalleen. Rock tarvitsee Ritaa mainokseen, Rita tarvitsee Rockia kulissiromanssiin – vaihtokauppa on siis molemmille edullinen.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tanssi
Tällä kertaa garderobista löytyi kolttu, jonka kuppeja edes Mansfieldin ryntäät eivät riitä täyttämään.

Elokuva on tyylilajiltaan komedia, joskin mukana on myös satiirin piirteitä. Satiirin kohteena on mainosmaailma ja bisneskulttuuri, jossa pyritään jatkuvasti ylöspäin kohti yhä suurempia palkkoja, tilavampia työhuoneita ja nätimpiä sihteerikköjä. Samalla Ritan hahmon kautta parodioitaan tyhmän blongin stereotypiaa – vai parodioidaanko? Ehkä tässä ollaan sittenkin vasta luomassa sitä? Jotta naisen esineellistäminen ei menisi vallan liiallisuuksiin, Rockin kihlatun Jennyn (Betsy Drake) hahmon kautta saadaan tuotua esille myös sitä, kuinka ”liian kauniit naiset” vaikuttavat ”tavallisten naisten” itsetuntoon ja käytökseen.

Tashlin ilmeisesti tykkää rikkoa neljättä seinää. Sekä Houkuttelevat huulet että sitä edeltänyt Minkäpä tyttö sille voi alkavat sillä, että miespäähenkilö puhuttelee katsojaa suoraan ja kertoo hieman tulevasta elokuvasta. Houkuttelevissa huulissa pilaillaan lisäksi television pienellä kuva-alalla ja muilla rajoituksilla. Arvostan!

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tv
Tällä tavalla.

Mansfield on ihanaa katseltavaa. Kun alkuihmetyksen jälkeen oivaltaa ja hyväksyy sen, kuinka ylilyövä hänen hahmonsa on, voi elokuvasta todella nauttia. Jos Marilynin komediahahmot vaikuttivat aivottomilta, vie Mansfield homman vielä pidemmälle. Toisaalta omaa hyötyään tavoittelevan Ritan hahmossa on sellaista tunnekylmyyttä ja hedonistisuutta, josta Marilynin hahmoissa on muista koskaan nähneeni. Inhimillisen Marilynin rinnalla Mansfield on muovinen ja ylikorostetun pyntätty.

Rakastan silti häntäkin.

*****

Houkuttelevat huulet @ Discshop

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) arvostelu – Blade Runner Pohjois-Euroopassa

Mitä enemmän Jari Halosen elokuvia näen, sitä kovemmin minua harmittaa, että ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva, jonka katsoin, oli Aleksis Kiven elämä, tuo konventionaalinen elämäkertaelokuva. Vai oliko se sitä? Muistanko väärin? Pitäisi kai katsoa uudelleen… Oli miten oli, tämä sai minut pitämään pitkään Halosta ei-niin-kiinnostavana ohjaajana ja ohittamaan hänen tekeleensä ajanpuutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun puolivillaiseen vedoten. Haastatteluissa Halonen puhui kuin mies, jonka näkemys oli kirkas ja selkeä (jos ei muille, niin ainakin hänelle itselleen) ja ajatukset kiinnostavia. Silti: elokuvat ohitin, koska en uskonut niiden olevan mieleeni.

Kuinka väärässä olinkaan.

LIPTON COCKTON JULKKA
Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Joulubileiden jälkeen katsoimme Halosen järjestyksessään toisen ohjauksen, joka kantaa komeaa nimeä: Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Suomi 1995). Lajityyppi on tällä kertaa dystopiasävytteinen scifi. Eh, miten en osannut odottaa ohjaaja Haloselta mitään tämän kaltaista…? Jo elokuvan alkumetreillä mieleen tulee vahvasti Blade Runner (Yhdysvallat 1982). Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että paikoin uskoo katsovansa jonkinaista parodiaa tai mukaelmaa Ridley Scottin elokuvasta: Eletään surkeassa, likaisessa tulevaisuudessa, jossa jättimäiset yritykset ovat saaneet kohtuuttomasti valtaa. Miespuolinen päähenkilö toimii virkavallan kädenjatkeena ja jakaa ajatuksiaan katsojalle voice-over-kerronnalla. Molemmissa elokuvissa päähenkilö haikailee enemmän tai vähemmän epätodellisen naisen perään. Myös äänimaailmassa on paljon samoja elementtejä, lavastuksesta ja valaistuksesta puhumattakaan.

LIPTON-COCKTON-lipton
Lipton Cockton, miesten mies.

Vuosi on 2037, paikka taas Euroopan liittovaltion pohjoinen kaupunkikeskittymä Vladivostok City. Yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) saa paikallisilta poliisivoimilta toimeksiannon: kaupungista on löytynyt ihmisraatoja, jotka näyttävät menehtyneen kuin jonkinlaisen itseräjähdyksen seurauksena. Arvellaan, että tekosten takana on sarjamurhaaja. Tiukkailmeinen poliisipäällikkö Brand Marlon (Jari Halonen) usuttaa Cocktonin murhaajan perään ja vaatii tiivistä raportointia tutkimuksen etenemisestä.

LIPTON-COCKTON-brand-marlo
Brand Marlon. En tiedä, mistä tuossa silmähärpäkkeessä on kyse, mutta komealta se näyttää!

Ympärillään vellovaan, yhteiskunnaksi nimitettyyn paskamereen kyllästynyt Cockton suhtautuu toimeksiantoon välinpitämättömästi, mutta tarttuu kuitenkin johtolankoihin, joita hänen puhelinvastaajansa niin auliisti hänelle sanelee. Murhaajaa silmät ummessa etsiskellessään Cockton tulee napanneeksi lemmikikseen ja uskotukseen kukon, joka on vähällä joutua kapisen kahvilan keittiössä voileivän päällysteeksi. Kukko-Cocktonista ei ole ihmis-Cocktonille käytännössä juuri hyötyä, kunhan on joku, jonka kanssa puhua ja jakaa kolkko asunto.

Elokuva on täynnä kuvastoa, jossa seksuaalisuus ja sukupuolisuus esitetään häilyvinä, muuttuvina elementteinä. Korttelin ainoa ruokakauppa muuttuu omituiseksi seksiliikkeeksi, jonka kellarihuoneessa tapahtuu todella kummia. Välillä esille pulpahtaa Marilynin näköinen nainen (Outi Mäenpää), joka tuntuu tietävän jotakin räjähtävistä ihmisistä ja saa veren kiertämään Cocktonin nivusissa hieman nopeammin. Elokuva alkaa etuumalla, jossa Cockton makaa vuoteessaan kyseisen Marilynin valkoinen hupsista-mekko yllään, vaalea peruukki päässään ja kukko sylissään, ja samaan kuvaan se myös päättyy. Cockton, suomalaisittain ”Kullinen”, päätyy siis vetämään ylleen vuosisadan tärkeimmän naispuolisen seksisymbolin releet.

LIPTON COCKTON makuu
Lipton Cockton Marilynina makuuhuoneessaan.

Marilyn tuntuu liittyvän myös poliisipäällikkö Brand Marloniin, jonka nimi taitaa olla väännös Marlon Brandosta.  Tosielämän Marilyn heilasteli Brandon kanssa jonkin aikaa, kunnes suhde taantui pelkäksi ystävyydeksi. Jotain samanlaista tuntuvat Lipton Cocktoninkin Marilyn ja Marlon heijastavan: he edustavat niin äärimmäistä versiota omasta sukupuolestaan, etteivät voi enää lähentyä toisiaan, vaan ovat ikuisesti sysättyinä jonnekin kuva-alan äärilaidoille.

Sinänsä tuntuu vähän omituiselta, että naiseuden perikuvaksi on valittu elokuvassa nimenomaan Marilyn. Hän näyttää toki ainakin minun silmissäni kauniilta ja upealta, mutta kaikessa silti onnettomalta ja lyödyltä hahmolta. Marilyn nauraa ja ketkuttaa, koska ei ikuisessa isäkomplekissaan ja rakkaudenkaipuussaan muuhunkaan kykene. Vai onko Lipton Cocktonin haave-Marilynissa kyse nimenomaan tästä? Kauniista, mutta hyväksikäytetystä ja onnettomasta naiseudesta? En ole varma.

Marlonilla menee paljon huonommin kuin Marilynilla. Hän on käpristynyt jonkinlaiseksi miehen irvikuvaksi: aggressiiviseksi, kiukkuiseksi invalidiksi, jonka yksisilmäinen naama julistaa Illuminatin voimaa. Niin miehille käy joskus.

LIPTON-COCKTON-auto
Lopulta Cockton löytää Marilyninsa, mistä seuraavat kemialliset häät.

Lipton Cockton on Marlonia ja muita kauhean maailman miehiä viisaampi, sillä hän löytää kaikessa kaukonäköisyydessään keskitien: ”Katsokaas kun eläimet ovat tämän planeetan pelastus, ja naiset. Ei niitä voi myydä tai käyttää hyväkseen silloin kun siltä tuntuu.” Sinänsä eläinten ja naisten vertaaminen toisiinsa tuntuu aina jotenkin kontroversiellilta, mutta ei tartuta siihen. Tähän kiteytyy Halosen teesi, joka loistaa myös viime vuonna teattereissa käyneestä Kalevala – Uusi aika -elokuvasta: maailman suuri ongelma on patriarkaalisuuden aktiivisuuden ja aggressiivisuuden, toiminnan ja tekojen ylikorostuminen, jonka tilalle tarvitaan matriarkaalisuutta, siis anteeksiantoa, lempeyttä, rakkautta ja empatiaa.

Minun on vaikea olla tässä asiassa eri mieltä Halosen kanssa, ajatteli hän eläimistä ja naisista muutoin mitä tahansa.

Sanoinko jo jotain lavastuksesta? Se on eräs Lipton Cocktonin valttikorteista. Elokuva tehtiin halvalla, ja silti tuo suuri rahareikä on saatu tukittua kauniisti ja kunnialla. Suuret, elektroniset rakennelmat (Vladivostok Cityn metro, jättimäinen robotti Apocalypse Gallery -yökerhon portsarina) näyttävät kömpelöiltä ja halvoilta, mutta hyvällä tavalla. Myös valaistus on hoidettu upeasti. En tajua, kuinka Vladivostok Cityn kaduille on saatu aikaiseksi näin upeankalsea neo-noir-fiilis niin halvalla.

LIPTON-COCKTON-katu
Vladivostok Cityn kalseita katuja. Seksikaupan näyteikkunassa häämöttää Marilyn.

Vasta ottaessani elokuvasta stillejä tajusin, kuinka suuri väriero elokuvan ulko- ja sisätilojen välillä on. Ulkotilat ovat varsin sinivoittoisia, interiöörit taas punaoransseja. Etenkin Cocktonin asunto suorastaan hehkuu lämmintä oranssia. Mieleni tekisi vetää tässä jonkinlainen erottelu julkisiin, sinisiin tiloihin ja yksityisiin oransseihin tiloihin, mutta se olisi ehkä harkitsematonta. Joka tapauksessa tähän asiaan täytyy kiinnittää enemmän huomiota, kun elokuvan katsoo seuraavan kerran.

Ja todellakin, Lipton Cockton on niitä elokuvia, jotka vaativat useamman katselukerran. Temaattinen sisältö liikkuu aika syvällä ihmisyyden pohjamudissa, ja tuntuu, että itse pointeista jäi ensikatsomalla jonkin verran ymmärtämättä. Lisäksi koin itse kerronnan olleen paikoin aika epäselvää, mikä ei ole yllätys ottaen huomioon, kuinka huono ylipäätään olen seuraamaan juonivetoisia rikoselokuvia (jollainen Lipton Cocktonkin kai jollain hyvin omituisella ja ainutlaatuisella tavalla on).

Sen verran suhnuista kerronta on, että se syö elokuvalta yhden tähden. Erittäin komea kokonaisuus joka tapauksessa.

*****

Discshop DVD

CDON DVD

Norman Mailer: ”Marilyn: A Biography” (1973) arvostelu

Norman Mailer: Marilyn: A Biography (1973/2012)
Marilyn: A Biography (1973/2012)

Jokainen asiateos on tietyssä ajassa ja tilanteessa syntynyt uniikki luomus. Kirjan luonne kirjoittajansa subjektiivisen näkemyksen ja kokemuksen välittäjänä korostuu erityisesti silloin, kun samasta aiheesta on kirjoitettu useita eri teoksia. Aivan erityisesti subjektiivinen näkökulma korostuu usein elämäkerroissa. Miksi saman, jo kauan sitten manan majoille siirtyneen henkilön elämästä pitäisi kirjoittaa useita elämäkertoja? Edellisissä elämäkerroissa faktat on kenties esitetty vaillinaisesti, jotakin on jätetty huomiotta, jotain toista seikkaa taas ylikorostettu. Kenties kysyntää olisi populaarimmalle, yleistajuiselle teokselle, tai toisaalta paksulle ja perusteelliselle elämäkerralle.

Marilyn Monroe -elämäkertoja on kirjoitettu kymmeniä. Osa niistä on hyviä, suorastaan erinomaisia – kiinnostuneille suosittelen Anthony Summersin Jumalatar-kirjaa (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985, suom. 1986) –, osa vähemmän laadukkaita. Kun Norman Mailerin Marilyn: A Biography julkaistiin vuonna 1973, oli tähden kuolemasta kulunut kymmenkunta vuotta ja hänen elämänsä perusasiat ehditty luetella moneen kertaan.

Mailerin kirjoittama elämäkerta syntyi tilaustyönä. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa esipuhe Marilyn-valokuvakirjaan, mutta kun tekstiä alkoi syntyä enemmän kuin tarpeeksi, kokonaisuus venähti ensin esseeksi ja lopulta romaaniksi. Sittemmin Mailerin tekstistä on otettu myös vaatimattomamman näköisiä painoksia, ilman alkuperäistä valokuvakirjan kontekstia: omassa halvassa, pehmeäkantisessa painoksessani valokuvia on vain hassu kourallinen. Kenties teen Mailerin tekstille jonkinlaista vääryyttä, kun arvostelen sen toimivuutta tekstinä sinällään, vaikka alun perin se on kirjoitettu luettavaksi komeiden Marilyn-kuvien lomasta.

Toinen syy Mailerin elämäkerran olemassaoloon – ja ennen kaikkea lukemiseen – löytyy kirjan genrestä. Se ei ole elämäkerta, vaan romaanielämäkerta tai elämäkertaromaani (novel biography, kumpikaan käännös ei minusta tunnu aivan vakiintuneen suomen kieleen). Tämä kertoo lukijalle sen, että Mailer on ottanut kirjoittajana itselleen hyvin suuria vapauksia, mitä tulee Marilynin elämän tapahtumien kuvaukseen ja elävöittämiseen. Hän kuvailee vankasti indikatiivissa tilanteita, joiden kulkua hän tai kukaan muukaan elossa oleva ihminen ei ole voinut todistaa. Hän ei kirjoita asiaproosaa, vaan fiktiota. Mailer tuntuu valmistelevan lajityypin määritykselle itselleen helppokulkuista, laveaa tietä. ”[A] formal biography can probably not be written in less than two years since it can take that long to collect the facts – princes have to be wooed, and close friends of the subject disabused of paranoia” – kyse on siis ollut ainakin osittain ajanpuutteesta, olihan teksti alun alkaen tilaustyö.

Marilynin kaltaisten kirjojen olemassaolon tarkoitus onkin faktojen luettelun sijaan elävöitys (re-enactment). Kun kyse on tunnetun, 1900-luvulla (eli valokuvan ja elokuvan aikaan) eläneen henkilön biografiasta, toimii kirjallinen ilmaisu todennäköisesti elokuvaa parempana elävöittäjänä. Fred Lawrence Guilesin Norma Jean -elämäkertaa Mailer arvottaa näin: ”[I]t is a biography of much estimable value for verifying the events of her live. Yet her personality remains mysterious. The facts live, but Marilyn remains elusive.” Mailer ilmeisesti yrittääkin onnistua juuri siinä, missä Guiles epäonnistuu – tuoda Marilynin henkilöhahmo mahdollisimman elävänä ja todentuntuisena lukijan silmien eteen. Aika haastava tehtävä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei koskaan tavannut kuvauksensa kohdetta. Vielä haastavampaa se on sellaiselle kirjoittajalle, joka ei ilmeisesti edes haastatellut Marilynin tunteneita henkilöitä, vaan ainoastaan lueskeli muutaman elämäkerran ja päätti pistää homman pakettiin.

Eräs toinen suunnilleen samoilla eväillä leikkiin lähtenyt kirjoittaja kuitenkin onnistui tehtävässä käsittämättömän hyvin. Hän ei väittänyt kirjoittavansa elämäkertaa – ei edes fiktionaalista sellaista –, vaan historiallista romaania. Kirjailija on Joyce Carol Oates, ja hänen Blondi-romaaninsa (Blonde, 2000, suom. 2001) on kenties paras Marilynia käsittelevä kirja, jonka olen lukenut.

Siinä missä Oates pyrkii käsittelemään nimenomaan Marilynin sisäistä elämää, yrittää Mailer siis elävöittää. Hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä Marilynin päässä liikkuu vai liikkuuko mitään (Mailer näyttää kyllä pistävän panoksensa likoon jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta), vaan haluaa tehdä Marilynin näkyväksi lukijan katseelle. Ja jotta Mailer voisi onnistua tavoitteessaan, on hänen käytettävä omaa katsettaan, suodatettava Marilyn oman katseensa läpi.

Tekstissä on loppujen lopuksi paljon enemmän Maileria ja hänen silmiään kuin Marilynia. Tarkoitus ei ole ymmärtää Marilynia, ei liioin kuvata hänen elämänsä kulkua, vaan ihailla häntä. Sattuvaa on, että lukemani painoksen ensisivulla komeilee otsikko ”Praise for Marilyn”. Luulin aluksi tätä kirjan alaotsikoksi, mutta tajusin pian, että koska sana Marilyn on kursivoitu, ei kyse ole alaotsikosta. Sivulla oli otteita Mailerin kirjan kehuvista arvioista. ”Praise for Marilyn”, kehuja Norman Mailerin Marilynille. Kirjankin alaotsikoksikin tämä olisi oivallisesti sopinut, tietenkin ilman Marilyn-nimen kursivointia.

Huonoimmillaan Marilyn on keski-ikäisen miehen kirjoittamaa, tylsää ja banaalia seksifantasiaa orvosta vaaleaveriköstä. Joissakin kohtauksissa Mailerin hikinen katse puskee tekstin pinnalle niin vahvasti, että vähän jo ällöttää. Lisäksi tekstin uskottavuutta ja sujuvuutta syö Mailerin jatkuvasti pyörivä metaforamylly, joka tuottaa välillä osuvia lohkaisuja, mutta myös kiusaannuttavan huonoja kielikuvia.

Parhaimmillaan Mailer onnistuu kuvittelemaan hirtehisen hauskoja kohtauksia. Kirjan kenties paras kohta kuvaa studiopäällikön ja Marilynin välistä, hypoteettista keskustelua, joka käydään, kun kaikkien amerikkalaisten huoltoasemien ja pikaruokapaikkojen takahuoneiden seinällä poseeraava alaston kalenterityttö tunnistetaan 20th Centuryn nousevaksi tähdeksi kesken Draama hotellissa -elokuvan (Don’t Bother to Knock, Yhdysvallat 1952) kuvausten. Voin kuvitella, kuinka Marilyn vastaa hentoisella, hieman paheksuvalla äänellään päällikön tunkeileviin kysymyksiin.

’Did you spread your legs?’ asks the studio executive.
’No.’
’Is your asshole showing?’
’Certainly not.’
’Are there any animals with you?’
’I’m alone. It’s just a nude.’

Mailerin elokuvan miellyttävin jakso on se, jossa kerrotaan elokuvien Kesäleski (The Seven-Year Itch, Yhdysvallat 1955) ja Piukat paikat (Some Like It Hot, Yhdysvallat 1959) kuvauksista. On laajalti hyväksytty, että näissä elokuvissa nähdään Marilynin parhaat roolisuoritukset, ja yleistä mielipidettä vastaan on tässäkin tapauksessa turha väittää. On kuitenkin vaikea arvioida, tuleeko miellyttävyyden vaikutelma Mailerin tekstin laadusta ja oivaltavuudesta, vai siitä tosiasiasta, että on mukavampaa lukea siitä osasta Marilynin elämää, jolloin hän oli kypsynyt näyttelijänä täyteen kukkaansa: muodokas ja vaaleatukkainen jenkki-Tuhkimomme on vihdoin löytänyt pakkansa ja lisäksi kuivakan prinssin rinnalleen. Toisaalta draamaa ei näiden elokuvien kuvausjaksoista puuttunut. Marilynin jatkuva myöhästely ja heikko työmoraali tekivät muun kuvausryhmän elämästä melkoista helvettiä. Erikoista kyllä, sitä mukaan kun Marilyn kehittyi näyttelijänilmaisussaan yhä paremmaksi, rapistui hänen yhteistyökykynsä.

Summa summarum: Mailerin kirja ei jää asumaan kirjahyllyyni, en koe tarpeen lukea uudestaan läpi tällaista ylikuumennutta fanipoikahehkutusta. Olen pettynyt, sillä pidän Mailerin tiiliskivimäisestä Pyövelin laulusta (The Executioner’s Song, 1979, suom. 1985) tavattoman paljon. Tarkoitus onkin kirjoittaa ihan piakkoin samannimisestä televisioelokuvasta (Yhdysvallat/Ruotsi 1982), joka pohjautuu tähän ei-fiktiivisen romaanin genreä edustavaan kirjaan.

Tämän jutun myötä Marilyn-aihe jää Taikalyhdyssä ainakin joksikin aikaa sivurooliin; minulla ei tällä hetkellä ole työn alla yhtäkään Marilynia sivuavaa tekstiä, eikä yksikään Marilyn-elokuva odottele katsomista DVD-hyllyssä tai digiboksissa. Toisaalta Mailerin kirjasta saisin hyvän kimmokkeen lukea vihdoin Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964), jota Mailer käyttää lähteenä. Zolotowin teos oli ensimmäinen Marilynista kirjoitettu elämäkerta ja samalla ainoa, joka ilmestyi Marilynin elinaikana.

Ja muuten: on vaikea keksiä parempia kesäelokuvia kuin Piukat paikat ja Kesäleski. Etenkin jälkimmäinen olisi sopinut viime viikon helteisiin tunnelmiin paremmin kuin hyvin. Saattaapa elokuvasta saada myös vinkkejä siihen, kuinka helteisistä päivistä voi tehdä hieman siedettävämpiä.

*****

Adlibris

Rytmiä veressä (1954) arvostelu – ja pallo hukassa

Kaikki tähän mennessä blogissa noteeraamistani Marilyn-elokuvista olen katsonut 20th Century Foxin Marilyn Monroe 80th Anniversary -sarjan DVD-levyiltä. Aiemminkin olen hiljaa mielessäni kiroillut kyseisten julkaisujen tekstityskompasteluja. Katsoessani Rytmiä veressä -elokuvaa (There’s No Business Like Show Business, USA 1954) alkoi keittää sen verran lujaa, että mainitaan asiasta näin julkisestikin.

Katson suurimman osan elokuvista kotona 26-tuuman littutelkkarista, jonka kuvasuhde on ”se tavallinen” eli 16:9. Telkku ei ole päätä huumaavan suuri, mutta aion tulla tällä toimeen niin kauan a) televisio toimii, ja/tai b) kunnes muutan isompaan asuntoon. Vaatimattoman kokoinen kuva ei ärsytä – paitsi silloin, kun levitysfirman ameebat möhlivät tallenteita suunnitellessaan oikein kunnolla.

Suurin osa Marilynin 50-luvun elokuvista on kuvattu CinemaScope-formaatissa (2,55:1), esiintyipä Marilyn myös maailman ensimmäisessä Scope-elokuvassa (Kuinka miljonääri naidaan/How to Marry a Millionaire, USA 1953). Voin vain kuvitella, kuinka komeilta kirkkaiden värien scopespektaakkelit ovat näyttäneet teatterissa isolla kankaalla filmiltä projisoituina.

DVD:lle scope-leffat on tietenkin letterboxattu, eli selkokielellä sanottuna lisätty mustat rajaimet kuvan ylä- ja alareunaan, jotta saavutetaan televisioystävällisempi kuvasuhde (4:3). Onneksi nykytekniikalla rajaimet voi zoomata näkymättömiin. Ongelmia tulee kuitenkin silloin, kun DVD:llä on mukana tekstitys. Ja se tekstityshän on usein sijoitettu juuri sinne mustan rajaimen päälle. No, huh helpotusta: palkeista ainakin ylemmän voi zoomata pois, jotta kuvasta saadaan edes vähän isompi – paitsi silloin, kun teksti näkyy jostain täysin mielivaltaisesta syystä silloin tällöin kuvan yläpuolella. Näin homma oli hoidettu käsiini joutuneella Rytmiä veressä -DVD:llä.

Osaan englantia hyvin, eikä minulle ole ylitsepääsemätön ongelma katsoa englanninkielisiä elokuvia ilman tekstitystä. Jos tallenteella kuitenkin on suomenkieliset tekstitykset, käytän niitä, vaikka rajaimet ilmestyisivät ruutuun. Saadakseni tekstit näkyviin jouduin siis katsomaan tämänkin scope-elokuvan 4:3-kuvasuhdeasetuksella. Tällöin rajaimet ilmaantuvat myös kuvan oikealle ja vasemmalle puolelle. Pienellä yhtälönratkaisulla voidaan siis todeta, että katsoin tämänkin elokuvan siten, että itse kuvan näkyi televisiossa suurin piirtein koossa 43 cm x 17 cm. Siis 17 cm! Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että televisioni kuva-alasta vain vajaa 40 prosenttia oli elokuvan kuvaraidan käytössä, loput 60 prosenttia oli pelkkää mustaa rajainta. Julkaisu oli käsittääkseni vuodelta 2006, johon mennessä ongelmien, joita aiheutuu tekstityksen sijoittamisesta rajaimien päälle, olisi pitänyt jo käydä levitysfirmoillekin selviksi, mutta kun ei niin ei. Kiitos oikein paljon, Fox.

RYTMIÄ VERESSÄ kuvasuhde
Demonstraatio mustien rajainten ja kuvaraidan käytössä olleen kuva-alan suhteesta. Kohtausten yksityiskohdat näyttäisivät varmaankin hienolta, jos ne ne erottaisi siristelemättä.

Te, jotka niitä kotikäyttöön suunnattuja tallenteita siellä askartelette: laittakaa nyt hyvät ihmiset ne laajakuvaformaatissa kuvattujen elokuvien tekstit siihen kuvaraidan päälle. Niin se on tehty jo vanhoina hyvinä aikoina, kun käytännössä kaikki televisiossa näytettävä ohjelma oli kuvattu 4:3-formaattiin. Luulin aiemmin, että tämä olisi digitaalisten kotikäyttötallenteiden lastentauti, mutta näyttääpä tätä ongelmaa olevan uudemmissakin tallenteissa.

Myös laitevalmistajilla olisi petrattavaa tässä suhteessa. Televisioiden zoomausmahdollisuudet ovat olleet melko rajalliset ainakin niillä laitteilla, joita itse olen käyttänyt. Niistä laitteista, joiden kanssa olen itse joutunut tekemisiin, ainoastaan vanhempieni jo edesmennyt 16:9-putkitelkkari sisälsi portaattoman zoomausmahdollisuuden. En ole hifistelijä enkä siis seuraa laitteiden kehitystä kanki kovana, joten voi toki olla että portaaton zoomaus on nyky-televisioissa perusominaisuuksia.

rytmiä julkka
Rytmiä veressä (1954)

Pitäisikö itse elokuvastakin sanoa jotain? Ei huvittaisi, niin masentava katselukokemus tämä oli etenkin kuvasuhdesekoilun huomioon ottaen. Kuten on jo sanottu, Rytmiä veressä on varmasti näyttänyt kaikessa värikylläisyydessään komealta isolta kankaalta, mutta kotiolosuhteissa visuaalinen ilme ei pääse ensinkään oikeuksiinsa. Ja nimenomaan visuaalisessa ilmeessä on tämän elokuvan juju.

Rytmiä veressä kertoo 20-30-luvuilla kukoistaneesta vaudeville-esiintyjäryhmästä. Kun elokuvassa keskitytään lavaesiintymisen maailmaan, ei ole vaikea arvata, että se on täynnä kermakakkumaisia laulunumeroita. Juonen keskiössä häärii vaudeville-esityksiä pyörittävä Donahuen perhe, jonka isä Terence (Dan Dailey) ja äiti (Ethel Merman) ovat kasvattaneet jälkikasvunsa show-uraa silmälläpitäen. Ensimmäiset 25 minuuttia koostuvat paria lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta pelkistä ylipitkistä laulu- ja tanssinumeroista, joissa Donahuet nähdään lavalla vaihtelevissa kokoonpanoissa.

Siinä se sitten aika lailla onkin. Juonellista ainesta tässä elokuvassa ei juuri ole. Ne vähät dramaattiset juonenkäänteet, joita elokuvassa on, ovat pakkautuneet elokuvan loppuosaan, ja varsinainen kliimaksi tulee vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Oikeastaan elokuvan nimeksi sopisi paremmin Rytmi hukassa, käsikirjoitusta tämä sanonta nimittäin kuvaa hyvin.

Jossain vaiheessa mukaan tupsahtaa kaunis laulajatar Victoria ”Vicky” Hoffmann (Marilyn Monroe). Monroe on elokuvassa kuin elokuvassa mukavaa katseltavaa, mutta tätä uppoavaa laivaa hänkään ei pysty pelastamaan. Ei ole yllätys, että elokuvan huippuhetki on Marilynin sisääntulonumero, After You Get What You Want (You Don’t Want It) -esitys. Hieman myöhemmin nähtävä Heat Wave sen sijaan on jotain aivan hirveää. Norman Mailer summaa kohtauksen Marilyn-kirjassaan (1973/2012, tästä pian lisää!) hyvin:

She has never looked so unattractive in a film. So she wears black panties and a flamenco skirt open up the front, and thereby looks as if she is giving flashes of pubic hair every time she kicks a leg. –– The fan mail has lines like, ’Marilyn Monroe sickens me and even my children.

”Flashes of pubic hair every time she kicks a leg” – eipä tullut minulle elokuvaa katsellessani mieleen, mutta nyt kun Mailer sen sanoo, niin… no, katsokaa itse.

RYTMIÄ-VERESSÄ-step
Tim pitää hauskaa pihapatsaiden kanssa.

Marilynin avausnumeron lisäksi toinen edukseen erottuva tilanne on kohtaus, jossa Donahuen perheen nuorempaa polvea edustava Tim (Donald O’Connor) kekkuloi lemmenhuumassaan Vickyn oven edustalla. Linkittäisin pätkän tähän, mutta sitä ei näytä löytyvän YouTubesta. Katsokaa sen sijaan O’Connorin todellinen taidonnäyte vuodelta 1952, elokuvasta Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain). Vaikken ole kolunnut O’Connorin koko tuotantoa, en usko, että hän on koskaan onnistunut tekemän tätä hauskempaa kohtausta.

 Piristävän klipin jälkeen on aika palata kriittisiin huomioihin. Niistä päällimmäinen liittyy elokuvan keskeisimpään näyttelijään, Ethel Mermaniin. Merman oli eittämättä kaikessa pisteliäisyydessään hurmaava persoona ja osasi kaiken lisäksi näytellä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, etten voi sietää hänen lauluääntään. Tuota hienoisesti honottavaa, syvältä kaikuvaa vanhenevan naisen ääntä tässä elokuvassa saadaan kuulla niin paljon, että menee varmaan vähintään vuosi, ennen kuin pystyn katsomaan yhtäkään Merman-elokuvaa (vaikka eihän hän suinkaan kaikissa rooleissaan laula).

Toinen hirvitys on elokuvan suurellinen loppu. Ensin Ethel Merman laulaa omituisessa, kauempaa katsottuna kovin rivon näköisessä mekossa elokuvan nimikappaletta. Sen jälkeen biisi otetaan uusiksi koko porukan voimin yliampuvan suureellisesti lavastetussa loppukohtauksessa. Kotiolosuhteissa kohtaus puuroutuu surrealistiseksi puuroksi, ja veikkaan, että tämä värioksennus on riipinyt haavoja katsojien verkkokalvoille myös teatterikatsomossa.

RYTMIÄ-VERESSÄ-puuroa
Näin käy, kun yritetään liikaa. Säälipisteitä Marilynin hienosta vaaleansinisestä puvusta, jota voi tosin tästä kuvasta olla vaikea löytää, ellei tiedä mistä etsiä.

Marilynin lisäksi ainoa syy, jonka vuosi voisin suositella tätä elokuvaa jollekulle, on se, että kyllä tässä kai jonkinlainen ajankuva on. Vaudeville-viihde on jotain niin erilaista nykyajan ajanvietteisiin verrattuna, että on ihan hauska kurkistaa taaksepäin ja nähdä, millaisen ohjelman merkeissä ihmiset ovat aiemmin tuhlanneet aikaansa. Eipä käy noiden vuosikymmenien eläjiä kateeksi.

Ilman Marilyniä tämä olisi selvä yhden tähden tapaus.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD