Mitä enemmän Jari Halosen elokuvia näen, sitä kovemmin minua harmittaa, että ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva, jonka katsoin, oli Aleksis Kiven elämä, tuo konventionaalinen elämäkertaelokuva. Vai oliko se sitä? Muistanko väärin? Pitäisi kai katsoa uudelleen… Oli miten oli, tämä sai minut pitämään pitkään Halosta ei-niin-kiinnostavana ohjaajana ja ohittamaan hänen tekeleensä ajanpuutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun puolivillaiseen vedoten. Haastatteluissa Halonen puhui kuin mies, jonka näkemys oli kirkas ja selkeä (jos ei muille, niin ainakin hänelle itselleen) ja ajatukset kiinnostavia. Silti: elokuvat ohitin, koska en uskonut niiden olevan mieleeni.
Kuinka väärässä olinkaan.
Joulubileiden jälkeen katsoimme Halosen järjestyksessään toisen ohjauksen, joka kantaa komeaa nimeä: Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Suomi 1995). Lajityyppi on tällä kertaa dystopiasävytteinen scifi. Eh, miten en osannut odottaa ohjaaja Haloselta mitään tämän kaltaista…? Jo elokuvan alkumetreillä mieleen tulee vahvasti Blade Runner (Yhdysvallat 1982). Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että paikoin uskoo katsovansa jonkinaista parodiaa tai mukaelmaa Ridley Scottin elokuvasta: Eletään surkeassa, likaisessa tulevaisuudessa, jossa jättimäiset yritykset ovat saaneet kohtuuttomasti valtaa. Miespuolinen päähenkilö toimii virkavallan kädenjatkeena ja jakaa ajatuksiaan katsojalle voice-over-kerronnalla. Molemmissa elokuvissa päähenkilö haikailee enemmän tai vähemmän epätodellisen naisen perään. Myös äänimaailmassa on paljon samoja elementtejä, lavastuksesta ja valaistuksesta puhumattakaan.
Vuosi on 2037, paikka taas Euroopan liittovaltion pohjoinen kaupunkikeskittymä Vladivostok City. Yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) saa paikallisilta poliisivoimilta toimeksiannon: kaupungista on löytynyt ihmisraatoja, jotka näyttävät menehtyneen kuin jonkinlaisen itseräjähdyksen seurauksena. Arvellaan, että tekosten takana on sarjamurhaaja. Tiukkailmeinen poliisipäällikkö Brand Marlon (Jari Halonen) usuttaa Cocktonin murhaajan perään ja vaatii tiivistä raportointia tutkimuksen etenemisestä.
Ympärillään vellovaan, yhteiskunnaksi nimitettyyn paskamereen kyllästynyt Cockton suhtautuu toimeksiantoon välinpitämättömästi, mutta tarttuu kuitenkin johtolankoihin, joita hänen puhelinvastaajansa niin auliisti hänelle sanelee. Murhaajaa silmät ummessa etsiskellessään Cockton tulee napanneeksi lemmikikseen ja uskotukseen kukon, joka on vähällä joutua kapisen kahvilan keittiössä voileivän päällysteeksi. Kukko-Cocktonista ei ole ihmis-Cocktonille käytännössä juuri hyötyä, kunhan on joku, jonka kanssa puhua ja jakaa kolkko asunto.
Elokuva on täynnä kuvastoa, jossa seksuaalisuus ja sukupuolisuus esitetään häilyvinä, muuttuvina elementteinä. Korttelin ainoa ruokakauppa muuttuu omituiseksi seksiliikkeeksi, jonka kellarihuoneessa tapahtuu todella kummia. Välillä esille pulpahtaa Marilynin näköinen nainen (Outi Mäenpää), joka tuntuu tietävän jotakin räjähtävistä ihmisistä ja saa veren kiertämään Cocktonin nivusissa hieman nopeammin. Elokuva alkaa etuumalla, jossa Cockton makaa vuoteessaan kyseisen Marilynin valkoinen hupsista-mekko yllään, vaalea peruukki päässään ja kukko sylissään, ja samaan kuvaan se myös päättyy. Cockton, suomalaisittain ”Kullinen”, päätyy siis vetämään ylleen vuosisadan tärkeimmän naispuolisen seksisymbolin releet.
Marilyn tuntuu liittyvän myös poliisipäällikkö Brand Marloniin, jonka nimi taitaa olla väännös Marlon Brandosta. Tosielämän Marilyn heilasteli Brandon kanssa jonkin aikaa, kunnes suhde taantui pelkäksi ystävyydeksi. Jotain samanlaista tuntuvat Lipton Cocktoninkin Marilyn ja Marlon heijastavan: he edustavat niin äärimmäistä versiota omasta sukupuolestaan, etteivät voi enää lähentyä toisiaan, vaan ovat ikuisesti sysättyinä jonnekin kuva-alan äärilaidoille.
Sinänsä tuntuu vähän omituiselta, että naiseuden perikuvaksi on valittu elokuvassa nimenomaan Marilyn. Hän näyttää toki ainakin minun silmissäni kauniilta ja upealta, mutta kaikessa silti onnettomalta ja lyödyltä hahmolta. Marilyn nauraa ja ketkuttaa, koska ei ikuisessa isäkomplekissaan ja rakkaudenkaipuussaan muuhunkaan kykene. Vai onko Lipton Cocktonin haave-Marilynissa kyse nimenomaan tästä? Kauniista, mutta hyväksikäytetystä ja onnettomasta naiseudesta? En ole varma.
Marlonilla menee paljon huonommin kuin Marilynilla. Hän on käpristynyt jonkinlaiseksi miehen irvikuvaksi: aggressiiviseksi, kiukkuiseksi invalidiksi, jonka yksisilmäinen naama julistaa Illuminatin voimaa. Niin miehille käy joskus.
Lipton Cockton on Marlonia ja muita kauhean maailman miehiä viisaampi, sillä hän löytää kaikessa kaukonäköisyydessään keskitien: ”Katsokaas kun eläimet ovat tämän planeetan pelastus, ja naiset. Ei niitä voi myydä tai käyttää hyväkseen silloin kun siltä tuntuu.” Sinänsä eläinten ja naisten vertaaminen toisiinsa tuntuu aina jotenkin kontroversiellilta, mutta ei tartuta siihen. Tähän kiteytyy Halosen teesi, joka loistaa myös viime vuonna teattereissa käyneestä Kalevala – Uusi aika -elokuvasta: maailman suuri ongelma on patriarkaalisuuden – aktiivisuuden ja aggressiivisuuden, toiminnan ja tekojen – ylikorostuminen, jonka tilalle tarvitaan matriarkaalisuutta, siis anteeksiantoa, lempeyttä, rakkautta ja empatiaa.
Minun on vaikea olla tässä asiassa eri mieltä Halosen kanssa, ajatteli hän eläimistä ja naisista muutoin mitä tahansa.
Sanoinko jo jotain lavastuksesta? Se on eräs Lipton Cocktonin valttikorteista. Elokuva tehtiin halvalla, ja silti tuo suuri rahareikä on saatu tukittua kauniisti ja kunnialla. Suuret, elektroniset rakennelmat (Vladivostok Cityn metro, jättimäinen robotti Apocalypse Gallery -yökerhon portsarina) näyttävät kömpelöiltä ja halvoilta, mutta hyvällä tavalla. Myös valaistus on hoidettu upeasti. En tajua, kuinka Vladivostok Cityn kaduille on saatu aikaiseksi näin upeankalsea neo-noir-fiilis niin halvalla.
Vasta ottaessani elokuvasta stillejä tajusin, kuinka suuri väriero elokuvan ulko- ja sisätilojen välillä on. Ulkotilat ovat varsin sinivoittoisia, interiöörit taas punaoransseja. Etenkin Cocktonin asunto suorastaan hehkuu lämmintä oranssia. Mieleni tekisi vetää tässä jonkinlainen erottelu julkisiin, sinisiin tiloihin ja yksityisiin oransseihin tiloihin, mutta se olisi ehkä harkitsematonta. Joka tapauksessa tähän asiaan täytyy kiinnittää enemmän huomiota, kun elokuvan katsoo seuraavan kerran.
Ja todellakin, Lipton Cockton on niitä elokuvia, jotka vaativat useamman katselukerran. Temaattinen sisältö liikkuu aika syvällä ihmisyyden pohjamudissa, ja tuntuu, että itse pointeista jäi ensikatsomalla jonkin verran ymmärtämättä. Lisäksi koin itse kerronnan olleen paikoin aika epäselvää, mikä ei ole yllätys ottaen huomioon, kuinka huono ylipäätään olen seuraamaan juonivetoisia rikoselokuvia (jollainen Lipton Cocktonkin kai jollain hyvin omituisella ja ainutlaatuisella tavalla on).
Sen verran suhnuista kerronta on, että se syö elokuvalta yhden tähden. Erittäin komea kokonaisuus joka tapauksessa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 