Kahden tunnin elokuva pojasta, joka tyrkätään bengalintiikerin kanssa keskelle tyyntä merta – aika hullu idea elokuvaksi. Kun kuulin ensimmäistä kertaa, millainen on Piin elämän (Life of Pi, Yhdysvallat 2012) perusajatus, päädyin siihen lopputulokseen, että kyseessä on oltava joko a) Huomenna hän tulee -tyylinen, tukalan eksistentialistinen ja tylsähkö eurooppalaistyylinen elokuva, tai b) visuaalisesti täyteläinen, isolla rahalla tehty ja henkilövetoinen Hollywood-tuotanto. (Tuolloin en vielä ollut lukenut elokuvan pohjatekstiä eli Yann Martelin Piin elämä -romaania, joka voitti Booker-palkinnon vuonna 2002.) B-vaihtoehto osuu aika pitkälti oikeaan. Se on parhaimmillaan silloin, kun katsoja antautuu viihteelliselle väri-ilottelulle.

Jotkut ovat innoissaan myös Piin elämän tarinasta ja temaattisesta sisällöstä. Minä en kuulu heihin.

Piin elämä käynnistyy kehyskertomuksesta: Yann Martelin alter ego on tullut haastattelemaan intialaissyntyistä Piitä, jonka elämäntarinaan saattavat kätkeytyä romaanin ainekset. Eläintarhanomistajan pojaksi syntynyt Pii-nuorukainen kokee vetoa uskonnolliseen elämään ja tunnustaa yhtaikaa kolmea eri uskontoa: hindulaisuutta, kristinuskoa ja islamia. Muusta elokuvasta melko tarinallisesti irrallisen, mutta temaattisesti tarpeellisen prologin lopuksi Piin isä päättää, että koko perhe muuttaa Kanadaan eläintarhan eläimet mukanaan. Muuttomatka hoituu laivalla, joka Piin huonoksi onneksi uppoaa myrskyssä. Pii pelastuu veneeseen, johon Piin pahaksi onneksi päätyy myös omituisesti nimetty bengalintiikeri Richard Parker. Tästä alkavat Piin harharetket pitkin Tyynen valtameren pintaa.

Pidän Piin elämästä nimenomaan audiovisuaalisena kokonaisuutena. Kolmiulotteinen CGI-estetiikka toimii elokuvassa erinomaisesti. Maisemat ovat upeita ja toimintakohtaukset suorastaan spektaakkelimaisia. Välillä laajat väri-ilottelun mahdollisuudet johtavat yliyönteihin, ja katsojan nieluun työnnetään liikaa makeaa kerralla. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät perusta ensinkään elokuvan ilmiasusta. Jos tietotekniikka-avusteisesta ilmeestä ei tykkää, kannattaa Piin elämä jättää katsomatta. (Tällöin tulee samalla karsineeksi oikeastaan kaikki muutkin visuaaliseen spektaakkeliin nojaavat, tuoreet Hollywood-elokuvat.)

Elokuvan kohtaukset on kuvattu mitä ilmeisimmin ikärajoja silmälläpitäen, tiikerileffa kun varmasti kiinnostaa myös mukuloita. Tarinaan liittyy melko rajuakin väkivaltaa, mutta kun tilanne käy selvästi uhkaavaksi, kamera kääntyy diskreetisti muualle tai tiikeri sukeltaa pressun alle silpomaan uhriaan. Martelin romaanissa Pii päätyy nälkäkuoleman partaalla maistelemaan kanssamatkustajansa ulostetta – ymmärrettävistä syistä tämä on jätetty elokuvasta pois.

Ilman spoilerivaroitustakin voidaan tässä vaiheessa kertoa, että Piin elämässä katsojaa narutetaan ja kunnolla. Naruttaminen on kerronnan keino siinä missä muutkin, ja tyylillä käytettynä sillä voidaan saada kokonaisuus oikein komeaan pakettiin. Piin elämässä tämä naruttaminen ei kuitenkaan suju kovin tyylikkäästi. Martelin romaanissa narutus on vielä rajumpaa: romaanin esipuheeksi puetussa alkuluvussa kirjailijaksi naamioituva kertoja väittää, että kirjan tarina pohjautuu tositapahtumiin. Oikeasti romaanilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa. Saadakseen tämän selville on lukijan tukeuduttava muihin lähteisiin (sellaisiin kuten tämä teksti!), sillä kirjan – ainakaan suomenkielisen käännöksen – kansien välistä ei löydy yhtäkään tähän suuntaan ohjaavaa vihjettä.

Piin tarinasta hahmottuu kaksi keskeistä teemaa: uskonto ja tarinoiden merkitys ihmiselle. Erityisesti Jumalan olemassaolo mietityttää Piitä ja kirjailijaa. Elokuvan ilmeisin lopputulema muistuttaa Pascalin vaakana tunnettua periaatetta, jonka mukaan Jumalan olemassaolon uskominen on peliteorian kannalta kannattavaa. Piin versio ideasta on jotakuinkin seuraava: Jumala on kiva tarina, joka kannattaa ottaa ainakin leikisti todesta, jotta elämä tuntuisi mielekkäältä. Voidaan jopa auliisti myöntää, että koko homma on höpöä, kunhan sen jälkeen taas yhdessä leikitään, että Jumala on, jotta elämä olisi mukavaa ja mielekästä.

Minun mielestäni tällainen ajattelu on typerää. Sen takia elämäni luultavasti onkin näin ankeaa.

Se, mitä elokuva sanoo tarinoiden merkityksestä ihmisenä olemisen mielekkyyden kannalta, on järkiperäisempää. Sekä kirjassa että elokuvassa kuitenkin haukataan mielestäni liian iso pala, kun Jumala sotketaan mukaan kuvioon.

Toisaalta yksi koko elokuvan voimakkaimmista ja komeimmista kohtauksista liittyy vahvasti juuri uskontoon. Matkansa pahimman myrskyn myötä Pii meinaa menettää toivonsa ja raivoaa Jumalalle kuin Job konsanaan. Ylipäätään elokuvan yhteydet Jobin kirjaan ovat aika selkeät, niistä on kirjoitettu pidemmälti muun muassa täällä.

Oikeastaan minua ei ärsytä niinkään se, kuinka Piin elämässä käsitellään ajatusta Jumalan olemassaolosta. Pikemminkin minua kaivelee se tapa, jolla osa katsojista/lukijoista (mukaan luettuna Barack Obama) puhuu Piin elämästä teoksena, joka ottaisi jotenkin kantaa Jumalan olemassaoloon. Ei se ota. Sen sijaan siinä annetaan ymmärtää, että Jumalaan on tietynlaisissa tilanteissa hyvä uskoa.

Sen pituinen se.

*****

Piin elämä DVD @ Discshop
Piin elämä Blu-Ray + DVD @ Discshop
Piin elämä Blu-ray 3D + Blu-ray + DVD @ Discshop
Piin elämä VOD @ Discshop
Piin elämä VOD HD @ Discshop