Muukalainen (2008) arvostelu – Heti floppas

MUUKALAINEN poster
Muukalainen (2008)

En luultavasti ole ainoa, joka kiinnostui J.-P. Valkeapään touhuista He ovat paenneet -”floppielokuvan” (Suomi 2014) myötä. (Kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asemaan.) Valkeapään aiempi tuotanto on nopeasti koluttu läpi: miehellä on edellä mainitun lisäksi ansioluettelossaan ainoastaan pari lyhytelokuvaa (joita en edes yritä kaivaa mistään) sekä täyspitkä elokuva Muukalainen (Suomi 2008). Pidemmiittä puheitta levy kirjastosta ja soittimeen.

Valkeapään elokuvien yhteydessä on puhuttu paljon Tarkovski-vaikutteista. Ihan aiheesta. Elokuvia ja kaikenlaisia muitakin asioita kuvaamaan etsitään usein epämääräisiä käsitteistä kuten tarkovskimainen, kafkamainen, surrealistinen, orwellilainen, eteerinen tai vaikka nyt sitten postmodernistinen – mutta harvoin osataan täsmentää, mitä tällaisilla adjektiiveilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Se ei kuitenkaan ole mikään syy olla käyttämättä tällaisia sanoja. Joitakin käsitteitä nyt vain on käytännössä mahdoton purkaa osasiinsa, eikä se tee niistä käyttökelvottomia.

Tarkovskimaisuudella viitattaneen tässä tapauksessa ennen kaikkea tietynlaiseen tapaan kuvata luontoa: Valkeapään elokuvien maailmassa luonto on olemassa hallitsevana, suorastaan murskaavana elementtinä. Mitä tahansa luonto onkin, se on sitä ankaralla voimalla. Kun luonto päästää jonkin äänen, se rusentaa kuulijan. Ja kun luonto on hiljaa, äänettömyys on halkaista tärykalvot. Pihalla marssiva sade on voimakas kuin pataljoona sotilaita; pellon yli vyöryvä usva hautaa alleen kaiken.

MUUKALAINEN-usva
En voi olla miettimättä, kuinka tämäkin kohtaus on saatu kuvatuksi.

Muukalaisessa nämä vaikutteet näkyvät vieläkin selkeämmin kuin He ovat paenneet -elokuvassa. Muukalaisen tapahtumaympäristö on nimittäin tällaiselle kuvaukselle paljon otollisempi kuin He ovat paenneet -elokuvan: eletään abstraktia mennyttä aikaa jossakin maaseutu-Suomen uumenissa, ehkäpä itärajan lähellä. Kaikenlaiset selkeät viittaukset tapahtuma-aikaan ja -paikkaan on vedetty niin lähelle minimiä kuin mahdollista. (Tiedän, että nuorempana olisin rakastanut tätä elokuvaa: juuri tällainen konktekstittomuus vetosi minuun varsin vahvasti vielä kymmenisen vuotta sitten. Kaikki tapahtumien ulkoiseen kontekstiin liittyvät asiat tuntuivat jotenkin likaavan teoksen. Mistä tällainen käsitys on oikein lähtenyt, sitä voisi tietenkin pohtia pidemmältikin – jos jaksaisi. )

MUUKALAINEN-kadet
Kuvaajalle pisteitä.

Huomaan, että kierrän Muukalaista kuin sunnuntaikuski kiertoliittymää. Tästä elokuvasta on nimittäin aika hankala sanoa mitään suoraan – mieluummin sitä kirjoittelisi vain jotain sekavaa asian vierestä. No, jos nyt kuitenkin: nimettömäksi jäävä poika (Vitali Bobrov) asustaa ränsistyvää maataloa yhdessä nuoren mutta ramman äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa. Isä (Jorma Tommila) istuu vankilassa, jossa poika vierailee silloin tällöin. Eräänä päivänä talolle ilmestyy oudolla aksentilla puhuva muukalainen (Pavel Liska), joka näyttää saaneen luodin vatsaansa. Muukalainen vaikuttaa jotensakin uhkaavalta, mutta syystä tai toisesta äiti tarjoaa tälle suojapaikan.

MUUKALAINEN-kaivo
Äidin ja pojan yhteinen idylli.

Elokuvan juoni on – tarkoituksella – roimasti aukkoinen. Muukalaisen maailmassa on paljon asioita, joita ei edes yritetä selittää. Tapahtumien ja valintojen kausaaliyhteydet jäävät epäselviksi. Miksi äiti ontuu, ja miksi isä istuu vankilassa? Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kuka muukalaista on ampunut? Mitä poika hakee saarella kuilusta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Kieltämättä minua hieman ärsyttävät elokuvat, jotka herättävät näin paljon kysymyksiä ja vastaavat suoraan tuskin yhteenkään. Muukalaisen kohdalla voi hyvällä syyllä kysyä, onko kyse vain mysteeristä mysteerin takia. Jos tämän kysymyksen yli suinkin saa kiivetyksi, paljastuu sen takaa kaunis ja tunnelmaltaan vahva elokuva.

MUUKALAINEN-tanssi
Äiti ja muukalainen tanssivat, poika pyörittää kuistilla grammarin kampea.

Paradoksaalista kyllä, huomasin tätä elokuvaa katsellessani pohtivani – taas kerran – taiteilijaidentiteetin ja brändin välistä eroa. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampaa minun on nähdä mitään eroa näiden kahden asian välillä. Jos eroa on, kyse on lähinnä näkökulmaerosta.

Ja mikäs se brändi olikaan?

A brand is a name, term, design or other feature that distinguishes one seller’s product from those of others.

Näin kertoo englanninkielinen Wikipedia. (Suomenkielisen Wikipedian määritelmä on huono; älkää lukeko sitä.) Tämä jos mikä on oleellista sekä taiteen että viihteen piiriin kuuluvien kokonaisuuksien kannalta.  … feature that distinguishes one seller’s product from those of others – juuri tästähän auteur-teoriassa on kyse: että elokuvantekijä onnistuu luomaan oman, persoonallisen kerrontatyylin, joka erottaa hänet muista elokuvantekijöistä. Auteur-teoriassa asiaa tarkastellaan kiinnittäen huomio luomisprosessiin; brändin käsite taas painottaa vastaanottoa ja vastaanottajan näkökulmaa. Samasta asiasta on kuitenkin kyse. (Tästä huomaa selvästi, mikä muutos omassa katsontakannassani on tapahtumassa: olen muuttumassa hyvää vauhtia humanistista ekonomiksi.)

Mitä Valkeapään brändiin – tai tyyliin – sitten kuuluu? Äkkiseltään tulevat mieleen nämä seikat: Kaunis, mutta samalla uhkaava luontokuvaus. Vesielementin painotus. Aukkoiset kausaaliyhteydet ja tarinamaailman romahtaminen. Katsojan pitäminen epätietoisuudessa päähenkilöiden psykologisten vaikuttimien suhteen. Dialogin verrattaen vähäpätöinen arvo kokonaisuudessa. Haluttomuus rakentaa tarinamaailmaa realismin ehdoilla.

MUUKALAINEN-vesi
Vesi ja usva kuuluvat niin Tarkovskin kuin Valkeapäänkin brändiin.

Muukalaisen kaltaiset elokuvat ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Suomi on pieni kielialue, jossa taide-elokuvien yleisöt taitavat olla suhteellisesti aliedustettuina moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna, eikä parista sadasta hengestä koostuvalle yleisölle kannata tehdä ainakaan kovin mittavia tuotantoja. Kotimaisen elokuvan vientiin taas liittyy kaikenlaisia ongelmia, ei niistä sen enempää tällä erää. Olen joka tapauksessa hyvin iloinen siitä, että tänne mahtuu sellainenkin elokuvaohjaaja kuin Valkeapää. Yksikään hänen ohjauksistaan ei tule keräämään ensi-iltaviikonloppunaan nelinumeroisia katsojalukuja – mutta ei se mitään. Kaikki elokuva ei ole massoille, eikä tarvitsekaan olla.

*****

Discshop DVD

Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) arvostelu

Voi taivas. Miten tämä Halos-kimara näin pitkälle venähti? Edellisestä aihetta koskevasta blogautuksesta on jo kaksi kuukautta, ja minun piti mukamas pitää kiirettä näiden kanssa! Leffojen katselua venyttää aina se, jos siippa on niistä myös kiinnostunut – välillä on kovin vaikea löytää yhteinen puolitoistatuntinen television edessä istumista varten. Vihdoin projekti saa päätöksensä Jari Halosen debyyttiohjauksen myötä. Kaksi tuoreinta Halosta (Aleksis Kiven elämä ja Kalevala – Uusi aika) kiinnostaisivat heti tähän perään, vaikka molemmat olenkin jo kertaalleen nähnyt. Aleksis Kiven katselusta vaan on jo vuosia, ja Kalevala taas on elokuvana sellainen, ettei se kovin hyvin aukene ensimmäisellä katselukerralla.

back_to_the_ussr_takaisin_ryssiin
Back to the USSR – takaisin ryssiin (1992)

Back to the USSR – takaisin Ryssiin (Suomi 1992) on ilmeeltään sen verran nuhruinen, että on helppo arvata kyseessä olevan ohjaajansa ensimmäinen elokuva. Ei se mitään. Elokuva on riehakkaampi kuin yksikään Halosen myöhemmistä elokuvista, mikä ei debyyttiteoksille ole harvinaista.

Elokuva kertoo Suomen viimeisestä kommunistista ja helvetin kiukkuisesta ihmisestä Reima Elosta (Jorma Tommila), jonka elämä menee joka suhteessa päin seiniä. Hän tapaa kuitenkin kovasti Leninin näköiseen mieheen (Taisto Reimaluoto), joka esittelee itsensä Vladimiriksi. Tästäkös Reima innostuu ja saa päähänsä, että hetki ja olosuhteet ovat sopivat vallankumoukselle. Siispä remelit niskaan ja maailmalle.

Elokuvan tarina on absurdi ja järjetön. Se mahdollistaa kaikenlaisten omituisen sattumusten kasaantumisen ja kummallisten henkilöhahmojen esittelyn. Kohtaukset saavat voimansa Reiman ylitsepursuavasta rähjäämisestä – on käsittämätöntä, kuinka yhteen mieheen mahtuu noin paljon kiukkua ja kirosanoja. Reiman vimma juontaa elokuvan keskeisestä teemasta, ihanteiden katoamisesta: elokuvan tekoajankohtaan Neuvostoliitto oli juuri lysähtänyt kasaan kuin tyhjä takki ja lumous haihtunut lopullisesti. Jäljellä oli vain tyhjä raivo.

USSR-ampu
Jos Reima Elo eläisi tänä päivänä, hän varmaan pitäisi muotiblogia. Taustalla ihmettelee Vladimir.

Jorma Tommilan näyttelijäntyö on nautinnollista katsottavaa. Kaikissa hahmoissa, joita Tommila Halosen elokuvissa näyttelee, on jotain samaa – jotain kuritonta, nuhjuista ja samalla voimakasta. Jouko Turkan perintö näkyy voimakkaana kaikissa Halosen 1990-luvun elokuvissa, ehkä kaikkein voimakkaimmin juuri hänen ensiohjauksessaan (mikä on sinänsä hyvin ymmärrettävää). Juuri näyttelijäntyö onkin Halosen varhaisissa ohjauksissa ehkä se kaikkein kiehtovin elementti, ja juuri siinä suhteessa Halonen tuntuu Kalevalassa siirtyneen pois juuriltaan.

USSR-kyytiä
Reima antaa Pelastusarmeijan tytölle kyytiä. Vladimir katselee.

Kiinnostavaa muuten on, kuinka Halonen ottaa elokuvissaan yleensä itse näyteltäväkseen jonkin sellaisen roolin, joka ilmentää päähenkilöä vastustavia voimia. Blade Runn… eh, Lipton Cocktonissa hän on paha poliisipäällikkö, joka pomottaa ja ahdistelee päähenkilöä. Joulubileissä hän on päähenkilön naapurissa asuva, omituinen postiluukkukyttääjä.  Aleksis Kivessä hän on August Ahlqvist, Aleksiksen pahin vainooja ja kriitikko. Ja debyytissään hän on poloinen apteekkari, joka avustaa kylän pahinta porvarisrouvaa. Ainoan poikkeuksen taitaa tehdä Kalevala, jossa Halonen esittää Ilmarista.

USSR-apteekkari
Halonen vaaleanpunaiseen ihastuneena apteekkarina.

Toinen Halosen elokuvia melko jämäkästi yhdistävä tekijä on miesperse. Jorma Tommilan paljas takamus nähdään kaikissa Halosen elokuvissa, joissa Tommila näyttelee. Kahdesta Halosen tuoreimmasta ohjauksesta ja niiden perseilyistä en ole varma, mutta elokuvan perusluonteet huomioonottaen en ihmettelisi, jos karvainen peräpeili vilahtelisi niissäkin.

Mutta hei, te siellä Discshopilla – mistä te olette saaneet päähänne, että Takaisin ryssiin olisi trilleri? Lauseessa, jonka mukaan Takaisin ryssiin on ”Trilleri vuodelta 1992”, on jotain pahasti vialla.

*****

Elokuvasta ei tietenkään löydy traileria, mutta alla olevasta pätkästä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia tyyppejä Reima Elo ja Vladimir ovat. Se, mitä kohtauksessa oikein tapahtuu, ei tosin välttämättä kovin hyvin avaudu, mutta eipä tämä mielestäni mitään sen pahemmin spoilaakaan.

CDON DVD

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) arvostelu – Blade Runner Pohjois-Euroopassa

Mitä enemmän Jari Halosen elokuvia näen, sitä kovemmin minua harmittaa, että ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva, jonka katsoin, oli Aleksis Kiven elämä, tuo konventionaalinen elämäkertaelokuva. Vai oliko se sitä? Muistanko väärin? Pitäisi kai katsoa uudelleen… Oli miten oli, tämä sai minut pitämään pitkään Halosta ei-niin-kiinnostavana ohjaajana ja ohittamaan hänen tekeleensä ajanpuutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun puolivillaiseen vedoten. Haastatteluissa Halonen puhui kuin mies, jonka näkemys oli kirkas ja selkeä (jos ei muille, niin ainakin hänelle itselleen) ja ajatukset kiinnostavia. Silti: elokuvat ohitin, koska en uskonut niiden olevan mieleeni.

Kuinka väärässä olinkaan.

LIPTON COCKTON JULKKA
Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Joulubileiden jälkeen katsoimme Halosen järjestyksessään toisen ohjauksen, joka kantaa komeaa nimeä: Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Suomi 1995). Lajityyppi on tällä kertaa dystopiasävytteinen scifi. Eh, miten en osannut odottaa ohjaaja Haloselta mitään tämän kaltaista…? Jo elokuvan alkumetreillä mieleen tulee vahvasti Blade Runner (Yhdysvallat 1982). Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että paikoin uskoo katsovansa jonkinaista parodiaa tai mukaelmaa Ridley Scottin elokuvasta: Eletään surkeassa, likaisessa tulevaisuudessa, jossa jättimäiset yritykset ovat saaneet kohtuuttomasti valtaa. Miespuolinen päähenkilö toimii virkavallan kädenjatkeena ja jakaa ajatuksiaan katsojalle voice-over-kerronnalla. Molemmissa elokuvissa päähenkilö haikailee enemmän tai vähemmän epätodellisen naisen perään. Myös äänimaailmassa on paljon samoja elementtejä, lavastuksesta ja valaistuksesta puhumattakaan.

LIPTON-COCKTON-lipton
Lipton Cockton, miesten mies.

Vuosi on 2037, paikka taas Euroopan liittovaltion pohjoinen kaupunkikeskittymä Vladivostok City. Yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) saa paikallisilta poliisivoimilta toimeksiannon: kaupungista on löytynyt ihmisraatoja, jotka näyttävät menehtyneen kuin jonkinlaisen itseräjähdyksen seurauksena. Arvellaan, että tekosten takana on sarjamurhaaja. Tiukkailmeinen poliisipäällikkö Brand Marlon (Jari Halonen) usuttaa Cocktonin murhaajan perään ja vaatii tiivistä raportointia tutkimuksen etenemisestä.

LIPTON-COCKTON-brand-marlo
Brand Marlon. En tiedä, mistä tuossa silmähärpäkkeessä on kyse, mutta komealta se näyttää!

Ympärillään vellovaan, yhteiskunnaksi nimitettyyn paskamereen kyllästynyt Cockton suhtautuu toimeksiantoon välinpitämättömästi, mutta tarttuu kuitenkin johtolankoihin, joita hänen puhelinvastaajansa niin auliisti hänelle sanelee. Murhaajaa silmät ummessa etsiskellessään Cockton tulee napanneeksi lemmikikseen ja uskotukseen kukon, joka on vähällä joutua kapisen kahvilan keittiössä voileivän päällysteeksi. Kukko-Cocktonista ei ole ihmis-Cocktonille käytännössä juuri hyötyä, kunhan on joku, jonka kanssa puhua ja jakaa kolkko asunto.

Elokuva on täynnä kuvastoa, jossa seksuaalisuus ja sukupuolisuus esitetään häilyvinä, muuttuvina elementteinä. Korttelin ainoa ruokakauppa muuttuu omituiseksi seksiliikkeeksi, jonka kellarihuoneessa tapahtuu todella kummia. Välillä esille pulpahtaa Marilynin näköinen nainen (Outi Mäenpää), joka tuntuu tietävän jotakin räjähtävistä ihmisistä ja saa veren kiertämään Cocktonin nivusissa hieman nopeammin. Elokuva alkaa etuumalla, jossa Cockton makaa vuoteessaan kyseisen Marilynin valkoinen hupsista-mekko yllään, vaalea peruukki päässään ja kukko sylissään, ja samaan kuvaan se myös päättyy. Cockton, suomalaisittain ”Kullinen”, päätyy siis vetämään ylleen vuosisadan tärkeimmän naispuolisen seksisymbolin releet.

LIPTON COCKTON makuu
Lipton Cockton Marilynina makuuhuoneessaan.

Marilyn tuntuu liittyvän myös poliisipäällikkö Brand Marloniin, jonka nimi taitaa olla väännös Marlon Brandosta.  Tosielämän Marilyn heilasteli Brandon kanssa jonkin aikaa, kunnes suhde taantui pelkäksi ystävyydeksi. Jotain samanlaista tuntuvat Lipton Cocktoninkin Marilyn ja Marlon heijastavan: he edustavat niin äärimmäistä versiota omasta sukupuolestaan, etteivät voi enää lähentyä toisiaan, vaan ovat ikuisesti sysättyinä jonnekin kuva-alan äärilaidoille.

Sinänsä tuntuu vähän omituiselta, että naiseuden perikuvaksi on valittu elokuvassa nimenomaan Marilyn. Hän näyttää toki ainakin minun silmissäni kauniilta ja upealta, mutta kaikessa silti onnettomalta ja lyödyltä hahmolta. Marilyn nauraa ja ketkuttaa, koska ei ikuisessa isäkomplekissaan ja rakkaudenkaipuussaan muuhunkaan kykene. Vai onko Lipton Cocktonin haave-Marilynissa kyse nimenomaan tästä? Kauniista, mutta hyväksikäytetystä ja onnettomasta naiseudesta? En ole varma.

Marlonilla menee paljon huonommin kuin Marilynilla. Hän on käpristynyt jonkinlaiseksi miehen irvikuvaksi: aggressiiviseksi, kiukkuiseksi invalidiksi, jonka yksisilmäinen naama julistaa Illuminatin voimaa. Niin miehille käy joskus.

LIPTON-COCKTON-auto
Lopulta Cockton löytää Marilyninsa, mistä seuraavat kemialliset häät.

Lipton Cockton on Marlonia ja muita kauhean maailman miehiä viisaampi, sillä hän löytää kaikessa kaukonäköisyydessään keskitien: ”Katsokaas kun eläimet ovat tämän planeetan pelastus, ja naiset. Ei niitä voi myydä tai käyttää hyväkseen silloin kun siltä tuntuu.” Sinänsä eläinten ja naisten vertaaminen toisiinsa tuntuu aina jotenkin kontroversiellilta, mutta ei tartuta siihen. Tähän kiteytyy Halosen teesi, joka loistaa myös viime vuonna teattereissa käyneestä Kalevala – Uusi aika -elokuvasta: maailman suuri ongelma on patriarkaalisuuden aktiivisuuden ja aggressiivisuuden, toiminnan ja tekojen ylikorostuminen, jonka tilalle tarvitaan matriarkaalisuutta, siis anteeksiantoa, lempeyttä, rakkautta ja empatiaa.

Minun on vaikea olla tässä asiassa eri mieltä Halosen kanssa, ajatteli hän eläimistä ja naisista muutoin mitä tahansa.

Sanoinko jo jotain lavastuksesta? Se on eräs Lipton Cocktonin valttikorteista. Elokuva tehtiin halvalla, ja silti tuo suuri rahareikä on saatu tukittua kauniisti ja kunnialla. Suuret, elektroniset rakennelmat (Vladivostok Cityn metro, jättimäinen robotti Apocalypse Gallery -yökerhon portsarina) näyttävät kömpelöiltä ja halvoilta, mutta hyvällä tavalla. Myös valaistus on hoidettu upeasti. En tajua, kuinka Vladivostok Cityn kaduille on saatu aikaiseksi näin upeankalsea neo-noir-fiilis niin halvalla.

LIPTON-COCKTON-katu
Vladivostok Cityn kalseita katuja. Seksikaupan näyteikkunassa häämöttää Marilyn.

Vasta ottaessani elokuvasta stillejä tajusin, kuinka suuri väriero elokuvan ulko- ja sisätilojen välillä on. Ulkotilat ovat varsin sinivoittoisia, interiöörit taas punaoransseja. Etenkin Cocktonin asunto suorastaan hehkuu lämmintä oranssia. Mieleni tekisi vetää tässä jonkinlainen erottelu julkisiin, sinisiin tiloihin ja yksityisiin oransseihin tiloihin, mutta se olisi ehkä harkitsematonta. Joka tapauksessa tähän asiaan täytyy kiinnittää enemmän huomiota, kun elokuvan katsoo seuraavan kerran.

Ja todellakin, Lipton Cockton on niitä elokuvia, jotka vaativat useamman katselukerran. Temaattinen sisältö liikkuu aika syvällä ihmisyyden pohjamudissa, ja tuntuu, että itse pointeista jäi ensikatsomalla jonkin verran ymmärtämättä. Lisäksi koin itse kerronnan olleen paikoin aika epäselvää, mikä ei ole yllätys ottaen huomioon, kuinka huono ylipäätään olen seuraamaan juonivetoisia rikoselokuvia (jollainen Lipton Cocktonkin kai jollain hyvin omituisella ja ainutlaatuisella tavalla on).

Sen verran suhnuista kerronta on, että se syö elokuvalta yhden tähden. Erittäin komea kokonaisuus joka tapauksessa.

*****

Discshop DVD

CDON DVD

Joulubileet (1996) arvostelu – Kotimaista kulttikamaa

Valitin jokin aika sitten Filmihullussa julkaistusta Finlandia-katsaus 2013 -kirjoituksesta, joka sai minut harkitsemaan (jälleen kerran) koko lehden tilauksen lakkauttamista. Samassa numerossa (1/2014) julkaistiin kuitenkin myös juttu, joka valoi uskoani sekä kotimaiseen elokuvaan että Filmihulluun. Kyseinen teksti oli ohjaaja Jari Halosen haastattelu.

Halosen ajatukset maailmankaikkeudesta, yhteiskunnasta ja taiteesta ovat niin vilpittömiä ja rehellisen karkeita, etten voi olla ihastumatta häneen. Olen toki lukenut Halosen haastatteluita aiemminkin, mutta missään hän ei ilmaise itseään yhtä vapaasti ja selkeästi kuin tässä. Itse asiassa haastattelu on parasta, mitä koko Filmihullussa on vuosikausiin julkaistu. (Ihastuttavaa Halosen rosoasennetta ilmentää muun muassa se, kuinka hän haukkuu saman haastattelun aikana sekä Peter von Baghin että Kalle Kinnusen. Niin, siis Filmihullussa… Moni ei samaan pysty. Propsit myös Filmihullun toimitukselle, etteivät ole editoineet pois päätoimittajaan kohdistettua kritiikkiä.) Nyt ihmiset, kirjastoon Filmihullua lainaamaan!

Onneksi käsiini oli vain hieman ennen haastattelun lukemista eksynyt pinollinen Halosen elokuvia, joita ryhdyin lehtijutun inspiroimana pikapikaa katsomaan. Oikeastaan suhteeni ohjaaja Halosen hahmoon ja elokuviin on (ollut) ristiriitainen. Aleksis Kiven elämä (Suomi 2001) oli mielestäni pliisu (silloin kun sen kymmenisen vuotta sitten näin), mutta uskon, että elokuva ansaitsee uuden mahdollisuuden. Kalevala – Uusi maailma (Suomi 2013) oli puolestaan jotain niin outoa, että elokuvasta toipumiseen menee vielä ainakin pari vuotta. Muita Halosen elokuvia (otsikossa mainittua elokuvaa lukuun ottamatta, tietenkin) en ole tätä tekstiä kirjoittaessani nähnyt, mutta tuossa ne nyt odottelevat sohvapöydällä (kiitokset vaan VLMedialle kulttuuriteosta). Pyrin kirjoittamaan kaikista Halosen elokuvista sitä mukaa kun niitä katson – ja myös katsomaan kaikki elokuvat mahdollisimman tiuhaan tahtiin. (Se ei tällä hetkellä välttämättä tarkoita kovin nopeaa vauhtia…)

JOULUBILEET julkka
Joulubileet (1996)

Joulubileet (Suomi 1996) on paras kotimainen elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Se on persoonallinen, muttei liian outo, hyvin näytelty ja taitavasti lavastettu, muttei sliipattu. Sen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omituisia, mutta samastuttavia. Se on hauska, mutta kuitenkin koskettava. Käytännössä siis lähes täydellinen elokuva.

Bonan (Jorma Tommila) veli Mike (Antti Reini) on palaamassa kotiin istuttuaan pitkään vankilassa. Miken kotiinpaluuta juhlistaakseen Bona on päättänyt antaa veljelleen sen, mistä hän on vankilassa istuessaan jäänyt paitsi: joulun. Vaikka eletään keskikesää, Bona pistää pöydän koreaksi jouluherkuilla ja järjestää saunattomaan asuntoonsa joulusaunan vihtoineen. Miken paluuta juhlistamaan hän kutsuu Hämäläisen (Oiva Lohtander) ja Joukan (Rauno Juvonen). Pian katsojalle selviää, että kaikki bileissä läsnä olevat ovat tavalla tai toisella olleet osallistuneet pankkiryöstöön, jonka vuoksi Mike on linnaan joutunut. Yhdessä sitten toivotaan, ettei Mike ole pahoilla mielin jouduttuaan vastaamaan yksin yhteisen keikan seurauksista.

Miken poissa ollessa moni asia on muuttunut: Bona on nainut veljensä entisen tyttöystävän Lean (Sari Havas). Ajatus siitä, että Mike saa tästä tietää, pistää Bonan puntin pahasti tutisemaan. Hämäläinen on tullut uskoon ja tatuoinut rintaansa suuren ristin. Myös Joukalla on ristinsä kannettavanaan. Iloiseksi jälleennäkemiseksi tarkoitettu iltama alkaa ristiriitaisissa ja hämmentyneissä tunnelmissa.

JOULUBILEET-bona-ovella
Bona odottaa veljeään saapuvaksi.

Bonan naapurit pääsevät kukin tavallaan osallisiksi bileistä. Eritoten seinänaapuri Dahlgrenille (Jari Halonen) juhlissa riittää ohjelmaa. Dahlgren vaikuttaa vähintään yhtä kajahtaneelta kuin joulubileiden kutsuvieraat yhteensä ja kyttää naapureitaan tinkimättömällä uutteruudella. Loppuillasta hän pääsee kuokkimaan.

JOULUBILEET-skotti
Dahlgren vastaanottaa joulupukin.

Bileissä onkin, mitä seurata. Juhlista muodostuu hyväntahtoinen suomalaisen joulunvieton lempeä irvikuva: ”saunotaan”, syödään, lauletaan ja lopuksi rentoudutaan sulassa sovussa television ääressä. Välillä keskustelu kaartuu aiheisiin, joista mieluummin oltaisiin puhumatta, mutta ristiriidat on pakko selvittää. Kaaosta aiheuttaa myös porsas, joka on alun perin hankittu syötäväksi, mutta jota ukot eivät henno tappaa. Juuri porsas kertoo paljon koko porukasta: vaikka koolla olevat miehet ovat periaatteessa rikollisia, eivät he henno kajota pieneen, herttaisesti röhkivään eläimeen.

Elokuva on hulvattoman hauska. Bona ja muut pikkuvorot ovat vilpittömyydessään niin lapsenomaisia ja välittömiä, että heidän kohellustaan on nautinnollista seurata. Se, että elokuva on erittäin hyvin näytelty, kasvattaa entisestään kohtausten tehokkuutta. Eritoten Jorma Tommila ja naamaansa liioitellusti nykivä Rauno Juvonen ansaitsevat erikoiskiitoksen. Ja aivan oma lukunsa on ohjaaja Halosen näyttelemä Dahlgren, jonka omalaatuisuudelle en löydä kuvaavia sanoja.

JOULUBILEET-bona-joukka-hamalainen
Bona, Joukka, Hämäläinen – melkein koko lössi koossa. Sika taitaa olla pöydän alla.

Näyttelijäntyössä ei pyritä elokuvallisesti realistiseen vaikutelmaan, ja Halosen teatteritausta näkyy ohjauksessa hyvin selvästi. Myös lavastus on ilmeikästä, pehmoista ja hauskaa – siis jotain aivan muuta kuin mitä suomalaisissa elokuvissa yleensä nähdään. Värimaailma koostuu kauniista, murretuista punaisista, keltaisista ja ruskeista. Kuva on pehmeää, välillä vähän liiankin pehmeää (ilmeisesti filmi, jolle elokuva on kuvattu, ei ole ollut kalleinta mahdollista). Kaikissa elokuvan ulkoisissa piirteissä loistaa voimakas ekspressiivisyys, aivan kuin haluttaisiin aivan erityisesti painottaa sitä, että tämä on elokuvaa, mutta kertoo silti todenkaltaisista ihmisistä.

Elokuvan paras oivallus on itse juonesta kovin irrallinen pyttysaarna, jonka Hämäläinen pitää tultuaan teljetyksi Bonan pieneen vessaan. Hämäläinen julistaa Raamatun sanomaa viemäristön kautta koko taloyhtiölle ja lopulta koko korttelille. ”Eihän sillä ole väliä, mitä kanavaa pitkin se viesti välittyy”, tuumaa Hämäläinen saarnan jälkeen. En voi olla varma, mitä Halonen on tällä kohtauksella tarkoittanut, mutta itse pidän kohtausta ihastuttavana ja lempeänä herjauksena. Kirkollista sanomaa vessanpöntöstä, mikä vertauskuva!

JOULUBILEET-puhetta-pytysta
Dahlgren pytyllä.

Monien jouluperinteisiin kuuluu tiettyjen elokuvien katsominen, vuosi toisensa jälkeen. Itse en tällaista kertauksen kertausta oikein ymmärrä. Jos jotain elokuvaa olisi pakko joka joulu katsoa, olisi Joulubileet varmasti valintana parhaasta päästä – siitäkin tosiseikasta huolimatta, että sen joulu sijoittuu keskelle kesää. Myös Rare Exports (Suomi/Norja/Ranska/Ruotsi 2010), jossa pääosaa näyttelee yllättäen Jorma Tommila, olisi mukiinmenevä valinta, samoin Frank Capran klassikkoelokuva Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, Yhdysvallat 1946). Lumiukkoa (The Snowman, Iso-Britannia 1982) en halua nähdä enää koskaan.

*****

En löytänyt netistä Joulubileiden traileria, mokomaa ei varmaankaan ole koskaan tehtykään. Alla olevasta Halosen lyhyestä kommentaarista saa kuitenkin hyvän käsityksen siitä, minkä tyylinen elokuva on kyseessä.

Discshop DVD

CDON DVD