Season Film Festival ja Experimenter (2015) arvostelu

the experimenter julkka
Experimenter (2015)

Season Film Festival pyörähtää käyntiin huomenna torstaina! Festivaalin ohjelmisto on tänä keväänä suorastaan poikkeuksellisen kiinnostava. Oman mielenkiintoni herättivät ennen kaikkea Kate Winslet -draama (draamakomedia? draamatrilleri? what??) The Dressmaker (Australia 2015), moneen kertaan elokuvissa ruodittua Stanfordin vankilakoetta käsittelevä The Stanford Prison Experiment (Yhdysvallat 2015) sekä kulttiohjaaja Guy Maddinin kokeellinen The Forbidden Room (Kanada 2015). Myös Michael Mooren tuorein hengentuote Where to Invade Next (Yhdysvallat 2015) ja Greta Gerwigin tähdittämä komedia Mistress America (Yhdysvallat 2015) hotsittavat. Jää nähtäväksi, millaisella kaavalla saan yhdisteltyä festivaalin ohjelmistoa ja omia aikataulujani. Lisäksi sain pääsiäisen pyhinä riesakseni äärimmäisen sitkeän kuume- ja räkätaudin, enkä ole varma, ehdinkö toipua ennen festivaalia. Epäilen influenssaa. Teepannussa kiehuu pakuri, ja Burana lämmittää kivasti vatsanpohjassa.

Sain festivaalin järjestäjältä katsottavaksi Michael Almereydan Experimenter-elokuvan (Yhdysvallat 2015), joka kertoo sosiaalipsykologi Stanley Milgramin (Peter Sarsgaard) elämästä. Milgramin nimi ei välttämättä saa kaikkien kelloja kilkattamaan, mutta hänen suorittamistaan psykologisista testeistä, erityisesti ns. tottelevaisuuskokeesta, ovat kuulleet suunnilleen kaikki.

Experimenterin kerronta on ikään kuin jakautunut kahtia: toisaalta elokuvassa pyritään kertomaan Milgramin elämäntarinaa, toisaalta fokus kääntyy jatkuvasti hänen tieteelliseen työhönsä, käytännössä ennen muuta tottelevaisuuskokeeseen. Viimeksi mainittu on aiheena hiton kiinnostava, mutta kerronnallisesti ongelmallinen. Milgramn elämäntarinan laita on päinvastoin: se on aiheena mitätön ja tylsähkö, mutta omia tuomaan elokuvaan rakennetta ja tarinallisuutta.

EXPERIMENTER-lasin-takana
Milgram työnsä ääressä, taustalla tutkimusassistentti Alan Elms.

Aloitetaan sieltä kiinnostavammasta päästä. Vähän faktataustaa: Milgram toteutti 1960-luvun alussa tottelevaisuuskokeiden sarjan, jossa koehenkilöitä kehotettiin antamaan toisessa huoneessa istuvalle henkilölle sähköiskuja. Ideana oli selvittää, kuinka alttiita ihmiset ovat noudattamaan auktoriteetilta tulevia ohjeita tilanteessa, jossa käskyt ja oma moraalikäsitys ovat ristiriidassa keskenään. Kun volttimäärät alkoivat nousta kohti hengenvaarallisia lukemia, koehenkilöt epäröivät ja kyseenalaistivat sen, voivatko he jatkaa sähköiskujen antamista. Kun kokeen järjestäjä kehotti ystävällisesti koehenkilöä jatkamaan, lähes kaikki alistuivat ja jatkoivat sähköiskujen antamista.

Experimenter nostaa esiin Milgramin suorittamien kokeiden taustoja, kontekstia ja seurauksia. Eräs Milgramiin syvästi vaikuttanut tekijä oli holokausti. Kuinka holokausti, muut kansanmurhat ja vastaavat tapahtumat voidaan selittää? Mitä on liikkunut niiden satojentuhansien saksalaisten, jotka osallistuivat holokaustin toimeenpanoon, mielissä? Kyse ei voi olla yksilöllisistä häiriöistä, vaan laajemmasta inhimillisestä ominaisuudesta. Milgram ajatteli, että asia voidaan kenties selittää ihmisten taipumuksella totella auktoriteetin sanelemia käskyjä. Ohjeita ja käskyjä noudattava ihminen kokee, että vastuu teosta ja sen seurauksesta ei ole hänellä, vaan käskyn antajalla.

EXPERIMENTER-koe
Milgramin koehenkilöt ovat ”tavallisia ihmisiä”.

Pelottavaa Milgramin koetuloksissa on niiden ehdottomuus. Ne koehenkilöt, jotka kieltäytyivät jatkamasta sähköshokkien antamista, kuuluivat säälittävän pieneen vähemmistöön. Tämän pohjalta voi tehdä oletuksen, joka on luonteeltaan melkoisen epämiellyttävä: lähes kuka tahansa meistä voisi olla ja todennäköisesti olisi tottelevainen osa teollista tappokoneistoa, jos olosuhteet meidät siihen johdattaisivat. On älylllisesti ja moraalisesti epärehellistä väittää, ettei järkevä ja eettisyyteen pyrkivä ihminen koskaan tekisi mitään sellaista.

Experimenter on parhaimmillaan kuvatessaan Milgramia työnsä ääressä: koetilanteissa, luentosaleissa, kollegoiden ympäröimänä. Kun huomio sitten kääntyy Milgramin yksityiselämään, jännite lopahtaa. Outoa on, kuinka paljon Milgramin Sasha-vaimo (Winona Ryder) saa elokuvassa ruutuaikaa, vaikka hänen antinsa elokuvan aiheiden ja teemojen kannalta jää sangen vaatimattomaksi. Winona Ryder on elokuvan seinäruusu: hän panee likoon kaiken ammattitaitonsa, mutta ponnistukset valuvat hukkaan, sillä Sashan henkilöhahmo on kirjoitettu kovin ohueksi. Toinen kummallinen hahmo on Milgramin tutkimusassistentti Alan Elms (Harley Ware). Häntä kuvataan elokuvan alussa kuin vihjaillen, että hahmolla olisi tarinassa jokin oleellinen merkitys – kunnes hän kiittää oppi-isäänsä yhteistyöstä ja katoaa elokuvasta jälkiä jättämättä.

EXPERIMENTER-loppu
Elokuvan loppukohtaua kumartaa Sasha-vaimolle.

Mutta ei ole ihme, että Experimenterin suhde henkilöhahmoihinsa on ongelmallinen. Kuinka kerrot tarinaa tieteellisestä kokeesta, johon osallistuu satoja ihmisiä? Kuinka luot tällaiseen tarinaan kiinnostavia henkilöhahmoja ja jännitteisiä ihmissuhteita? Ei ihan helppo juttu.

Henkilöhahmojen ja tarinan epätasapainoisuus on kuitenkin helppo antaa anteeksi, sillä Experimenter ei oikeastaan edes yritä olla tasapainoinen, fiktion illuusioon tähtäävä elokuva. Päinvastoin: elokuvassa on sekä visuaalista että kerronnallista kokeellisuutta, joka pitää huolen siitä, ettei katsoja pääse vajoamaan suspension of disbeliefin lumoihin. Milgram lyö neljännen seinän rikki jo ensimmäisen kohtauksen aikana ja jatkaa kautta elokuvan jutteluaan suoraan katsojalle teatterille ominaiseen monologityyliin.

EXPERIMENTER-kahvilla
Lavastustyyliin on haettu vaikutteita teatterin lavalta.

Visuaalinen kokeellisuus tarkoittaa lähinnä näyttömällepanoon liittyvää ilottelua. Aina silloin tällöin Milgramin maailmaan pölähtää hitaasti tallusteleva elefantti (jolla saattaa olla jokin syvempikin symbolinen merkitys, tai sitten ei, ja jos on, ainakaan minä en sitä ymmärtänyt). Jos Milgramin monologit tuovat mieleen teatteri-ilmaisun, sama pätee myös tiettyjen kohtauksien lavastukseen: näyttelijät esiintyvät ajoittain eräänlaisten maisematapettien edessä. Tykkään.

Experimenter on onnistunut kuvaus aiheesta, jota on hankala havainnollistaa elokuvan keinoin. Milgramin koetta on huomattavasti vaikeampi tarinallistaa ja filmatisoida kuin esimerkiksi Stanfordin vankilakoetta, jossa niin ikään tutkittiin vallan, vastuun ja auktoriteetin kysymyksiä (ja josta, kuten aiemmin mainitsin, nähdään filmatisointi Seasonissa). Hyvä leffa, menkää katsomaan! Experimenterin tarkemmat tiedot ja esitysajankohdat löytyvät Seasonin nettisivuilta.

*****

American Sniper (2014) arvostelu – Vielä sankareista ja hirviöistä

american_sniper
American Sniper (2014)

Elämä, kuten elokuvat, on täynnä hassuja sattumia. Katsoin Dracula Untoldin ja American Sniperin (Yhdysvallat 2014) perättäisinä päivinä, enkä voinut olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näiden elokuvien välillä. Siinä välissä piipahdin ystävien luona istumassa iltaa; olohuoneen telkkarissa pyöri Rambo – Taistelija 2. Etkoilta matka jatkui kohti paikallista keikkaluolaa. Paikan päällä ostin distropöydästä kaksi Rambo-pinssiä: toisessa oli promokuva First Bloodista (joka kuuluu mielestäni maailman parhaisiin elokuviin ja jota suosittelen varauksetta kaikille yli 16-vuotiaille), toisessa taas kuva Rambo – Taistelija 2:sta. Myyjällä oli tiskin takana tyhjä Cannibal Holocaust -VHS-kotelo. Olin aiemmin samana päivänä tehnyt jotain, mitä en tee kovinkaan usein: katselin kyseisen elokuvan (jota en suosittele varauksetta kenellekään, koska Cannibal Holocaust on paitsi hyvä, myös melkoisen ahdistava elokuva) loppukohtausta Youtubesta. Miksi ihmeessä näin tein, siitä en ole aivan varma.

Rambo-elokuvat, Cannibal Holocaust, Dracula Untold, American Sniper. Parin päivän mittaiselle ajanjaksolle ahtautui elokuvamassa, jonka kautta saa hyvinkin kiinnostavan perehdytyksen sotaan ja muihin väkivaltaisiin selkkauksiin. American Sniper keskittyy näistä elokuvista selkeimmin väkivallan jälkiseuraamuksiin yksilön kannalta. Elokuva perustuu Yhdysvaltain sotavoimien tuottoisimman tarkka-ampujan eli Chris Kylen elämäkertaan. – Sana ”tuottoisin” kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin ristiriitaiselta, eihän tarkka-ampuja periaatteessa tuota mitään. Tai tuottaahan: ruumiita, joita voitaneen pitää sodan vääjäämättömänä jalostusjätteenä.

Oikeastaan olin kyllä päättänyt, etten katso American Sniperia. Republikaani-Eastwoodin tuoreemmat ohjaukset eivät ole suuremmin lämmittäneet mieltäni, ja American Sniper vaikutti vieläkin pahemmalta: elokuvan pömpöösistä patrioottisuudesta ja päähenkilön muovisesta herooisuudesta liikkui ikäviä huhuja. Kaikkea ei tunnetusti ehdi katsoa, ja nykyään skippaan armottomasti melkein kaiken, mikä ei henkilökohtaisesti kiinnosta. American Sniper oli kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että välillä kannattaa katsoa myös elokuvia, joita ei ennakkokäsitysten, markkinoinnin ja kritiikkien pohjalta haluaisi katsoa.

AM-perus
Chris Kyle ja tarkka-ampujan tärkein työväline.

Elokuvan Chris Kyle (Bradley Cooper, joka tekee elokuvassa mahtavan roolityön) kasvaa kodissa, jossa pelätään Jumalaa ja rakastetaan aseita. Perheen päällä on selvä käsitys siitä, kuinka maailma makaa: on kolmenlaisia ihmisiä – lampaita, susia ja lammaskoiria, jotka suojelevat lampaita susilta. Lammas ei saa olla, ei myöskään susi. Maailmassa ollaan siis tavoittelemassa lammaskoiran roolia. Kun Chris vuosia myöhemmin näkee, kuinka pahat arabit pommittavat viattomia jenkkejä, hän päättää lähteä lammaskoiraksi terrorismin vastaiseen sotaan.

Chris pyrkii ja pääsee arvostettuun SEAL-koulutukseen. Valmistuttuaan hän saa komennuksen Irakiin. Kotiin jää odottamaan tuore vaimo Taya (Sienna Miller), joka kantaa vatsassaan Chrisin esikoista. Irakissa Chrisistä kuoriutuu erinomainen tarkka-ampuja. Hänen maineensa leviää sekä omien että vihollisjoukkojen keskuudessa. Pian Chrisia aletaan nimittää huimien tappolukemiensa ansiosta Legendaksi. Komea lempinimi ei saa miestä ylpistymään.

American Sniperia on kritisoitu erityisesti siitä, että se ei kuvaa Chris Kylen tarinaa täysin todenmukaisesti. Jos pahoja kieliä on uskominen, tosielämän Kyle oli verenhimoinen punaniska, joka piti irakilaisia primitiivisinä villeinä. On kuitenkin hyvä muistaa, että elämä on elämää, elokuva taas elokuvaa. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava. Todellisten tapahtumien kuvaaminen juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat tai todellisten henkilöiden kuvaaminen juuri sellaisina kuin he olivat on silkka mahdottomuus. Henkilöihin ja tapahtumiin on mahdollista valita monenlaisia näkökulmia, eikä niistä yksikään kerro koko totuutta. Kuvaaminen edellyttää aina rajaamista. Jotain jää väistämättä rajauksen ulkopuolelle.

AS-biitsi
Kyle ja tuleva vaimo Taya. Nalle on voitettu ammuntakojusta.

Tosielämän Kylen suhtautuminen irakilaisiin oli ilmeisen dehumanisoiva. In his memoir, Kyle reportedly described killing as ”fun”, something he ”loved”; he was unwavering in his belief that everyone he shot was a ”bad guy”. ”I hate the damn savages,” he wrote. ”I couldn’t give a flying fuck about the Iraqis”, referoi The Guardian. On kieltämättä pelottavaa, että tällä tavoin ajattelevaa hahmoa juhlitaan jossakin suurena sotasankarina – mutta vielä pelottavampaa olisi, jos nämä näkemykset olisi punottu osaksi American Sniperissa nähtävää Chris Kyleä. Lienee parempi, että suuret massat pitävät sankarinaan kenties fiktiivistä, mutta humaania versiota supersotilas-Kylesta. Elokuvan Chris on sympaattinen tyyppi, eräänlainen kokoelma todellisen Chris Kylen ja muiden Irakissa taistelleiden jokamiesten ominaisuuksia. Kaikki todellisiin henkilöihin pohjautuvat henkilöhahmot ovat juuri tällaisia kokoelmia. ”American Sniper”, kuten kaikkien maailman sotaelokuvien päähenkilöt, on tuntematon sotilas – ei todellinen henkilö.

Tavallaan kyllä ymmärrän tosielämän Kylen ajatusmaailmaa. Muistelen erään RUKin käyneen ystäväni kertoneen, että varusmieskoulutuksessa viholliseen opetetaan suhtautumaan nimettömänä ja persoonattomana olentona, ei ihmisenä. (Oikaiskaa te armeijan käyneet, jos olen ymmärtänyt jotakin väärin.) Vihollinen ei ole kenenkään poika, isä, veli tai ystävä, vaan erilaisista kudoksista ja nesteistä koostuva möykky. Kyle vei ajatuksen vielä pidemmälle ja näki vihollisensa villi-ihmisinä, jotka eivät pimeässä primitiivisyydessään edes ansaitse elää. Tällainen ajattelutapa tekee tappamisesta paljon helpompaa. Kukapa haluaisi ylläpitää sellaisia ajatusmalleja, jotka tekevät oman työn toteuttamisesta vaikeaa?

AS-skidi
Kyle antaa irakilaispojalle tilaisuuden muuttaa mielensä.

Huomasin elokuvaa katsellessani miettiväni, vahvistaako se entisestään mustavalkoista polarisaatiota ”hyvien jenkkien” ja ”pahojen islamistien” välillä. Amerikkalaiset kyllä ampuvat ja räjäyttävät, mutta eihän se ole mitään verrattuna al-Qaidaan, joka poraa reikiä ihmisten kalloihin ja teloittaa panttivankeja leikkaamalla näiltä päitä irti… vai onko? Mitä kaikkea Abu Ghraibissa mahtoi oikein tapahtua? Entä mitä tapahtuu Guantanamo Bayssa yhä tänäkin päivänä? Tämä olisi oikeastaan kokonaan toisen elokuvan aihe, eikä asialla varmaankaan kannata American Sniperin puitteissa liiaksi vaivata päätään. Kenen tarina olisi Guantanamo Bayn ”tiedustelijoille” sitä, mitä Chris Kylen tarina oli Irakissa palvelleille SEALeille?

Terroristeille heruu sentään jonkin verran sympatiaa: heidän sotatoimensa kuvataan julmina, mutta jokseenkin säälittävinä. Joissakin taistelukohtauksissa on suorastaan koominen sävy. Al-Qaida ajelee toimuisia katuja vanhalla, kolhuisella henkilöautolla, jonka Hummerilla huristeleva jenkkijoukkio sitten rusentaa vasemmalla kädellään. Adidaksen verkkareihin ja shemagheihin pukeutuneet islamistit purkautuvat autonromusta, jolloin päästä varpaisiin panssaroidut amerikkalaiset tulittavat heidät hengiltä. Mutta kuka on väittänyt, että sotiminen olisi reilua peliä? Kun kunnon varusteista on pulaa, on islamistien käytettävä aseenaan pelkoa.

Jossain vaiheessa Kylen ja hänen tiiminsä varusteisiin, aseisiin ja ajoneuvoihin alkaa ilmestyä pääkallologoja, jotka muistuttavat erehdyttävästi Marvelin Tuomari-hahmon tunnuskuvaa. Kuva on ilmeisesti viittaus Kylen perustamaan Craft International -yritykseen (lue: yksityisarmeijaan) ja sen logoon. Olenko ainoa, jonka mielestä tällainen logo ei tunnu aivan sopivalta turvallisuusalan yritykselle? Aivan kuin valinnalla yritettäisiin kertoa, että sota on cool samaan tapaan kuin videopelit ja sarjakuvat. Aivan kuin sota olisi vain miesten poikamaista, hauskaa kisailua – onko se? Onko viileiden logojen spreijaus kiväärin kädensijaan oksettavaa aivopesua vai hyväksyttävä tapa tuoda ripaus glooriaa keskelle sodan tomuista todellisuutta? Tämän elementin elokuvasta olisi voinut karsia. Tällaisenaan en saa otetta siitä viestistä, joka amerikkalaissotilaista yritetään tämän logon myötä antaa.

AS-logo
Pääkallologot koristavat amerikkalaisten sotilasajoneuvoja.

Lähes kaikki sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia. Kaikki hyvät sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia.  Kuinka on American Sniperin laita – onko se sotaelokuva, ja jos on, onko se hyvä sellainen? Vastaus molempiin kysymyksiin on varovainen kyllä. American Sniperia on verrattu paljon Vietnamin sodan veteraaneista kertoviin elokuviin, erityisesti Ramboon, Kauriinmetsästäjiin ja Ilmestyskirja. Nytiin (joka ei päällisin puolin ehkä kerro Vietnamin veteraaneista, mutta jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllä se kertoo). Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että American Sniper tekee Irakin sodalle sen, mitä David Morellin Ajojahti (First Blood, 1972) teki Vietnamin sodalle: avaa viihteen areenalla keskustelun siitä, millaisia traumoja veteraanit pääkopassaan kantavat ja kuinka heidän sopeutumistaan yhteiskuntaan voidaan edistää. Saa nähdä, millaisia elokuvia keskustelunavaus poikii.

American Sniperia on kritisoitu myös siitä, että se antaa yksipuolisen kuvan Irakin sodasta jättäessään sodan taustasyyt käsittelemättä. Elokuvassa ei eksplisiittisesti oteta kantaa Irakin sotaan poliittisena ilmiönä. Moni kriitikko tuntuu sortuneen samanlaiseen ajatteluun kuin George W. Bush: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos elokuvantekijä ei Irakin sotaa sivuavassa elokuvassaan ota kantaa kyseistä sotaa vastaan, hän aivan selvästi kuuluu sodan kannattajiin… Tai sitten ei. Olisiko sittenkin mahdollista, että Eastwood ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut ottamaan kantaa tähän? Minusta on ihan ok, jos jollakulla ei ole Irakin sodan oikeutuksesta tai oikeuttamattomuudesta mitään mielipidettä. Itse asiassa: mitä vähemmän mielipiteitä, sen parempi.

Tärkeintä on ymmärtää, että American Sniper ei ole elokuva Irakin sodan syistä tai taustoista. Nämä seikat on tietoisesti rajattu elokuvan käsittelyn ulkopuolelle ja sillä siisti. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä sota – mikä tahansa sota – tekee sotilaille. Muistot tulitaisteluista, kuolemanpelosta ja irtoraajoista eivät jää taistelukentille. Ne seuraavat kotiin ja saavat joidenkin veteraanien pääkopan kolisemaan irtoruuvien painosta pahemman kerran.

AS-mustafa
Kylen arkkivihollisella eli irakilaisella mestariampujalla on musta huivi. Värikoodit siirtyvät kätevästi länkkäreistä sotaelokuviin.

Päivän nippelitieto: on hyvä muistaa, että Chris Kylen 160 vahvistettua tappoa ovat kaukana maailmanennätyksestä. Maailman tuottoisimman (eehh…) tarkka-ampujan titteliä kantaa talvisodassa palvellut Simo Häyhä. Hyvä Suomi! Häyhän tappolukema huitelee ilmeisesti jossakin kahdensadan tietämillä – jotkin lähteet puhuvat jopa yli 500 taposta. Ja kuten arvata saattaa, hänen ympärilleen rakennettiin aikanaan sankarimyyttiä ihan samanlaisella tarmolla kuin Kylen ympärille 2000-luvulla.

Väistämättä sitä miettii, kuinka Dracula Untoldissa mainittu motto pätee American Sniperiin: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Asia on sen verran monimutkainen, etten osaa muodostaa siihen mitään selkeää mielipidettä.

Silti: American Sniper on parasta, mitä Clint Eastwood on pitkään aikaan tehnyt.

*****

American Sniper DVD @ Discshop
American Sniper BD @ Discshop
American Sniper VOD @ Discshop
American Sniper VOD HD @ Discshop

The Wolf of Wall Street (2013) arvostelu

Tämä teksti on kirjoitettu alun perin Asema-blogia varten. Sen tyyli on persoonattomampi ja tarkemmin määrittelemättömällä tavalla erilainen kuin Taikalyhdyssä julkaisemieni tekstien tyyli yleensä. Tuntuu oudolta julkaista Lyhdyn puolella näin ”perinteinen” arvosteluteksti – vasta nyt huomaan, kuinka erilainen kirjoitusotteeni on näissä kahdessa blogissa ollut. Asemaan kirjoitetut tekstit ovat aina vaatineet Lyhdyn juttuja enemmän työstöaikaa, ja silti niiden ilmaisusta tuntuu tulevan paljon kehnompaa kuin Lyhdyn teksteissä.

Julkaisen tekstin sellaisenaan ilman sen kummempia muokkauksia IMDb-linkkeineen päivineen, nappasin tosin seriffintähdet ja muut Aseman arvosteluille ominaiset ekstrat jutun lopusta pois. Miksi juttu tulee ulos Lyhdyssä eikä Asemassa, se selviää vilkaisemalla Aseman etusivua.

TWOWS
The Wolf of Wall Street (2013)

Tositapahtumiin perustuva The Wolf of Wall Street kertoo pörssimeklari Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) elämästä ja urasta. Belfort tavataan elokuvan alussa nälkäisenä pörssimeklarinalkuna, joka on juuri aloittanut harjoittelun arvostetussa L.F. Rothschild -investointipankissa. Täällä Belfort oppii, mitkä ovat meklarin tärkeimmät ominaisuudet: myyntitaito, vahva työvire ja peräänantamattomuus. Käytännön vinkkejä oikean työotteen löytämiseksi hän saa esimieheltään Mark Hannalta (Matthew McConaughey).

Meklarin työ ei ole helppoa. Ideana on kontaktoida uusia asiakkaita ja myydä heille pörssiosakkeita – mitä enemmän, sitä parempi. Homma kysyy ennen kaikkea myyntitaitoja. Ei ole helppoa saada asiakasta sijoittamaan huolella vaalittuja säästöjä epävakaille osakemarkkinoille. Asiakkaan mieleen täytyy maalata kuva ruhtinaallisista pääomavoitoista ja huolettomasta loppuelämästä. Tosiasiassa meklarille on yhdentekevää, saako asiakas sijoituksilleen tuottoa vai ei – pääasia on, että komissiot virtaavat investointipankin omalle tilille ja edelleen meklarin palkkapussiin. Käytännössä tämä tarkoittaa valitettavan usein asiakkaan armotonta kusetusta. Rehellisyydestä ja suorasta selästä viis, kunhan raha liikkuu kotiin päin.

twows-chin-chin
Belfort ja vaimo Naomi (Margot Robbie) viettävät ylellistä elämää.

Ja sitten koittaa musta maanantai: osakkeiden arvot romahtavat. Rotschild kaatuu, ja Belfort joutuu etsimään itselleen uuden duunin. Hän tutustuu ns. penniosakkeiden välityskäytäntöihin. Listautumattomien yhtiöiden penniosakkeet ovat halpoja, korkean riskin osakkeita, joiden hintojen manipulointi on helppoa – ja laitonta. Belfort näkee penniosakkeiden välityksessä markkinaraon, ja pian uusi meklariyritys, Stratton Oakmont, pyörii täyttä häkää ja kasvaa hurjaa vauhtia. Loppu on historiaa.

Sekaisin rahasta

Statton Oakmontin arki on värikkäämpää kuin tavanomaisten valkokaulustyöläisten työpäivät. Työviikon lopuksi toimistolla järjestetään valtavia bileitä, joiden budjeteista ei tingitä. Belfortin oma elämä on vielä toimiston juhliakin hurjempaa. Jo meklarinuransa alussa hän on tutustunut laittomien päihteiden laajaan valikoimaan ja kiskoo niitä napaansa ja nokkaansa kaksin käsin. Metakvalonipöhnässään hän näpelöi strippareita ja köyrii kaupungin laajaa huoraliigaa. Kokonaisuus on hyytävää gonzo-sekoilua.

twows-jordan-donnie
Belfort, pitkäaikainen yhtiökumppani Donnie Azoff, lankapuhelin ja armoton metakvalonipöhnä.

Tosiasiassa Stratton Oakmondin raha syntyy pelkästä ilmasta. Yritys ei tarjoa asiakkailleen juuri mitään todellista lisäarvoa, vaan koko liiketoiminta perustuu huijaamiseen ja tyhjiin myyntipuheisiin.  Osakkeiden hintoja manipuloimalla meklarit onnistuvat imemään rahaa tavallisten ihmisten ohkaisista lompakoista hurjalla vauhdilla. Ennätys syntyy erään kenkäalan yrityksen listautumisen yhteydessä: Stratton Oakmond onnistuu nostamaan listautumiseen liittyvän voittonsa kolmen tunnin aikana 22 miljoonaan dollariin. Ei huonosti päihderiippuvaisen seksihullun johtamalta firmalta.

Belfort on oikea porsas ihmiseksi. Hän on ahne, häikäilemätön, itsekäs ja töykeä. Kun nämä piirteet yhdistetään niihin ominaisuuksiin, jotka selittävät hänen menestyksensä – kunnianhimoon, peräänantamattomuuteen ja itsepäisyyteen – on tuloksena olento, jota on ihana vihata. Kun viranomaiset sitten kiinnostuvat Belfortin puuhista, katsoja korkkaa pullon kuohuvaa.

twows-lappu
Ennen pitkää Belfort alkaa kiinnostaa viranomaisia. Tutkimuksen nokkamiehenä toimii agentti Patrick Denham (Kyle Chandler).

The Wolf of Wall Streetin vetovoima piilee ennen kaikkea komediallisissa tilanteissa ja tapahtumakuluissa. Perusjuoni on ennalta arvattava: ensimmäisen puolen tunnin tapahtumien perusteella on helppo päätellä, millaisiin tunnelmiin Belfortin tarina päättyy. Juonivetoista elokuvaa Belfortin elämästä ei olisi kannattanutkaan tehdä, sen verran tutuksi hänen tarinansa on tullut suurille yleisöille lehtijuttujen ja muun julkisuuden kautta.

Näin henkilö- ja tilannevetoisen elokuvan lumo on pitkälti ohjauksen ja näyttelijäsuoritusten varassa. Onneksi The Wolf of Wall Streetin roolitus osuu nappiin. Enpä olisi Titanicin ensi-illan aikoihin uskonut, että Leonardo DiCapriosta kehittyy vielä näin monipuolinen ja ammattitaitoinen näyttelijä. Ajoittain hänen ilmaisussaan on ilkikurisuutta, joka tuo eräisesti mieleen Jack Nicholsonin huippukauden roolityöt. Belfortin oikeaa kättä eli Donnie Azoffia näyttelevä Jonah Hill on kaikessa ärsyttävyydessään ihana lisä elokuvaan. Elokuvan mieleenpainuvimpiin roolitöihin kuuluu myös Matthew McConaugheyn suoritus Belfortin mentori Mark Hannana – siitä huolimatta, että Hanna on mukana ainoastaan parissa kohtauksessa elokuvan alkupuolella ja jää sen jälkeen syrjään. Veteraaniohjaaja Martin Scorsese ansaitsee niin ikään kiitosta tasokkaasta näyttelijänohjauksesta.

*****

The Wolf of Wall Street DVD @ Discshop
The Wolf of Wall Street BD @ Discshop
The Wolf of Wall Street VOD @ Discshop
The Wolf of Wall Street VOD HD @ Discshop

Dahmer (2002) arvostelu – Portrait of a Killer as a Young Man

DAHMER
Dahmer (2002)

Kun köykäinen elämäkerta nyt on vielä tuoreessa muistissa, jatketaan vielä Jeffrey Dahmerin parissa. Dahmer (Yhdysvallat 2002) sukkuloi kohtaus kerrallaan Dahmerin (Jeremy Renner) 1990-luvun alkuun sijoittuvan, tiiviihkön murharupeaman ja hänen nuoruutensa välillä. Elokuva ei yritäkään muodostaa kattavaa kuvaa Dahmerin elämästä, vaan tyytyy kuvaamaan hänen henkilöhahmoaan muutamien tuokiokuvien kautta.

Elokuva ansioituu erityisesti siinä, kuinka se tavoittaa Dahmerin epäsosiaalisen luonteen. Tosielämän Dahmerilla ei tiettävästi ollut juuri vakiintuneita sosiaalisia suhteita – ei hän niitä kaivannut. Useimmat ihmiset ovat hankalia. Ne haluavat aina jossain vaiheessa lähteä kotiin, ja niiden kiintymyksen saavuttamiseksi täytyy nähdä vaivaa. Dahmer haluaa päästä helpommalla. Hän pitää ihmisistä, jotka eivät puhu eivätkä liiku.

Dahmerista olisi voitu tehdä elokuva, jota katsellessa vatsassa tuntuu pahalta. Kyse ei edes olisi liioittelusta: tosielämän Dahmer raiskasi ja söi ruumiita ja hävitti tarpeettomat ruumiinosat suolahappotankissa. Totuus on taas kerran fiktiota ihmeellisempää: elokuvasta Dahmerin elämän verisimmät yksityiskohdat on karsittu pois. Itse asiassa Dahmer on niin siisti elokuva, ettei sitä edes voi kutsua kauhuksi. Pikemminkin kyse on draamaelokuvasta, jossa nähdään muutamia väkivaltaisia ja ahdistavia tilanteita.

DAHMER-veitsi
Meet Jeffrey.

Sarjamurhaajasta kertovan elämäkertaelokuvan onnistuminen riippuu pitkälti siitä, pystyykö elokuva vastaamaan kysymykseen siitä, mitä murhaajan päässä oikein liikkuu. Dahmer tarjoaa selitykseksi ennen kaikkea Dahmerin yksinäistä nuoruutta ja kokemusta ulkopuolisuudesta. Hänet esitetään miehenä, jonka ympäriltä tuolit katoavat. Lisäksi psyykkisen epävakauden taustalla häämöttävät vanhempien avioero ja etäinen äiti. Dahmerin isä ja isoäiti pitävät aktiivisesti nuoreen mieheen yhteyttä ja koettavat kannustaa tätä, mutta äitiä ei näy eikä kuulu – aika klassinen elementti sarjamurhaajien lapsuudentarinoissa.

Monet tosielämän Dahmerin ominaisuudet jäävät elokuvassa viittauksen tasolle tai kokonaan huomiotta. Näihin kuuluvat ainakin hänen alkoholiongelmansa ja älykkyytensä – molemmat piirteitä, jotka olivat todelliselle Dahmerille varsin leimallisia. Myöskään Dahmerin kannibalististiin taipumuksiin tai kuuluisaan pakastimeen elokuvassa ei viitata. Kaikkea ei puolitoistatuntiseen elokuvaan saa mahdutettua, sen ymmärrän. Silti erityisesti juoppous ja älykkyys ovat piirteitä, joita ilman Dahmer ei minun mielestäni ole Dahmer.

DAHMER-seuraa
Still-kuvana tämä näyttää vain söpöltä. Osana elokuvakohtausta vaikutelma on vähemmän hempeä.

On muistettava, että elämä on elämää ja elokuva elokuvaa. Elämäkertaelokuvilta ei tule vaatia ehdotonta uskollisuutta kuvauksensa kohteen todellisille teoille tai elämänvaiheille. Dahmerissa dramatisointi on hoidettu suurimmaksi osin huolella ja asiallisesti, mutta yksi kohta jää hiertämään. Hyvin tiedetään, että Dahmer istui ensimmäisen uhrinsa Steven Hicksin kanssa iltaa kaljoitellen ja musiikkia kuunnellen, ja tappoi tämän sitten lyömällä tätä käsipainolla päähän. Dahmerissa tilanne etenee samoissa merkeissä, mutta eräs yksityiskohta pistää silmään: elokuvan nuoret miehet eivät naukkaile kaljaa, vaan polttavat pilveä. En voi olla näkemättä tässä päihdepoliittista kannanottoa – älä polta pilveä, koska jos poltat, saatat tötsypäissäsi joko tappaa kaverisi tai tulla tapetuksi. Yksityiskohta on häiritsevä lähinnä sen vuoksi, että tosielämän Jeffrey Dahmerilla oli nuoresta pitäen ongelmia nimenomaan alkoholin, ei kannabiksen kanssa. Ilmeisesti hän käytti jonkin verran myös laittomia päihteitä, muttei ongelmaksi asti. Hän myös teki monet murhista tukevassa humalassa. Jeffrey Dahmerin tarinaa voisi ainakin periaatteessa käyttää alkoholivalistuksessa; huumevalistuksen kannalta se on käyttökelvoton.

DAHMER-konerak
Illanviettoa Dahmerin tapaan.

En ole aivan varma, oliko Jeremy Renner sittenkään paras mahdollinen valinta Dahmerin rooliin. Hän tekee näyttelijänä oivaa työtä, mutta tosiasia kuitenkin on, että söpösti pulloposkinen Renner ei olemukseltaan juuri muistuta Dahmeria. Kulmia nostatti erityisesti kohtaus, jossa Dahmerin seuralainen kehuu tätä ”pitkäksi ja voimakkaaksi”. Tosielämän Jeffrey Dahmer tosiaan olikin keskivertoa pidempi, Jeremy Renner taas korkeintaan keskimittainen.

Lisäksi Rennerin kasvoissa on jännästi pyöreää lapsenomaisuutta. Ehkäpä juuri tämä on saanut castingista vastaavan kiinnostumaan Renneristä – sukkuloidaanhan elokuvassa preesensin (1990-luvun alku) ja taukaumissa esiintuodun nuoruuden (1970-luvun loppu) välillä. Ehkä pullava Renner olisi helppo maskeerata 18-vuotiaaksi Dahmeriksi? Voisi luulla, mutta ei. Takaumissa Renner näyttää juuri siltä, mitä hän on: 30-vuotiaalta mieheltä, jolle on rumat nörttisilmälasit ja luokiolaispojan vaatteet. Vaikutelma on  melkein koominen.

DAHMER-teini
18-vuotias Jeffrey on vielä hetken viaton.

Dahmer on mukiinmenevä, muttei kovinkaan mieleenpainuva elokuva. Jeffrey Dahmerista olisi mahdollista tehdä paljon parempiakin elokuvia. Eräs Dahmerin repliikki jää kuitenkin vaivaamaan mieltä – hyvällä tavalla. Kesken kaljapöhnäisen illanvieton Dahmer toteaa seuralaiselleen:

I am a pervert. I’m an exhibitionist. I’m a masturbator. And a killer.

Seuralainen kuittaa Dahmerin heiton leikinlaskuna ja valittaa, kuinka Dahmer on täysin kyvytön kertomaan totuutta itsestään. Vähänpä hän tietää. Juuri tässä repliikissä elokuva tavoittaa jotakin oleellista Dahmerin hahmosta. Ensinnäkin Dahmer oli olemukseltaan niin harmiton, ettei kukaan olisi uskonut häntä seksirikolliseksi saati murhaajaksi, vaikka tämä myöntäisi asian suorin sanoin. Toisekseen tämä tunnustus ojentaa jo tulevaan: tuomionsa jälkeen Dahmer puhui moneen otteeseen varsin avoimesti motiiveistaan ja tunteista, joista murhat hänessä herättivät. En ihmettelisi, vaikka yllä siteerattu repliikki olisi sanatarkka lainaus jostakin Dahmerin haastattelusta.

Tuntuu oudolta katsella televisiohaastattelussa nukkavierua ja pulleaa, insinöörin tai valtion virkamiehen näköistä miestä, joka kuvailee hennolla, ujolla, tasaisella äänellä väkivaltafantasioitaan. Jos videosta kytkee äänen pois, voisi miehen luulla kertovan Yhdysvaltain teollisuuden rakennemurroksesta tai yritysverotuksen uudistuksista. Juuri tämä ristiriita väkivallan ja haurauden, äärimmäisen tavanomaisuuden ja poikkeavuuden välillä tekee Dahmerista kiinnostavan hahmon.

*****

Dahmer @ Discshop