The Doors (1991) arvostelu – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray

Diana (2013) arvostelu – Ysärikuningattaren elämä

DIANA poster
Diana (2013)

Prinsessa Diana on minulle vähän samantyyppinen mysteeri kuin Marilyn joskus aikaisemmin. Muistan hämärästi hälyn, joka seurasi hänen kuolemaansa. Jonkin nuortenlehden – ettei olisi vain ollut legendaarinen Suosikki? – välissä tuli Diana-juliste. Minusta se oli outoa. Mikä teini-idoli se tällainen muka on, entinen kuninkaallinen ja filantrooppi? En laittanut sitä seinälle, enkä vieläkään ymmärrä, mikä tässä naisessa ihmisiä niin kiehtoo.

Diana (Iso-Britannia/Ranska/Ruotsi/Belgia 2013) ei ole suoranaisesti mikään elämäkertaelokuva, sillä sen kerronnallinen fokus on varsin tarkasti rajattu. Elokuva kuvaa Dianan elämää kuninkaallisen avioliiton päättymisestä aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen ex-miestään tai lapsiaan ei nähdä elokuvassa oikeastaan ollenkaan. Diana on elokuva ennen kaikkea rakkaudesta ja julkisuuden aiheuttamista vaikeuksista.

Elokuvan alussa Diana (Naomi Watts) tapaa pakistanilaistaustaisen sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews), jonka seurassa hän huomaa viihtyvänsä. Hasnat ei pingota tai tuijota, vaan käyttäytyy Dianan seurassa aivan kuin ei tietäisi mitään tämän asemasta hovissa. Diana ja Hasnat alkavat tapailla toisiaan salaa. Dianan status aiheuttaa kuitenkin Hasnatille ongelmia: hän kammoaa julkisuutta ja kokee sen häiritsevän hänen työntekoaan. Yhtälö on mahdoton. Dianan kylkiäisenä tulee lehdistö ja siinä samalla koko muukin maailma.

DIANA-pari
Sydänkirurgi ja prinsessa.

Elokuva on mukaelma paljon käytetystä kultahäkkiin suljetun linnun tarinasta. Dianalta ei puutu mitään aineellista hyvää. Hän ei osaa laittaa ruokaa, koska hänen ei tarvitse. Samalla hän on valtavan yksinäinen upeassa palatsissaan, jonka ulkopuolella vaanivat paparazzit. Ei ole ihme, että julkisuus ahdistaa Hasnatia – se nimittäin pistää ajoittain myös Dianan koville.

En yleensä pidä romanttisista elokuvista, ja myös ”äijälajityyppien” siirappisegmentit yleensä lähinnä ällöttävät minua. Dianassa Hasnatin ja prinsessan mahdoton suhde on kuitenkin kuvattu tavalla, jota pidän ihan onnistuneena. Liikaan imelyyteen ei sorruta, ja samalla pariskunnan tilanteen mahdottomuus ja tuskaisuus tulee esiin voimakkaasti.

Se, mitä elokuvassa kerrotaan Dianan ja Dodi Fayedin välisestä suhteesta, vaikuttaa minusta melko spekulatiiviselta. Diana-harrastajille kysymys siitä, millaisia tunteita prinsessalla oikeasti Fayedia kohtaan oli, on varmaankin ihan peruskauraa, enkä tiedä, millainen on asiasta vallitseva yleinen käsitys. Joka tapauksessa elokuvan loppupuolella Dianan käytös ja valinnat muuttuvat minun mielestäni aika epäuskottaviksi, eivätkä ne enää ole yhteneväisiä sen kuvan kanssa, jota Dianasta on elokuvassa siihen asti pyritty välittämään.

DIANA-keno
Naomi Watts ja dianamainen etukeno.

Diana on saanut pääasiassa murskaavan huonoja arvosteluja. Itse en oikein osaa yhtyä näin vahvasti kielteiseen kantaan – minusta tässä elokuvassa on heikkouksiensa ohella myös vahvoja, hyviä elementtejä. Naomi Wattsin roolisuoritus on erinomainen: hänen elekielessään ja olemuksessaan on todellakin Dianan hahmolle ominaista säteilyä. Myös puvustaja on tehnyt työnsä huolella.

Elokuva ei saanut minua ymmärtämään Dianan ympärille kehkeytynyttä pyhän naisen auraa. Taidan olla liian kyyninen ja hankala ihminen ymmärtääkseni tällaisia asioita. Minusta on suorastaan härskiä, että keskellä jopa länsimaalaisessa mittakaavassa runsasta yltäkylläisyyttä elävää naista aletaan palvoa, kun hän iskee safaripaitansa rintamukseen Punaisen ristin badgen ja käy silittelemässä sairaiden lapsien kiharatukkaisia päitä jossain Afrikan peräseuduilla. Tämä kertoo aika paljon meistä länsimaalaisista, Dianasta taas ei juuri mitään.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

Kuoleman kentät (1984) arvostelu – Vietnamista itään

En tiedä, onko tämä aivan yleismaallinen periaate, mutta läheltä liippaa: jokainen hyvä sotaelokuva on myös pasifistinen elokuva. Sellaiset sotaelokuvat, jotka kannustavat patriotismiin tai maanpuolustushenkeen, lipsuvat käytännössä poikkeuksetta pömpöösiin ja naiiviin lavapuheretoriikkaan. Sota on ilmiönä jotakin, mitä ei voi kuvata muutoin kuin asiana, jota ei pitäisi olla, mikäli mielii tulla otetuksi vakavasti.

KillingFields
Kuoleman kentät (Iso-Britannia 1984)

Siksi olinkin ihmeissäni, kun törmäsin Kuoleman kenttiin (The Killing Fields, Iso-Britannia 1984) aiemmin mainitsemallani listalla, jolla mainittujen elokuvien pitäisi olla omiaan tuhoamaan katsojan usko ihmisyyteen. (Rehellisesti sanottuna: ainoat asiat, joihin minun uskoni on tuon listan myötä mennyt, ovat BuzzFeedin toimituskunnan elokuvasivistys ja arviointikyky.) Voiko isolla rahalla tuotettu ja kolmella Oscarilla palkittu sotaelokuva olla todellakin näin synkkä? Valtavirralle tehdyn sotaelokuvan täytyy olla paitsi pasifistinen, myös elämänuskoinen. Poikkeuksia tähän sääntöön tosin on: esimerkiksi Kiinan ja Japanin välejä hiertävästä historiallisesta tapahtumasta kertovan Nanjingin verilöylyn (Nánjīng! Nánjīng!, Kiina 2009) raa’alle ja synkälle ilmaisulle taisi olla jonkinlainen kollektiivinen tilaus, ja siksi elokuva menestyi yllättävän hyvin.

Kuoleman kentät ei ole mikään kammottava elokuva – ainakaan oman lajityyppinsä puitteissa. Esimerkiksi niinkin tunnettu ja laajalti nähty elokuva kuin Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, USA 1979) on kokonaisuutena huomattavasti synkkäsävyisempi, raadollisempi ja pelottavampi. Elokuvilla on sen verran runsaasti yhteisiä piirteitä, että vertailua olisi hankalampi olla tekemättä. Molemmat elokuvat sijoittuvat Kaakkois-Aasiaan: Ilmestyskirja Vietnamiin, Kuoleman kentät Kambodžaan. Molemmissa elokuvissa keskeinen fokalisoija, eräänlainen kertojahahmo, on yhdysvaltalaismies, joka on tullut keskelle sotatannerta työnsä vuoksi. Ilmestyskirjassa hän on kapteeni Benjamin L. Willard (Martin Sheen), Kuoleman kentissä toimittaja Sydney Schanberg (Sam Waterston). Molemmissa teoksissa median vaikutus ja kotirintamalle kohdistetun tiedonvälityksen merkitys korostuvat.

Kiinnostavin ero elokuvien välillä on se, että Kuoleman kentissä aasialainen henkilöhahmo nousee tasa-arvoiseksi, täyteläiseksi henkilöhahmoksi länsimaalaisiin henkilöihin verrattuna. Toimittaja Dith Pran (Haing S. Ngor) toimii Sydneyn paikallisena kontaktina ja tulkkina Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä, jossa punaiset khmerit aiheuttavat jatkuvasti levottomuuksia. Tiimiin kuuluu myös valokuvaaja Al Rockoff (John Malkovich). Levottomuudet pahenevat, ja Pranin perhe järjestetään turvaan Kambodžan ulkopuolelle, mutta Pran haluaa jäädä ja jatkaa toimitustyötä.

KUOLEMAN-KENTÄT-rivi
Sydney (vas.), Al ja kumppanit. Nuoren Malkovichin katoavaa tukkaa katselee ihan huvikseen.

Elokuva jakautuu kahteen selkeästi erilliseen jaksoon. Ensin seurataan Pranin, Sydneyn ja Alin työskentelyä ja koettelemuksia levottomassa Kambodžassa. Sen jälkeen keskushenkilöiden tiet eroavat, ja kerronta hajaantuu kaaoksen ja sorron valtaaman Kambodžan ja rauhallisen New Yorkin välille. Toiminnan painopiste on Kambodžassa, jossa punaiset khmerit ovat ottaneet vallat. Katsoja viedään kuoleman kentille eli punaisten khmerien ylläpitämille työleireille ja kansanmurhan tapahtumapaikoille.

Kuoleman kentät perustuu tositapahtumiin, ja kaikilla elokuvan keskushahmoilla on todellinen esikuva. Tarina nojaa erityisesti toimittaja Dith Pranin elämänkohtaloon. Elokuvan varsinainen ihme on Prania näyttelevä Haing S. Ngor, jolle Kuoleman kentät oli ensimmäinen ja samalla myös merkittävin elokuvarooli. Ngor nappasi suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscarin ensimmäisenä aasialaisena ja toisena amatöörinäyttelijänä. Hän oli itse selviytynyt hengissä kuoleman kentiltä, joten suhde roolityöhön oli vahvasti henkilökohtainen. (Tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä, millä perustein Akatemiassa mahdetaan arvioida sitä, kuka elokuvan hahmoista on päähenkilö, ketkä taas sivuhenkilöitä. Olisin itse arvioinut Sydneyn hahmon sivuhenkilöksi, jonka keskeisin tehtävä on todistaa päähenkilön eli Dith Pranin elämänvaiheita. Akatemiassa asiasta ollaan ehdokkuuksista päätellen toista mieltä.)

KUOLEMAN-KENTÄT-kallot
Dith kahlaa.

Silti itse kuoleman kenttien kuvaus jää laimeaksi, ripeästi ohi meneväksi osaseksi elokuvaa. Sydneyn ja Pranin toimittajanhommia ja lähtöön valmistautumista kuvataan yli puolet elokuvan mitasta, ja tämänkin jälkeen Sydneyn leppoisaa elämää New Yorkissa seurataan hyviä toveja. Elokuva ei sisällä erityisen raakaa tai graafista väkivaltaa. Mässäily ei saa olla itsetarkoitus, mutta leireille sijoittuvan jakson lyhyys ja”kiltteys” johtavat tämän elokuvan tapauksessa turhan hailakkaan kokonaisvaikutelmaan. Esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestynyt, toisella maailman kolkalla tapahtunutta kansanmurhaa kuvaava Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, Neuvostoliitto 1985) on kokonaisuutena huomattavasti raadollisempi ja myös koskettavampi.

Elokuvan soundtrack ansaitsee kunniamaininnan. ”Tässä on ollut aika erikoista musiikkia”, sanoi olohuoneen toisella laidalla kirjoitushommia tehnyt siippani, kun elokuvan puoliväli alkoi olla käsillä. ”Positiivisella tavalla erikoista”, lisäsin. (Siippa nyökkäsi.) Herkemmissä kohtauksissa elokuvassa soi hyvin perinteinen, jousivoittoinen elokuvamusiikki. Mitä uhkavampaan tilanteeseen joudutaan, sitä hakkaavammaksi ja kokeellisemmaksi musiikki muuttuu.  Lopputeksteistä huomasin, että soundtrackin takana on Mike Oldfield – siis sama kaveri, jonka Tubular Bellsiä kuullaan pieni pätkä William Friedkinin Manaajan (The Exorcist, USA 1973) alussa. Elokuvassa soi myös John Lennonin Imagine, joka kuulostaa vuonna 2014 toki edelleen kauniilta, mutta silti auttamattoman kliseiseltä ja siirappiselta kappaleelta – etenkin sotaelokuvan ääniraidalla.

Holokausti saa eurooppalaisessa katsannossa niin paljon huomiota osakseen, että muualla toteutetut julmuudet tuppaavat unohtua kokonaan. Kuoleman kentillä menehtyi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Tänä päivänä noita samoja mantuja tamppaavat huolettomat eurooppalaiset reppumatkaajat. Maailma pienenee niin että suhisee.

*****

CDON DVD