Taikalyhty Instagramissa: @taikalyhty_heini

insta

Osa teistä onkin jo huomannut, että olen laskeutunut Instagramiin tunnuksella @taikalyhty_heini. Instagram-presenssini on tähän mennessä muodostunut iloiseksi sekamelskaksi Taikalyhdyn aiheita ja omaa elämääni. Kyseessä ei ole siis puritanistinen Taikalyhty-blogin ”jatke”, vaan päivitän Instan puolelle myös sellaista sisältöä, joka ei liity blogin aiheisiin millään tavalla.

Mikäli poikkeaminen elokuva- ja kirja-aiheista ei siis aiheuta välitöntä kauhureaktiota,  tervetuloa seuraamaan!

Lukuhaasteen 2016 purkua

lukuhaaste-2017
Vuonna 2017 ajattelin aloitella näistä.

Vuonna 2016 tarkoitukseni oli panostaa lukemiseen ja jättää elokuvien katselu vähemmälle. Elokuvat tosiaan jäivät vähille, mutta kuluiko siitä ylijäänyt aika kirjojen lukemiseen? Tuskin.

Aloitin alkuvuodesta uudessa työpaikassa, jonka toimipiste sijaitsi noin 100 kilometrin päässä kotoani. Toimistopäivinä työmatkoihin upposi julkisilla kulkuneuvoilla useampi tunti, joten jouduin miettimään ajankäyttöni käytännössä kokonaan uusiksi. Lähipäivien jälkeen olin yleensä niin tiltissä, että kaikki hiemankin haasteellisempi ajanviete jäi viikonloppuihin. Sen sijaan PS4:n ohjain kului käsissä viime kesän ja syksyn aikana normaalia enemmän.

Loppusyksystä sain toisesta kaupungista työtarjouksen, josta en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Tämä tarkoitti muuttoa uuteen kaupunkiin. Marraskuu hujahti Lahtea hyvästellessä, tavaroita pakatessa ja purkaessa sekä muissa muuttoon liittyvissä käytännön puuhissa. Joulukuun alussa alkoivat työt. Vaikka olin ja olen edelleen järjettömän innoissani uudesta työstäni ja kaikesta, mikä siihen liittyy, meni uuteen rutiiniin ja tilanteeseen totuttelussa aikansa. Uusiin olosuhteisiin mukautuminen on osittain vieläkin kesken.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että keskittyminen on muttoprosessin aikana ja sen jälkeen ollut vaikeaa, eikä lukemisesta tule vieläkään oikein mitään. Aloitin marraskuussa Robert Chambersin King in Yellow -klassikkoteoksen lukemisen alkukielellä. Huono idea: sain luetuksi tasan yhden novellin, enkä muista senkään sisällöstä juuri mitään. Joulukuun aikana yritin lukea Thomas Love Peacockin tuoretta Painajaisluostari-suomennosta, mutta nelosluvun kohdalla jouduin luovuttamaan: en yksinkertaisesti muistanut mitään siitä, mitä olin siihen mennessä lukenut. Jouduin siis aloittamaan molempien teosten lukemisen alkuvuodesta uudelleen, ja Painajaisluostarista onkin luvassa juttua myös blogin puolelle myöhemmin tällä viikolla.

Pidemmittä puheitta – sain kuitattua vuoden 2016 lukuhaasteessa seuraavat slotit:

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (Michael Scholten: Quentin Tarantino)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Heli Isohookana: Yrityksen markkinonitiviestintä – ammattikirjallisuutta, ei tekstiä blogissa)
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja (Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen)
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys)
14. Historiaa käsittelevä tietokirja (Wendy Lower: Hitlerin raivottaret)
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta (Leena Krohn: Umbra)
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja)
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan (Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä)
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe, syntymästä 90 v. (Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä)
26. Elämäkerta tai muistelmateos (Gary Lachmann: Aleister Crowley – Suuren Pedon elämä ja teot)
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja (Stephen Davis: Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja (Katri Tanni & Kati Keronen: Johdata asiakkaasi verkkoon)
34. Keskustelua herättänyt kirja (Marie Kondo: Konmari – Siivouksen elämänmullistava taika)
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan (Juha Nirkko: Suomen kesä – Päivästä päivään)
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan)
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä (Bernhard Schlink: Lukija)
44. Kirjassa joku kuolee (David de Sola: Alice in Chains – The Untold Story)
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja (Tero Ikäheimonen: Pirunkeho – Suomalaisen black metalin tarina)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Katarina Baer: He olivat natseja)

Luin vuoden 2016 aikana siis yhteensä 19 kirjaa. Se on todella vähän. Aiemmin olisin kokenut tällaisen summan edessä jonkinlaista huonommuutta ja pettymystä, mutta nyt en. Se, montako kirjaa olen vuoden aikana lukenut, ei yksinkertaisesti tunnu niin tärkeältä asialta, että kokisin siitä huonommuutta. Kuluneena vuotena on yksinkertaisesti ollut paljon muuta tekemistä ja ajateltavaa.

Lainasin 16 lukuhaastekirjaa kirjastosta. Yhden lainasin (nyt jo entisen työpaikan) käsikirjastosta ja kaksi sain kustantajalta arvostelukappaleina. En siis valitettavasti saanut vuoden aikana luetuksi omasta hyllystäni yhtäkään kirjaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kirjahyllymetrit olisi viime vuoden aikana vähentyneet; Konmarin myötä pistelin lähemmäs satakunta kirjaa myyntiin tai Konttiin. Taisi muutama loppuun palvellut nide mennä energiajätteeseenkin.

Ehkäpä kaikkein kiinnostavin statistiikka liittyy kuitenkin kirjojen lajeihin. Vuoden aikana lukemistani kirjoista vain neljä (!!!) edustaa kaunokirjallisuutta. Niistäkin kaksi luin sen vuoksi, että minun oli kirjoitettava teksti tai pidettävä alustus kyseisistä teoksista tehdyistä elokuva-adaptaatioista. Loput 15 teosta edustavat tietokirjallisuutta. Näistä lähes puolet olivat elämäkertoja tai niihin verrattavissa olevia historiikkeja. Tämä on aika yllättävää, vaikka olenkin viime vuosien aikana ollut yhtä kiinnostuneempi lukemaan nimenomaan tietokirjallisuutta.

Mitkä sitten olivat vuonna 2016 niitä kirjoja, joiden lukemisesta nautin eniten?  Muutama teos nousee selvästi esille.

Marie Kondon Konmari-teokset (Siivouksen elämänmullistava taika ja Iloa säkenöivä järjestys) kuuluvat itsestään selvästi tähän listaan; sain sekä kotiini että elämääni ryhtiä ja järjestystä näiden teosten ansiosta. On tosin myönnettävä, että lukukokemuksina Kondon teokset eivät ole kovin kummoisia – sen sijaan niiden asiasisältö on täyttä timanttia.

Gary Lachmannin Aleister Crowley -elämäkerta kuuluu myös viime vuoden kiinnostavimpiin lukukokemuksiin; Crowleyn elämä on täynnä hurjia tapahtumia, ja Lachmannin käsittelee niitä miellyttävän pisteliääseen tyyliin.

Aivan yhtä vaikuttava lukukokemus oli David de Solan Alice in Chains -historiikki, jonka myötä bändin musiikki avautui minulle monen vuoden kuuntelutauon jälkeen aivan uudella tavalla. En ole koskaan aiemmin lukenut yhtä vaikuttavaa ja ammattitaidolla toteutettua musiikkihistoriikkia.

Mainitsen vielä toisenkin musiikkihistoriikin: en odottanut mitään teosta yhtä suurella innolla kuin Tero Ikäheimosen Pirunkehtoa. Teos oli asiasisältönsä puolesta mielenkiintoisin teos, jonka viime vuoden aikana luin. Pirunkehto kiinnosti myös lukijoita: kyseinen arvostelu on blogin ylivoimaisesti luetuin kirjallisuusjuttu viime vuoden ajalta. (Johan kaikki tietävät, että kirjan englanninkielisen käännöksen kunniaksi järjestetään karonkka Helsingissä 25.2.2017? Urn, Warloghe, IC Rex, Cosmic Church – tällaista esiintyjäkastia ei ole mahdollisuutta nähdä ihan joka viikonloppu.)

Lukuhaaste 2017 on julkaisu. Listaa nopeasti silmäiltyäni voin sanoa, että osallistun jossain muodossa myös tännä vuonna, ja raportoin asiasta varmasti myös blogin puolella. Sen suurempia suunnitelmia en aio alkavan vuoden lukemisten suhteen tehdä, vaan luen sitä, mitä milloinkin mieli tekee. Toisin kuin aiempina vuosina, en nyt päätä lukevani vihdoin H. P. Blavatskyn Hunnuttoman Isiksen Teologia-osaa, Johannes Nefastoksen tuotantoa tai joogasutria. Tartun niihin, jos mieli tekee. Olen aiemmin onnistunut latistamaan omaa lukuintoani liialla suunnitelmallisuudella. Konmari on opettanut minulle, että paras aika lukea tietty kirja on se, kun siitä on palavasti innostunut.

Palataan asiaan vuosiraportin muodossa taas ensi tammikuussa!

Vuoden 2016 luetuimmat

statistiikka-2016
Statistiikkaa vuodelta 2016

Listafriikki täällä, huomenta! En ole tähän asti raportoinut kovinkaan innokkaasti siitä, mitä Taikalyhdyssä luetaan kaikkein eniten. Rehellisesti sanottuna en jaksa itsekään asiaa kovin aktiivisesti seurata, sillä WordPress.comin oma kävijäseuranta on melkoisen alkeellinen, ja Google Analyticsiä  en pysty blogiin asentamaan.

Vilkaisin kuitenkin pikaisesti vuoden 2016 statistiikkaa luetuimpien tekstien osalta. Nämä blogaukset kiinnostivat tietä viime vuonna kaikkein eniten:

  1. Painajainen (1988) – Amnesiaa suomalaisittain
  2. Katsaus Tennispalatsin Scape-saliin
  3. Nymfit, 1. tuotantokausi (2013)
  4. Kuolleista palanneet, 1. tuotantokausi (2012)
  5. Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)
  6. Irving Stone: ”Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää” (1934)
  7. Anton Szandor LaVey: Saatanallinen Raamattu (1969/2007)
  8. Dear Zachary: A Letter to a Son About His Father (2008)
  9. The Witch (2015) – Night Visions: Back to Basics 2016 avajaisnäytös
  10. Marie Kondo: KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012)

Listan tekstit voi karkeasti ottaen jaotella pariin ryhmään. Suurin osa teksteistä käsittelee sellaisia aiheita, joista puhuttiin viime vuonna Suomessa paljon (KonMari, The Witch, Scape-sali, Pirunkehto); näiden juttujen suosio selittyy siis pitkälti ajankohtaisuudella. Mukana on muutama teksti, joka sai paljon kävijäliikennettä ulkoisten linkkien kautta. Näihin kuuluvat listan ykkönen eli Painajainen, johon Ylen Kulttuuricocktail-toimitus linkitti Suomalaisia tv-aarteita: Painajainen -artikkelissaan (kiitos kävijäliikenteestä, Tuomas K.!), ja Pirunkehto-juttu, johon saapui paljon lukijoita kirjan kirjoittajan ja julkaisijan promootion ansiosta (kiitos myös Svartin suuntaan).  The Witch -tekstiin taisi tulla aika paljon liikennettä Facebookin keskusteluryhmistä ja keskustelufoorumeilta.

Lisäksi mukana on tekstejä, joiden aiheista kovinkaan moni ei ole suomeksi ainakaan tähän mennessä nettiin kirjoittanut (Kuolleista palanneet, Dear Zachary, Hän rakasti elämää, Saatanallinen Raamattu). Nämä sijoittuvat todennäköisesti hakukoneissa suhteellisen korkealle yksinkertaisesti sen takia, että paremmin optimoituja hakutuloksia ei juurikaan ole tarjolla.

Joukossa on myös todellisia kummajaisia. Nymfit – ketä tämä sarja muka kiinnosti vuonna 2016? Hän rakasti elämää – hyvä romaani, mutta lukeeko tätä vielä joku? Dear Zachary – eihän tätä ole edes levitetty Suomessa? Scape-sali – miten kukaan on ylipäätään eksynyt lukemaan näin kehnosti optimoitua juttua? Tarkempi kävijäseurannan analysointi paljastaisi varmasti kaikenlaista kiinnostavaa dataa, mutta kuten tekstin alussa jo totesin, no can do.

Jos listataan vuonna 2016 julkaistujen tekstien luetuimmat, näyttää lista hieman erilaiselta:

  1. Katsaus Tennispalatsin Scape-saliin
  2. Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)
  3. The Witch (2015) – Night Visions: Back to Basics 2016 avajaisnäytös
  4. Marie Kondo: KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012)
  5. Loputon Gehennan liekki (2011) – Black metalia hipstereille
  6. Äärirajoilla, 1. tuotantokausi (1995)
  7. Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika (2011)
  8. Ukonvaaja (2016) – Pohjoinen metsä ja mieli
  9. Oculus (2013) – Katseen voima
  10. Lukuhaasteen 2015 purkua

Enpä olisi Scape-juttua kirjoittaessani uskonut, että se olisi todellakin vuonna 2016 luetuin uusi teksti. Muutoin lista ei juuri yllätä. Olen hämmentynyt ainoastaan siitä, että vain neljä vuonna 2016 julkaistua juttuja kipusi saman vuoden luetuimpien tekstien topkymppiin. Ylivoimaisesti suurin osa Taikalyhdyn kävijäliikenteestä on ns. pitkän hännän liikennettä. Toisin sanoen vanhoja juttuja luetaan paljon vielä vuosia niiden julkaisemisen jälkeen.

Millaisia mahtavat olla vuoden 2017 luetuimmat blogitekstit? Palataan lukutilastojen äärelle jälleen vuoden kuluttua!

Rita Hayworth – avain pakoon (1994) arvostelu ja taas kerran adaptaatioista

RITA HAYWORTH julkka
Rita Hayworth – avain pakoon (1994)

Rita Hayworth – avain pakoon (The Shawshank Redemption, Yhdysvallat 1994) on outo elokuva. Ei outo samassa mielessä kuin vaikkapa The Human Centipede tai The Holy Mountain, vaan outo kaikessa tavanomaisuudessaan ja persoonattomuudessaan. Leffa on keikkunut IMDb:n 250 parhaan elokuvan listan kärkipäässä moneen otteeseen. Nyt, kun tätä tekstiä kirjoitan, sen nimi komeilee jälleen kerran listan ykkössijalla. En ymmärrä, miksi.

(Off-topic: Listafriikki kun olen, tsekkaan aina parin vuoden välein, kuinka suuren osan IMDb:n 250-listalle kivunneista elokuvista olen nähnyt. Tällä kertaa sain tulokseksi 149/250, mikä ei liene mikään brassailun arvoinen lukema. Tosiasiassa tulokseni lienee hieman korkeampi; en jaksanut tarkistaa vieraskielisten nimien suomenkielisiä vastineita, joten eiköhän muutama nähty elokuva jäänyt ruksaamatta. Omaa IMDb 250 -sivistystään voi testata vaikkapa täällä.)

Rita Hayworth on outo elokuva myös siinä mielessä, etten ollut nähnyt sitä tähän mennessä kertaakaan. En ole vältellyt Rita Hayworthia; itse asiassa olen ”aina” ollut jossain määrin kiinnostunut katsomaan sen. Luin jo ala-asteikäisenä Stephen Kingin novellin, johon elokuva perustuu, ja pidin siitä. Nyt elokuvan vihdoin katsottuani voin todeta, että Kingin kirjoittajaprofiili säteilee Rita Hayworthista mailien päähän. Elokuvassa on hyvää se, mikä Stephen Kingin teoksissa ylipäätään on hyvää: vahva lajityypin taju, keskiluokkaisen amerikkalaissielunmaiseman perinpohjainen ymmärrys ja konstailematon ja yksinkertainen tarina, jonka kuljetusta turhat rönsyt eivät hidasta.

Kaipa juuri tämän vuoksi Rita Hayworth jäi minulle niin haljuksi kokemukseksi. Se ei tuo Kingin alkuteokseen mitään uutta. Se yksinkertaisesti kuvittaa Kingin novellia, ei muuta. Suurelle (suurimmalle?) osalle elokuvayleisöistä juuri tämä vastaa ”hyvälle” adaptaatiolle asetettuja vaatimuksia – että se on samanlainen kuin kirja. Vastaavasti ”huonon” adaptaation merkkinä pidetään (valitettavan) usein sitä, että se on erilainen kuin kirja. Mitä enemmän alkuteoksesta poiketaan, sitä pahemmin adaptaatio epäonnistuu.

RITA HAYWORTH dudes
Morgan Freeman nähdään noin sadannen kerran vanhan viisaan miehen roolissa.

Itse tarkastelen adaptaatioita toisenlaisesta näkökulmasta. Kirjallisten teosten kuvittaminen ei sinällään vaadi kummoistakaan näkemystä tai luovuutta, ainoastaan ammattitaitoa. Tämäntyyppiseen adaptointiin tyytyvä elokuvantekijä päästää itsensä turhan helpolla. Paljon haasteellisempaa on tehdä adaptaatio, joka tuo alkuteokseen jotain lisää. Mitä se jotain on tai voi olla, se jo laajempi kysymys ja ihan oman tekstinsä aihe. – Selvää kuitenkin on, että Rita Hayworthissa tätä jotain ei ole. Se on kyllästymiseen asti perinteinen kuvitusadaptaatio, ei muuta.

Oma katselukokemukseni oli melkoisen hajuton ja mauton juurikin sen takia, että tiesin, kuinka tarina etenee ja päättyy. Kun kaikki elokuvan keskeisimmät avut ja hyveet löytyvät jo Kingin alkuteoksesta, voidaanko Rita Hayworthia pitää hyvänä elokuvana? Siinä on toki muitakin (hyviä) elementtejä kuin tarina: näyttämöllepano on kaikin puolin onnistunut ja näyttelijäntyö tasokasta (Morgan Freeman!). Irtiottoja tai persoonallisia ratkaisuja ei kuitenkaan nähdä. Elokuvalliset aspektit on suunniteltu siten, että ne tukevat mahdollisimman hyvin niitä elementtejä, jotka ovat läsnä jo Kingin novellissa.

Miten tällaista kuvitusadaptaatiota sitten pitäisi arvostella? Olen ”aina” painottanut, että elokuva-adaptaatiota täytyy arvioida alkuteoksesta irrallisena tekeleenä. Adaptaatio ei ole alkuteokselle mitään velkaa. Tähän asti olen tarkoittanut tällä sitä, että poikkeamat alkuteoksesta eivät ole mikään kunnon peruste pitää adaptaatiota ”huonona”. (Tosiasiassa asia on hivenen monimutkaisempi: jos elokuvaa markkinoidaan ns. based on -elokuvana, annetaan katsojille lupaus siitä, että elokuva muistuttaa jossain määrin alkuteosta. Jos näitä lupauksia ei elokuvassa lunasteta, on paikallaan pohtia, missä vika pohjimmiltaan on. Ehkä elokuva ei olekaan huono, ehkä sitä vain markkinoitiin väärillä tekniikoilla.)

Entä, kun asia onkin toisin päin? Kun elokuva pelkästään toistaa alkuteosta? Voidaanko alkuperäisteos tässä tapauksessa ottaa arvostelun mittapuuksi?

RITA HAYWORTH brown
Nuori ja kaunis Clancy Brown (oik.) kovisvartijoiden pahnanpäällimmäinen.

En osaa ottaa tähän (kuten en nykyään mihinkään muuhunkaan) mitään ehdotonta kantaa. Pienen mutustelun jälkeen kallistun kuitenkin kieltävälle kannalle. Elokuva-adaptaation on pysyttävä pystyssä omilla jaloillaan, ja Rita Hayworth totisesti pysyy. Sen hyvät puolet ovat kenties pikemminkin Stephen Kingin kuin elokuvan varsinaisten tekijöiden ansioita, mutta mitä sitten? Tekijähän kuoli jo 60-luvulla.

Olettekin varmaan jo huomanneet, että tämä teksti ei kerro Rita Hayworthista elokuvana oikeastaan yhtään mitään. Tähän on kaksi syytä: a) olisi tyhmää kirjoittaa perinteinen, kuvailuvetoinen arvostelu elokuvasta, jonka kaikki ovat nähneet,  b) en tiedä teistä, mutta henkilökohtaisesti arvostan blogeissa – täysin riippumatta blogin lajityypistä – juuri siitä, että kirjoittaja tuo esille henkilökohtaista kokemustaan käsillä olevasta aiheesta sen sijaan, että vain kuvailisi aihetta sinällään.

Elokuva-aiheisista teksteistä kaikkein tylsimpiä ja turhimpia ovat ne, joissa tyydytään vain kuvailemaan käsillä olevaa kohdetta ja jotka tavallaan edustavat tämän tekstin, jossa kuvailusta pidättäydytään täysin, vastakohtaa. Apinakin osaa kuvailla. Kuvailuun tyytyvä kriitikko tai bloggaaja edustaa vielä kunnianhimottomampaa ihmistyyppiä kuin kuvittamiseen tyytyvä adaptaatioelokuvan tekijä. Valitettavasti moni (keittiö)kriitikko tyytyy ikuisiin gorillajameihin ja kirjoittaa mappikaupalla arvosteluja, joissa kuvaillaan, kuvaillaan ja kuvaillaan ja viimeisessä kappaleessa tykätään tai sitten ei. Analyyttisyydestä tai henkilökohtaisesta elämyksestä ei ole tietoakaan. (Ei sillä, että itse olisin yhtään parempi: toki itsekin olen sortunut ja sorrun edelleen kirjoittamaan hyvät näyttelijät tylsä tarina ok leffa -tyyppisiä laiskan ihmisen arvosteluja.)

Periaatteessa Rita Hayworth tarjoaa mainion temmellyskentän pohdinnoille vapaudesta, kontrollista ja valvonnasta. Olen ollut jo vuosia kiinnostunut nimenomaan vankiloiden audiovisuaalisista representaatioista ja niiden makustelusta Foucault’n ja Sartren seurassa, mutta nyt ei lähde. Ehkä joskus toiste. Laitetaan vielä tähdet ja traileri, eiköhän tämä ole sitten tässä.

*****

Rita Hayworth – avain pakoon DVD @ Discshop
Rita Hayworth – avain pakoon BD @ Discshop
Rita Hayworth – avain pakoon VOD @ Discshop