Chappie (2015) arvostelu – Ensiluokkaista toimintaa

En pidä toimintaelokuvista. En saa mitään irti niiden tai muitakaan lajityyppejä edustavien elokuvien ”toiminnallisista jaksoista” – siis niistä kohtauksista, joissa jotain räjähtää tai jotakuta ajetaan takaa. Jännitteet, jotka tällaisissa jaksoissa purkautuvat, on yleensä rakennettu jo paljon aiemmin. Loppu on pelkkää biologiaa, eikä biologia ei ole koskaan juuri kiinnostanut minua. Toimintaelokuvissa nojataan usein turhan voimakkaasti miehisen neurologian tarpeisiin – eikä siinä mitään, tällaisille elokuville on kysyntää ja yleisöä ja hyvä niin. Itse en kuitenkaan jaksa katsoa elokuvia, joissa temaattinen sisältö jää toiseksi pamahtelulle ja nyrkkitappeluille. Onneksi on olemassa myös aidosti sisältörikkaita toimintaelokuvia: Rambo – Taistelija (First Blood, Yhdysvallat 1982) kuuluu mielestäni maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Myös Neill Blomkampin elokuvat ovat positiivinen poikkeus toimintaelokuvien peruspuuroon. District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) on varmaankin paras esikoisohjaus viime vuosikymmeneltä. Tämä elokuva takasi Blomkampille mahdollisuuden päästä käsiksi Columbian suuriin tuotantobudjetteihin. Elysium (Yhdysvallat 2013) oli sekin kelpo kamaa, joskin tässä elokuvassa tarve miellyttää suuria yleisöjä näkyy jo kovin selvästi: varsin syvällisiä teemoja kuljettelevan tarinan sekaan on punottu massiivisia toimintakohtauksia ja teknologista kikkailua. Ei se mitään. Pääasia on, että Blomkamp saa kertoa kiinnostavia tarinoitaan. (Lahelaisille tiedoksi, että eräs Blomkampin elokuva katsotaan tämän kevään aikana Kirjastokinossa. Mikä ja milloin, sen saatte selville, kun haette Lahden pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysytte asiasta minulta suoraan vaikkapa sähköpostilla tai FB:n yksityisviestillä. Kirjastokinon elokuvia ei saa markkinoida kirjaston ulkopuolella, siksi tämä salamyhkäisyys.)

CHAPPIE poster
Chappie (2015)

Viime perjantaina Suomen elokuvateattereihin saapui Chappie (Meksiko/Yhdysvallat 2015), Blomkampin kolmas kokoillan elokuva. Mukana on paljon elementtejä ja teemoja, jotka olivat läsnä myös District 9:ssa ja Elysiumissa. Tapahtumapaikkana on jälleen Etelä-Afrikan Johannesburg, ja tarina keskittyy pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisten ja hylkiöiden keskelle. Päähenkilön yhtenä vastavoimana on vanhentuva nainen, jota näyttelemään on valittu teräväkasvoinen elokuvaikoni (Elysiumissa häntä esitti Jodie Foster, Chappiessa taas Sigourney Weaver). Kantavina teemoina oikeastaan kaikissa Blomkampin tähänastisissa elokuvissa ovat muodonmuutos (ihmisestä alieniksi, koneesta ihmiseksi, ihmisestä koneeksi…) ja järjestäytyneen yhteiskunnan harjoittama, tietoisten ja tuntevien olioiden epäoikeudenmukainen kategorisointi (ihmiset vs. alienit, ihmiset vs. koneet, työläiset vs. yläluokka). Blomkampin tyyli ja mielenkiinnonkohteet alkavat olla jo hyvin tunnistettavissa.

Blomkampia on moitittu siitä, että hän pyörittelee samoja teemoja, joista hän on tehnyt jo kaksi elokuvaa. Tätä on pidetty merkkinä siitä, että Blomkamp on jo uransa alkuvaiheessa jumahtanut auttamattomasti toistamaan itseään. Yhh. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tyydyn toteamaan, että olen eri mieltä: Blomkamp ei toista, vaan varioi. Kaikille oikeasti kiinnostaville ohjaajille – niille, jotka jäävät eloon elokuvahistoriassa sen sijaan että unohtuisivat jonnekin leffanörttien DVD-kokoelmiin ja alelaarien pohjille – on ominaista se, että tietyt elementit toistuvat, aina kuitenkin hieman erilaisina ja erilaisissa konteksteissa. Sitä voidaan kutsua esimerkiksi auteurismiksi tai (itse)brändäykseksi. Sama asia, eri sana.

Chappie on elokuva keinoälystä ja tietoisuudesta. Johannesburgin poliisilaitos on satsannut rahansa ja toivonsa Scout-poliisidroideihin, jotka hoitavat menestyksekkäästi suuren osan laitoksen likaisesta työstä. Ihmishenkiä ei tarvitse enää vaarantaa samassa mittakaavassa kuin ennen. Droidien kehittelystä ja valmistuksesta vastaa Tetravaal-niminen aseteknologiayhtiö.  Scoutien pääsuunnittelija on yhtiön nuori insinöörilupaus Deon Wilson (Dev Patel – juu’u, se Slummien miljonäärin kaveri). Kalskahtaa ikävästi Robocopilta, mutta malttakaapa, Chappie on jotakin paljon parempaa.

CHAPPIE deon
Deon ja telakoitu droidi.

Deon suhtautuu työhönsä ihailtavalla pieteetillä. Palatessaan töistä kotiin hän istuu tietokoneen ääreen naputtamaan koodia uudenlaiseen ohjelmaan, jonka myötä droidit saisivat sen, mikä heiltä vielä puuttuu: tietoisuuden. Tetravaalin johtaja Michelle Bradley (Weaver) ei lämpene ajatukselle, sillä hän ei näe Wilsonin kokeilussa asevalmistajan kannalta kiinnostavaa kaupallista potentiaalia. Bradley on oppikirjaesimerkki huonosta johtajasta. Innovaatioille on ominaista juuri se, että alkuvaiheessa niiden täyttä käyttöpotentiaalia on mahdoton tunnistaa – tämän tietää aivan jokainen asiansa osaava yritysjohtaja. Bradley ei kuulu heihin.

Deon päätyy asentamaan kokeeksi ohjelman romutettavaksi tuomittuun droidiin, jonka hän luovuttaa erinäisten sattumusten seurauksena vastentahtoisesti rahansiirtoryöstöä suunnittelevan, piskuisen rikollisjengin hoivaan. Deon painottaa jengiläisille, että droidi on toistaiseksi pelkkä kone vailla varsinaista sisältöä – kuin pieni lapsi, joka oppii, kun sitä opetetaan. Jengin naisvahvistus Yolandi (Yo-Landi Visser) ottaa kontolleen droidin kasvattamisen ja nimeää sen Chappieksi. Joukkion epävirallinen johtaja Ninja (Ninja) ei arvosta Yolandin äidillisiä edesottamuksia, vaan haluaa laiminlyönnin uhallakin koulia Chappiesta saman tien kunnon sotakoneen.

Elokuvan vahvuus on se, kuinka pikseleistä, nollista ja Blomkampin luottonäyttelijä Sharlto Copleyn äänestä kokoon kursittu Chappie on muovattu eläväksi ja persoonalliseksi hahmoksi. Hän käyttäytyy alkuun kuin säikähtänyt villieläin, mikä on omiaan herättämään katsojissa myötätuntoa. Vartuttuaan Chappie on pikkulapsen tavoin kiinnostunut kaikesta ja kaikista, ja imee ahneesti itseensä ympärillään vellovia vaikutteita. Pian Chappie omaksuu puheeseensa slangipainotuksia ja yrittää matkia kaikessa Ninjaa, jota parempaa isähahmoa ei valitettavasti ole tarjolla. Deonia tämä harmittaa, sillä hän haluaisi kasvattaa Chappiesta lainkuuliaisen kansalaisen.

CHAPPIE jätkät
Ninja ja America opettavat Chappielle tapoja.

Chappien ulkomuodon ehkäpä tärkein yksittäinen elementti ovat jäniksen korvia muistuttavat antennit pään sivuilla. Chappie reagoi korvien liikkeillä ympäristönsä tapahtumiin hyvin samaan tapaan kuin useimmat nisäkkäät. Kun hän on innostunut tai valpas, korvat nousevat pystyyn. Peloissaan tai alistuneena Chappie laskee korvansa luimuun. Näin Chappien mielialoja ja tunteita saadaan välitettyä katsojille ihmeen tehokkaasti.

Kun Chappie sitten joutuu silmittömän ja kaoottisen väkivallanpurkauksen kohteeksi, on vaikutelma suunnilleen yhtä lohduton kuin katsoisi viatonta eläintä potkittavan. Eläinten kokema väkivalta tuppaa vaikuttamaan ainakin minuun paljon voimakkaammin kuin ihmisten pahoinpitely juuri sen vuoksi, että eläin ei voi ymmärtää, miksi hänelle tehdään näin. Sama pätee Chappieen: hän ei vielä tunne ihmisiä eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi Johannesburgin pikkugangstat pieksevät häntä. Ei sillä, että asialle ylipäätään olisi löydettävissä mitään järjellistä selitystä.

Epäoikeudenmukaisuuden vastapainoksi elokuvassa on onneksi myös huumoria, jota saadaan mukaan, kun Chappie alkaa omaksua isäntäväkensä tapoja. Ideana gangstatyyliin elehtivä ja puheloiva droidi ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Jossain vaiheessa vitsi alkaa menettää kimmoisuuttaan, mutta jaksaa kuitenkin kantaa kohtuullisen hyvin loppuun asti.

Elokuvan suurin ongelma on se, että tarina-ainesta on liian paljon. Tarjolla olleesta materiaalista olisi voinut tehdä kokonaisen televisiosarjan, jolloin juonen kehittelylle olisi jäänyt enemmän aikaa. Nyt tarina etenee niin vauhdikkaasti, että kokonaisuuden uskottavuus rapisee. Asialla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mikä oikeasti on mahdollista ja realistista. Kyse on siitä, millainen vaikutelma kokonaisuudesta syntyy. Katsojaa olisi ollut hyvä initioida tiettyihin käänteisiin hieman pitkällisemmin.

Jää katsojan päätettäväksi, onko Chappien loppu onnellinen vai ei. Oikeastaan lopun suhteen on valittava epäuskottavan ja onnettoman väliltä. Itse miellän elokuvan päätyvän vaivihkaisesti siihen temaattiseen summaukseen, että ikuista elämää ei vieläkään ole saavutettu. Tietoisuus ei siirry – siitä voidaan ottaa vain kopioita, jotka ovat valitettavasti luonteeltaan pelkkiä ykkösiä ja nollia siinä missä tietokoneohjelmatkin. Ihminen jää yhä voimattomaksi tietoisuuden arvoituksen edessä.

CHAPPIE yolandi
Chappie ja ihana Yolandi.

Oman pikantin vivahteensa elokuvalle antaa piskuisen rikollisjengin tyyli. Vasta elokuvan nähtyäni tajusin, että Yolandia ja Ninjaa näyttelevät eteläafrikkalaisen Die Antwoord -rap/electroduon jäsenet. Heidän työnsä on yllättävän tasokasta ottaen huomioon, että varsinaista aiempaa näyttelijänkokemusta kummallakaan ei kai ole. Ninjan yököttävän rumia linnatatuointeja katsellessani lohduttauduin sillä ajatuksella, että ne tuskin ovat oikeita. Olin valitettavasti väärässä…

Die Antwoordin tuotanto, jota kuullaan myös Chappien ääniraidalla, on omiaan saamaan ainakin minut hämilleni. En voi sietää mitään vähänkään räbäyttävää musiikkia, mutta Die Antwoord on muodostumassa poikkeukseksi. Bändin musiikki on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että helvetin ärsyttävää, mikä oikeastaan tekeekin siihen sen omaperäisen särmän: usein kaikkein kiinnostavimmissa bändeissä on jokin rasittava, jopa raivostuttava elementti. Rivot lyriikat, Ninjan pingottunut aggressiivisuus ja Yo-landin silkinohut ääni muodostavat varsin ristiriitaisen kokonaisuuden. Ninjan lavapersoona on ärsyttävä kuin tikku pakarassa, Yo-landi taas suloinen kuin hattara – näin voimakkaiden vastakohtaisuuksien yhdistelmästä olisi vähän vaikea olla pitämättä. Sekä musiikillisesti että visuaalisesti bändi vaikuttaa aluksi jonkinlaiselta hiphop-kulttuurin parodialta, mutta tarkemmin katsottuna kyse ei taida olla tästä. Musiikkivideoissa iloisia ja värikylläisiä elementtejä, jotka tuovat mieleen Björkin myöhäistuotannon. Toisaalta mukana on myös synkkiä ja väkivaltaisia piirteitä, enkä tiedä, olisiko niille parempi hakea vertailukohtaa goottikulttuuriin romanttisesta siivestä vai Stalagh-tyylisestä totaalihulluudesta.

No, katsokaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne. Jos bändi ei ole jollekulle lainkaan tuttu, Ugly Boy -videosta on hyvä aloittaa. Sen jälkeen voi katsoa vaikkapa Pitbull Terrierin, joka on sekä visuaalisesti että soundiensa puolesta suhteellisen raaka (varokaa siis, herkkäsilmäiset, -mieliset ja -korvaiset). Enter the Ninja ja Cookie Thumper! ovat musiikillisesti omia suosikkejani, mutta näiden videot eivät ole kovinkaan kiinnostavia. (Jos ette meinaa saada biisien lyriikoista selvää, älkää pelästykö: sanat ovat sekoitus vahvasti murrettua englantia, afrikaansia ja xhosaa.)

Niin: menkää katsomaan Chappie. Se pyörii teattereissa täyttä häkää.

*****

Chappie DVD @ Discshop
Chappie BD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop

4 kommenttia artikkeliin ”Chappie (2015) arvostelu – Ensiluokkaista toimintaa

  1. Kirjoitan nyt ohitse itse aiheesta, mutta tulipa mieleeni: Koko Die Antwoordhan on akti, näyttelyä, kuten hiphopissa yleensäkin roolit ovat. Die Antwoordissa erityisen korostetusti. Räppäreistä tulee yllättävän usein myös filmipuolen näyttelijöitä – André 3000, Will Smith, Ice Cube… Yllättävän usein siis siksi, että noin muuten pop-tähtien cross-overius näyttelypuolelle on länsimaissa verrattain vähäistä verrattuna esimerkiksi Intiaan, Japaniin tai Hongkongiin.

    Tämän lisäksi on tärkeää huomioida, että Harmony Korine on ohjannut Die Antwoordia lyhytelokuvassa. Se ei yllätä lainkaan, sillä yhtye on yhtaikaa todellinen ja parodia. Ei siis joko-tai vaan molemmat. Aivan kuten Korinen Spring Breakers ei ole parodia viimeisimmän sukupolven MTV-kulttuurista eikä sen ylistys vaan molemmat: se kertoo ihmisistä, jotka haluavat kaiken kulutettavan ja pinnallisen minkä kapitalismi sallii, ja samalla elokuva osoittaa tietävänsä ironisesti, että se kaikki on kovin naurettavaa ja halveksittavaa.

    Die Antwoordissa sekä Spring Breakersissa liikutaan koko ajan moraalin harmaalla ”ihan sama” -alueella, jossa joko-tai-ajatteluun jämähtänyt katsoja, joka ei ymmärrä tähän blingiin ja pinnallisiin nautintoihin heittäytyneen kulttuurin luonnetta, on ulalla: Ovatko nuo nyt tosissaan vai eivät? Kun todennäköisesti yhtyeen (tai Korinen) vastaus tähän kysymykseen olisi: ”MITÄ VÄLII????” tai kenties: ”VOI HELVETTI MÄ OON PILVESSÄ, OTA SÄKIN!!” Biletystä maailmanlopun edellä, mutta koko ajan silmää iskien, ettei päästä syyttämään tyhmyyden ylistyksestä tai vastuuttomuudesta, vaikka niistä itse asiassa juuri on kyse. Samaa asennetta löytyy muutamista muistakin uudemmista, tietyn sukupolven ja yhteiskuntaluokan elämää kuvaavista elokuvista, esimerkiksi Seth Rogenin komedioista.

    Jostain syystä olen huomannut Die Antwoordin vetoavan heihin, jotka eivät yleensä pidä hiphopista – kuten itsekin taisit itseäsi kuvailla. Hiphopkulttuurista suuresti kiinnostuneena ja musiikkia kuuntelevana tavallaan ymmärrän sen ja tavallaan en. Pidän hieman ristiriitaisena sitä, että hiphoppia noin yleisesti moititaan esimerkiksi pinnallisuudesta. (Itse et toki sanonut mitään sellaista enkä sellaista väitä, mutta otan verrattain yleisen esimerkin.) Se on erittäin ymmärrettävää toki, koska aiheet ovat usein pinnallisia, erityisesti kun valtavirtaräppiä kuuntelee, vaikka genrehän on lopulta tavattoman monitasoinen kuten kaikki isommat musiikkigenret.

    Sitten kuitenkin yhtyettä, joka on itsessään tietoisen pinnallinen kuten Die Antwoord, tahallinen sirkustemppuakti, voidaan kehua, ja juuri nimenomaisesti hyvin esteettisen pinnallisista ja helposti ansaan langettavan ärsyttävistä syistä kuten musiikkivideoista ja Ninjan tahallisen huonoista räpeistä ja Yo-Landin lapsekkaasta laulusta. En tarkoita haukkua yhtyettä, mutta hämmentävää se silti on. Itseäni bändin vitsi huvittaa, mutta ei heidän rallejaan kyllä paria kertaa useammin jaksa kuunnella, niin tietoisesti oman pinnallisuutensa tiedostavia ne ovat.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Tuli Chappie-entryä kirjoittaessa mieleen, että Die Antwoordista olisi voinut kirjoittaa ihan oman merkintänsä, koska juttu alkoi uhkaavasti venyä ja koska bändi olisi selvästi ansainnut laajempaakin käsittelyä. Mutta koska en oikeastaan edes tunne bändiä kovin hyvin (ennen Chappieta olin nähnyt bändiltä vain pari musiikkivideota ja that’s it) ja koska näillä ”no jos mä kirjoitan tästä oma entryn”-jutuilla on tapana unohtua lopulta hallintapaneelin ikuiseen luonnosnivaskaan, niin tein nyt näin. Lisäksi en oikein viitsisi kirjoittaa kovin pitkästi bändistä, joka ei nyt oikeasti ole minulle henkilökohtaisesti niin kauhean tärkeä.

      Sen verran kyllä ehdin tajuta, että kyse on nimenomaan show’sta ja että etenkin Ninjan superaggressiivinen lavaolemus on nimenomaan rooli. Tämä on minulle todella tärkeää, sillä kirjaimellisesti/tosissaan otettuna nuo lyriikat ovat jotain todella vastenmielistä (no pussyyyyyyyy for bad boy). Onneksi tällainen teatraalinen kikkailu on sinänsä tuttua esimerkiksi black metalin (jonka parissa olen viettänyt hyvän lohkareen nuoruudestani) saralta: samaan aikaan vakuutellaan, että tätä tehdään vakavalla naamalla, ja silti menee selvästi show’n (jopa parodisen/humoristisen sellaisen) puolelle. Lopulta tämä johtaa siihen, että ainakaan black metalissa kysymys siitä, milloin ollaan tosissaan ja milloin ei, menettää merkityksensä melkeinpä kokonaan. Ainakaan se ei ole mikään järkevä keskustelunaihe kulttuurin sisäpuolella.

      Harmony Korine -tärppi oli kiinnostava, pitääkin tsekata tämä joskus. Mun tässä vaiheessa tunnustettava etten ole nähnyt yhtäkään Korinen featurea, vaikka etenkin Gummo ja Spring Breakers ovat kiinnostaneet jo pitkään. Tämä on tätä audiovisuaalisen yltäkylläisyyden ankeutta.
      Ice Cubesta on pakko sanoa sen verran, että hänen roolisuorituksestaan Ghosts of Marsissa oli hämmentävän huono, ja siksi minulla on hieman ennakkoluuloja hänen näyttelijänpersoonaansa kohtaan. Tosin eipä tuo elokuva muutenkaan mitään mestariteos ole. Muita Ice Cuben elokuvia en ole tainnutkaan nähdä (hän näyttää tehneen lähinnä sellaisten lajityyppien juttuja, joita itse en niin diggaile).

      Itselleni Die Antwoord on ehkäpä näinkin helppo lähestyä sen vuoksi, että electro-vaikutteet ovat bändin joissakin biiseissä aika selvät. Ja konemusiikki nyt on aina ollut minulle laajana kattogenrenä suhteellisen helposti aukeava juttu. Lisäksi on se visuaalinen maailma. Ten$ionin kansi voisi pienillä muutoksilla olla jonkun mainstreamia lähestyvän black metal -levyn kansi. Myös Ugly Boyn videossa on sellaista synkkyyttä, suorastaan goottilaista ilmettä, jollaiseen en muista hip hopin piirissä usein törmänneeni – ja jonka itse koen kovin tutuksi ja miellyttäväksi. Tunnistettavat asiat tekevät yleensä uusista ilmiöistä aina helpommin aukeavia, niin tässäkin tapauksessa ainakin minun kohdalleni.

      Tuosta pinnallisuudesta on sanottava sen verran, että usein pinnallisuudesta syytellään sellaisia ilmiöitä, joita ei itse ymmärretä. Black metalista puhutaan usein pelkkänä poseerauksena, mutta tällöin kyse on tuntuu usein olevan siitä, että puhuja ei vain itse näe pintaa syvemmälle. Tällöin kyse ei ole niinkään siitä, että ilmiö on pinnallinen, vaan puhujan oma tuntemus ilmiöstä on pinnallinen. Siksi en oikein voisi syyttää hip hop –kulttuuria/skeneä pinnallisuudesta, koska en ole koskaan edes yrittänyt perehtyä siihen.

      Vähän sama fiilis jää edelleen Die Antwoordista. Koska tunnen hip hop -kuvioita ja zef-kulttuuria niin huonosti, en voi tietää, mikä bändissä on ”omaa” ja mikä taas kuuluu asiaan ympäröivän kulttuurin puolesta. Perinpohjainen arviointi käy kovin hankalaksi, kun kontekstiin ei ole oikein minkäänlaista otetta.

      Tykkää

      1. Mietin itsekin pitäisikö kirjoittaa Die Antwoordista näiden kommenttien perusteella, mutta ongelma on sama kuin sinulla: en ehkä tunne yhtyettä kuitenkaan niin hyvin, että siitä olisi iloa tai hyötyä.

        Black metal on erinomainen vertailukohta hiphopin kanssa. Olen joskus metalliin minua intohimoisemmin suuntautuvan ystävän kanssa puhunutkin siitä kuinka lähellä toisiaan nimenomaisesti gangsta rap (tai vaikkapa horrorcore-genre) ja black metal ovat asenteellisesti, aina suhisevien kellarinauhojen estetiikasta jollain tapaa romantisoituihin (tai vaihtoehtoisesti brutaaleihin) kuvauksiin kaiken synkkyydestä.

        Toki itsekin kuuntelen eri metalligenrejä, mutta olen kuitenkin lopulta suuntautunut ennen kaikkea rytmiseen musiikkiin, ja siinä nimenomaisesti konemusiikkiin. Sitä kautta voinen paremmin ymmärtää myös miksi Die Antwoord aukeaa paremmin kuin enemmän breikkeihin ( http://en.wikipedia.org/wiki/Break_%28music%29#Break_beat_.28element_of_music.29 ) ja luuppeihin keskittyvät hiphop-yhtyeet.

        Tykkää

      2. Heini L.

        BM:n ja gangsta rapin välinen yhteys tuli viime kesänä puheeksi erään samoihin illanistujaisiin sattuneen hemmon kanssa, joka oli perehtynyt yhtä lailla molempiin musiikkityyleihin. Havaittu ilmiö siis täälläkin päässä. Tällaista rinnastusta pidetään varmasti rienaavana ainakin ”trueissa” BM-ympyröissä, varmaankin myös räppiporukoissa. Kaikilta ei vaan voi odottaa, että omaa sitä omaa skeneä ja sen ominaisuuksia osaisi tarkastella vähänkään etäännytemmin (meinasin käyttää sanaa ”objektiivisesti”, mutta se käsitteenä vähän kiistanalainen). (Hyh, kuulostipa tämä ylimieliseltä.)

        Katsoin Korinen lyhärin. Mukavasti outo, hassusti retardi. Sanotaanko, että innostaa kyllä entisestään tutustumaan ohjaajan tuotantoon.

        Tykkää

Vastaa käyttäjälle kangasvalo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s