The Fountain (2006) arvostelu – Lähes täydellinen elokuva

THE FOUNTAIN poster
The Fountain (2006)

Maailmassa saisi olla enemmän The Fountainin (Yhdysvallat/Kanada 2006) kaltaisia elokuvia. The Fountain voisi olla lähes täydellinen elokuva – siis siinä mielessä, jossa minä miellän täydellisen elokuvan. Se on visuaalisesti kaunis, emotionaalisesti vetoava, sisällöltään rikas ja kerronnallisesti haastava, jopa kokeellinen. Joissakin kohdin se kuitenkin eksyy polultaan.

Kerronnallinen haastavuus ja kokeilevuus syntyvät ennen kaikkea juonen monikerroksisuudesta. Hugh Jackman esittää elokuvassa kolmea eri henkilöhahmoa, jotka ovat saman ydinpersoonan ilmentymiä olemassaolon eri tasoilla (jos tällaista jokseenkin kulunutta ilmaisua sopii käyttää). Elokuvan perustarinassa Jackman on lääketieteen tutkija Tom, jonka vaimo Izzi (Rachel Weisz) on sairastunut syöpään. Tom on löytämäisillään lääkkeen, jolla syöpä voidaan nitistää, ja taistelee nyt aikaa vastaan.

THE-FOUNTAIN-puu
Ikuisen elämän avain löytyy viidakon uumenista.

Samat käänteet toistuvat elokuvan sisäkkäistarinassa, joka tuodaan esille Izzin työstämän romaanikäsikirjoituksen kautta. Käsikirjoituksessa konkistadori Tomas (Jackman) lupaa inkvisition ahdistamalle kuningatar Isabelille (Weisz) suojelevansa tätä ja Espanjan kruunua. Kuningatar lähettää konkistadorinsa uuden mantereen uumeniin etsimään ikuisen elämän avainta, jonka avulla uhka voidaan kukistaa. Kuulostaa tarinana köykäiseltä, mutta Aronofsky on saanut kohtauksiin sellaista ihmeen ja magian auraa, ettei katsoja tule juuri kyseenalaistaneeksi tapahtumien uskottavuutta.

Elokuvan päätarinassa uhattuna on siis Izzin henki, sisäkkäiskertomuksessa taas kuningatar Isabelin ja Espanjan kruunun koskemattomuus. Molempiin uhkiin etsitään vastusta samalta suunnalta: jossakin Etelä-Amerikan viidakoissa kasvavasta puusta, joka rinnastuu Raamatun hyvän ja pahan tiedon puuhun. Puun kaarnan syöminen merkitsee sekä lääkäri-Tomille että konkistadori-Tomasille paluuta takaisin kadotettuun paratiisiin, ikuisen elämän lähteelle.

THE-FOUNTAIN-tomas
Konkistadori-Tomas pitää lupauksensa.

Siltaa konkistadori-Tomasin ja lääkäri-Tomin välillä rakentaa nimettömässä avaruudessa leijuva, muusta maailmasta täysin eristäytynyt Tommy, joka yrittää pitää kuihtuvaa hyvän ja pahan tiedon puuta elossa. Tommy on eräänlainen karsittu versio Jackmanin muista henkilöhahmoista: hänet on riisuttu realistista kontekstia myöten kaikesta yksilöllisestä. Jäljelle on jää vain halu vaalia ikuisen elämän (luuloteltua) lähdettä.

THE-FOUNTAIN-kuningatar
Kuningatar Isobelin puvun kuviot muistuttavat puun juuria: puu ja kuningatar lienevät yhtä.

The Fountain kuuluu elokuviin, jotka jakavat yleisön voimakkaasti kahtia: elokuvasta koko pitää mahdottoman paljon, tai sitten siitä ei pidä ollenkaan. Sitä on kritisoitu imelyydestä, erilaisten uskonnollisten kuvastojen mielivaltaisesta sekoittamisesta ja kerronnan sekavuudesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikkapa tällaista: Kyynikko näkee imelyyttä hiekkalaatikossakin, eikä kerrontaa ole vaikea seurata, jos vain malttaa keskittyä elokuvaan. Myöskään eri uskonnoille ominaisen taruston ja kuvaston yhdistämisessä ei ole mitään uutta, enkä osaa nähdä tätä kritiikkiä kuin pinnallisiin muotosekkoihin ripustautumisena.

Sen kuitenkin myönnän, että etenkin elokuvan loppua kohden kuvaston muovinen new age -henki vesittää kokonaistehoja pahasti. Osa loppupuolen kohtauksista näyttää halpojen psykebileiden lapsellisilta seinävisuaaleilta. Pointti olisi mennyt perille paljon tyylikkäämmin hieman vähemmällä alleviivauksella.

THE-FOUNTAIN-lootus
Ei näin jooko.

Aronofsky on ihana ohjaaja juuri sen vuoksi, että hän on ennakkoluulottomasti kiinnostunut erilaisista henkisyyden suuntauksista ja tavoista hahmottaa maailmaa. Hän ei saarnaa, paatostele tai nosta yhtä ajattelutapaa toista paremmaksi (tosin en tiedä, voisiko Noahia pitää jonkinlaisena raamatunuskon puolustuspuheenvuorona). Sen sijaan hän lainaa erilaisista tarinaperinteistä ja antaa materiaalinsa hengittää.

On tulkintakysymys, onko The Fountainin sanoma ristiriidassa siteeraamiensa uskonnollisten dogmien kanssa. Minun mielestäni ei.

*****

Vangitut (2013) arvostelu – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop

Chappie (2015) arvostelu – Ensiluokkaista toimintaa

En pidä toimintaelokuvista. En saa mitään irti niiden tai muitakaan lajityyppejä edustavien elokuvien ”toiminnallisista jaksoista” – siis niistä kohtauksista, joissa jotain räjähtää tai jotakuta ajetaan takaa. Jännitteet, jotka tällaisissa jaksoissa purkautuvat, on yleensä rakennettu jo paljon aiemmin. Loppu on pelkkää biologiaa, eikä biologia ei ole koskaan juuri kiinnostanut minua. Toimintaelokuvissa nojataan usein turhan voimakkaasti miehisen neurologian tarpeisiin – eikä siinä mitään, tällaisille elokuville on kysyntää ja yleisöä ja hyvä niin. Itse en kuitenkaan jaksa katsoa elokuvia, joissa temaattinen sisältö jää toiseksi pamahtelulle ja nyrkkitappeluille. Onneksi on olemassa myös aidosti sisältörikkaita toimintaelokuvia: Rambo – Taistelija (First Blood, Yhdysvallat 1982) kuuluu mielestäni maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Myös Neill Blomkampin elokuvat ovat positiivinen poikkeus toimintaelokuvien peruspuuroon. District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) on varmaankin paras esikoisohjaus viime vuosikymmeneltä. Tämä elokuva takasi Blomkampille mahdollisuuden päästä käsiksi Columbian suuriin tuotantobudjetteihin. Elysium (Yhdysvallat 2013) oli sekin kelpo kamaa, joskin tässä elokuvassa tarve miellyttää suuria yleisöjä näkyy jo kovin selvästi: varsin syvällisiä teemoja kuljettelevan tarinan sekaan on punottu massiivisia toimintakohtauksia ja teknologista kikkailua. Ei se mitään. Pääasia on, että Blomkamp saa kertoa kiinnostavia tarinoitaan. (Lahelaisille tiedoksi, että eräs Blomkampin elokuva katsotaan tämän kevään aikana Kirjastokinossa. Mikä ja milloin, sen saatte selville, kun haette Lahden pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysytte asiasta minulta suoraan vaikkapa sähköpostilla tai FB:n yksityisviestillä. Kirjastokinon elokuvia ei saa markkinoida kirjaston ulkopuolella, siksi tämä salamyhkäisyys.)

CHAPPIE poster
Chappie (2015)

Viime perjantaina Suomen elokuvateattereihin saapui Chappie (Meksiko/Yhdysvallat 2015), Blomkampin kolmas kokoillan elokuva. Mukana on paljon elementtejä ja teemoja, jotka olivat läsnä myös District 9:ssa ja Elysiumissa. Tapahtumapaikkana on jälleen Etelä-Afrikan Johannesburg, ja tarina keskittyy pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisten ja hylkiöiden keskelle. Päähenkilön yhtenä vastavoimana on vanhentuva nainen, jota näyttelemään on valittu teräväkasvoinen elokuvaikoni (Elysiumissa häntä esitti Jodie Foster, Chappiessa taas Sigourney Weaver). Kantavina teemoina oikeastaan kaikissa Blomkampin tähänastisissa elokuvissa ovat muodonmuutos (ihmisestä alieniksi, koneesta ihmiseksi, ihmisestä koneeksi…) ja järjestäytyneen yhteiskunnan harjoittama, tietoisten ja tuntevien olioiden epäoikeudenmukainen kategorisointi (ihmiset vs. alienit, ihmiset vs. koneet, työläiset vs. yläluokka). Blomkampin tyyli ja mielenkiinnonkohteet alkavat olla jo hyvin tunnistettavissa.

Blomkampia on moitittu siitä, että hän pyörittelee samoja teemoja, joista hän on tehnyt jo kaksi elokuvaa. Tätä on pidetty merkkinä siitä, että Blomkamp on jo uransa alkuvaiheessa jumahtanut auttamattomasti toistamaan itseään. Yhh. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tyydyn toteamaan, että olen eri mieltä: Blomkamp ei toista, vaan varioi. Kaikille oikeasti kiinnostaville ohjaajille – niille, jotka jäävät eloon elokuvahistoriassa sen sijaan että unohtuisivat jonnekin leffanörttien DVD-kokoelmiin ja alelaarien pohjille – on ominaista se, että tietyt elementit toistuvat, aina kuitenkin hieman erilaisina ja erilaisissa konteksteissa. Sitä voidaan kutsua esimerkiksi auteurismiksi tai (itse)brändäykseksi. Sama asia, eri sana.

Chappie on elokuva keinoälystä ja tietoisuudesta. Johannesburgin poliisilaitos on satsannut rahansa ja toivonsa Scout-poliisidroideihin, jotka hoitavat menestyksekkäästi suuren osan laitoksen likaisesta työstä. Ihmishenkiä ei tarvitse enää vaarantaa samassa mittakaavassa kuin ennen. Droidien kehittelystä ja valmistuksesta vastaa Tetravaal-niminen aseteknologiayhtiö.  Scoutien pääsuunnittelija on yhtiön nuori insinöörilupaus Deon Wilson (Dev Patel – juu’u, se Slummien miljonäärin kaveri). Kalskahtaa ikävästi Robocopilta, mutta malttakaapa, Chappie on jotakin paljon parempaa.

CHAPPIE deon
Deon ja telakoitu droidi.

Deon suhtautuu työhönsä ihailtavalla pieteetillä. Palatessaan töistä kotiin hän istuu tietokoneen ääreen naputtamaan koodia uudenlaiseen ohjelmaan, jonka myötä droidit saisivat sen, mikä heiltä vielä puuttuu: tietoisuuden. Tetravaalin johtaja Michelle Bradley (Weaver) ei lämpene ajatukselle, sillä hän ei näe Wilsonin kokeilussa asevalmistajan kannalta kiinnostavaa kaupallista potentiaalia. Bradley on oppikirjaesimerkki huonosta johtajasta. Innovaatioille on ominaista juuri se, että alkuvaiheessa niiden täyttä käyttöpotentiaalia on mahdoton tunnistaa – tämän tietää aivan jokainen asiansa osaava yritysjohtaja. Bradley ei kuulu heihin.

Deon päätyy asentamaan kokeeksi ohjelman romutettavaksi tuomittuun droidiin, jonka hän luovuttaa erinäisten sattumusten seurauksena vastentahtoisesti rahansiirtoryöstöä suunnittelevan, piskuisen rikollisjengin hoivaan. Deon painottaa jengiläisille, että droidi on toistaiseksi pelkkä kone vailla varsinaista sisältöä – kuin pieni lapsi, joka oppii, kun sitä opetetaan. Jengin naisvahvistus Yolandi (Yo-Landi Visser) ottaa kontolleen droidin kasvattamisen ja nimeää sen Chappieksi. Joukkion epävirallinen johtaja Ninja (Ninja) ei arvosta Yolandin äidillisiä edesottamuksia, vaan haluaa laiminlyönnin uhallakin koulia Chappiesta saman tien kunnon sotakoneen.

Elokuvan vahvuus on se, kuinka pikseleistä, nollista ja Blomkampin luottonäyttelijä Sharlto Copleyn äänestä kokoon kursittu Chappie on muovattu eläväksi ja persoonalliseksi hahmoksi. Hän käyttäytyy alkuun kuin säikähtänyt villieläin, mikä on omiaan herättämään katsojissa myötätuntoa. Vartuttuaan Chappie on pikkulapsen tavoin kiinnostunut kaikesta ja kaikista, ja imee ahneesti itseensä ympärillään vellovia vaikutteita. Pian Chappie omaksuu puheeseensa slangipainotuksia ja yrittää matkia kaikessa Ninjaa, jota parempaa isähahmoa ei valitettavasti ole tarjolla. Deonia tämä harmittaa, sillä hän haluaisi kasvattaa Chappiesta lainkuuliaisen kansalaisen.

CHAPPIE jätkät
Ninja ja America opettavat Chappielle tapoja.

Chappien ulkomuodon ehkäpä tärkein yksittäinen elementti ovat jäniksen korvia muistuttavat antennit pään sivuilla. Chappie reagoi korvien liikkeillä ympäristönsä tapahtumiin hyvin samaan tapaan kuin useimmat nisäkkäät. Kun hän on innostunut tai valpas, korvat nousevat pystyyn. Peloissaan tai alistuneena Chappie laskee korvansa luimuun. Näin Chappien mielialoja ja tunteita saadaan välitettyä katsojille ihmeen tehokkaasti.

Kun Chappie sitten joutuu silmittömän ja kaoottisen väkivallanpurkauksen kohteeksi, on vaikutelma suunnilleen yhtä lohduton kuin katsoisi viatonta eläintä potkittavan. Eläinten kokema väkivalta tuppaa vaikuttamaan ainakin minuun paljon voimakkaammin kuin ihmisten pahoinpitely juuri sen vuoksi, että eläin ei voi ymmärtää, miksi hänelle tehdään näin. Sama pätee Chappieen: hän ei vielä tunne ihmisiä eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi Johannesburgin pikkugangstat pieksevät häntä. Ei sillä, että asialle ylipäätään olisi löydettävissä mitään järjellistä selitystä.

Epäoikeudenmukaisuuden vastapainoksi elokuvassa on onneksi myös huumoria, jota saadaan mukaan, kun Chappie alkaa omaksua isäntäväkensä tapoja. Ideana gangstatyyliin elehtivä ja puheloiva droidi ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Jossain vaiheessa vitsi alkaa menettää kimmoisuuttaan, mutta jaksaa kuitenkin kantaa kohtuullisen hyvin loppuun asti.

Elokuvan suurin ongelma on se, että tarina-ainesta on liian paljon. Tarjolla olleesta materiaalista olisi voinut tehdä kokonaisen televisiosarjan, jolloin juonen kehittelylle olisi jäänyt enemmän aikaa. Nyt tarina etenee niin vauhdikkaasti, että kokonaisuuden uskottavuus rapisee. Asialla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mikä oikeasti on mahdollista ja realistista. Kyse on siitä, millainen vaikutelma kokonaisuudesta syntyy. Katsojaa olisi ollut hyvä initioida tiettyihin käänteisiin hieman pitkällisemmin.

Jää katsojan päätettäväksi, onko Chappien loppu onnellinen vai ei. Oikeastaan lopun suhteen on valittava epäuskottavan ja onnettoman väliltä. Itse miellän elokuvan päätyvän vaivihkaisesti siihen temaattiseen summaukseen, että ikuista elämää ei vieläkään ole saavutettu. Tietoisuus ei siirry – siitä voidaan ottaa vain kopioita, jotka ovat valitettavasti luonteeltaan pelkkiä ykkösiä ja nollia siinä missä tietokoneohjelmatkin. Ihminen jää yhä voimattomaksi tietoisuuden arvoituksen edessä.

CHAPPIE yolandi
Chappie ja ihana Yolandi.

Oman pikantin vivahteensa elokuvalle antaa piskuisen rikollisjengin tyyli. Vasta elokuvan nähtyäni tajusin, että Yolandia ja Ninjaa näyttelevät eteläafrikkalaisen Die Antwoord -rap/electroduon jäsenet. Heidän työnsä on yllättävän tasokasta ottaen huomioon, että varsinaista aiempaa näyttelijänkokemusta kummallakaan ei kai ole. Ninjan yököttävän rumia linnatatuointeja katsellessani lohduttauduin sillä ajatuksella, että ne tuskin ovat oikeita. Olin valitettavasti väärässä…

Die Antwoordin tuotanto, jota kuullaan myös Chappien ääniraidalla, on omiaan saamaan ainakin minut hämilleni. En voi sietää mitään vähänkään räbäyttävää musiikkia, mutta Die Antwoord on muodostumassa poikkeukseksi. Bändin musiikki on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että helvetin ärsyttävää, mikä oikeastaan tekeekin siihen sen omaperäisen särmän: usein kaikkein kiinnostavimmissa bändeissä on jokin rasittava, jopa raivostuttava elementti. Rivot lyriikat, Ninjan pingottunut aggressiivisuus ja Yo-landin silkinohut ääni muodostavat varsin ristiriitaisen kokonaisuuden. Ninjan lavapersoona on ärsyttävä kuin tikku pakarassa, Yo-landi taas suloinen kuin hattara – näin voimakkaiden vastakohtaisuuksien yhdistelmästä olisi vähän vaikea olla pitämättä. Sekä musiikillisesti että visuaalisesti bändi vaikuttaa aluksi jonkinlaiselta hiphop-kulttuurin parodialta, mutta tarkemmin katsottuna kyse ei taida olla tästä. Musiikkivideoissa iloisia ja värikylläisiä elementtejä, jotka tuovat mieleen Björkin myöhäistuotannon. Toisaalta mukana on myös synkkiä ja väkivaltaisia piirteitä, enkä tiedä, olisiko niille parempi hakea vertailukohtaa goottikulttuuriin romanttisesta siivestä vai Stalagh-tyylisestä totaalihulluudesta.

No, katsokaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne. Jos bändi ei ole jollekulle lainkaan tuttu, Ugly Boy -videosta on hyvä aloittaa. Sen jälkeen voi katsoa vaikkapa Pitbull Terrierin, joka on sekä visuaalisesti että soundiensa puolesta suhteellisen raaka (varokaa siis, herkkäsilmäiset, -mieliset ja -korvaiset). Enter the Ninja ja Cookie Thumper! ovat musiikillisesti omia suosikkejani, mutta näiden videot eivät ole kovinkaan kiinnostavia. (Jos ette meinaa saada biisien lyriikoista selvää, älkää pelästykö: sanat ovat sekoitus vahvasti murrettua englantia, afrikaansia ja xhosaa.)

Niin: menkää katsomaan Chappie. Se pyörii teattereissa täyttä häkää.

*****

Chappie DVD @ Discshop
Chappie BD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop