Chappie (2015) arvostelu – Ensiluokkaista toimintaa

En pidä toimintaelokuvista. En saa mitään irti niiden tai muitakaan lajityyppejä edustavien elokuvien ”toiminnallisista jaksoista” – siis niistä kohtauksista, joissa jotain räjähtää tai jotakuta ajetaan takaa. Jännitteet, jotka tällaisissa jaksoissa purkautuvat, on yleensä rakennettu jo paljon aiemmin. Loppu on pelkkää biologiaa, eikä biologia ei ole koskaan juuri kiinnostanut minua. Toimintaelokuvissa nojataan usein turhan voimakkaasti miehisen neurologian tarpeisiin – eikä siinä mitään, tällaisille elokuville on kysyntää ja yleisöä ja hyvä niin. Itse en kuitenkaan jaksa katsoa elokuvia, joissa temaattinen sisältö jää toiseksi pamahtelulle ja nyrkkitappeluille. Onneksi on olemassa myös aidosti sisältörikkaita toimintaelokuvia: Rambo – Taistelija (First Blood, Yhdysvallat 1982) kuuluu mielestäni maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Myös Neill Blomkampin elokuvat ovat positiivinen poikkeus toimintaelokuvien peruspuuroon. District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) on varmaankin paras esikoisohjaus viime vuosikymmeneltä. Tämä elokuva takasi Blomkampille mahdollisuuden päästä käsiksi Columbian suuriin tuotantobudjetteihin. Elysium (Yhdysvallat 2013) oli sekin kelpo kamaa, joskin tässä elokuvassa tarve miellyttää suuria yleisöjä näkyy jo kovin selvästi: varsin syvällisiä teemoja kuljettelevan tarinan sekaan on punottu massiivisia toimintakohtauksia ja teknologista kikkailua. Ei se mitään. Pääasia on, että Blomkamp saa kertoa kiinnostavia tarinoitaan. (Lahelaisille tiedoksi, että eräs Blomkampin elokuva katsotaan tämän kevään aikana Kirjastokinossa. Mikä ja milloin, sen saatte selville, kun haette Lahden pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysytte asiasta minulta suoraan vaikkapa sähköpostilla tai FB:n yksityisviestillä. Kirjastokinon elokuvia ei saa markkinoida kirjaston ulkopuolella, siksi tämä salamyhkäisyys.)

CHAPPIE poster
Chappie (2015)

Viime perjantaina Suomen elokuvateattereihin saapui Chappie (Meksiko/Yhdysvallat 2015), Blomkampin kolmas kokoillan elokuva. Mukana on paljon elementtejä ja teemoja, jotka olivat läsnä myös District 9:ssa ja Elysiumissa. Tapahtumapaikkana on jälleen Etelä-Afrikan Johannesburg, ja tarina keskittyy pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisten ja hylkiöiden keskelle. Päähenkilön yhtenä vastavoimana on vanhentuva nainen, jota näyttelemään on valittu teräväkasvoinen elokuvaikoni (Elysiumissa häntä esitti Jodie Foster, Chappiessa taas Sigourney Weaver). Kantavina teemoina oikeastaan kaikissa Blomkampin tähänastisissa elokuvissa ovat muodonmuutos (ihmisestä alieniksi, koneesta ihmiseksi, ihmisestä koneeksi…) ja järjestäytyneen yhteiskunnan harjoittama, tietoisten ja tuntevien olioiden epäoikeudenmukainen kategorisointi (ihmiset vs. alienit, ihmiset vs. koneet, työläiset vs. yläluokka). Blomkampin tyyli ja mielenkiinnonkohteet alkavat olla jo hyvin tunnistettavissa.

Blomkampia on moitittu siitä, että hän pyörittelee samoja teemoja, joista hän on tehnyt jo kaksi elokuvaa. Tätä on pidetty merkkinä siitä, että Blomkamp on jo uransa alkuvaiheessa jumahtanut auttamattomasti toistamaan itseään. Yhh. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tyydyn toteamaan, että olen eri mieltä: Blomkamp ei toista, vaan varioi. Kaikille oikeasti kiinnostaville ohjaajille – niille, jotka jäävät eloon elokuvahistoriassa sen sijaan että unohtuisivat jonnekin leffanörttien DVD-kokoelmiin ja alelaarien pohjille – on ominaista se, että tietyt elementit toistuvat, aina kuitenkin hieman erilaisina ja erilaisissa konteksteissa. Sitä voidaan kutsua esimerkiksi auteurismiksi tai (itse)brändäykseksi. Sama asia, eri sana.

Chappie on elokuva keinoälystä ja tietoisuudesta. Johannesburgin poliisilaitos on satsannut rahansa ja toivonsa Scout-poliisidroideihin, jotka hoitavat menestyksekkäästi suuren osan laitoksen likaisesta työstä. Ihmishenkiä ei tarvitse enää vaarantaa samassa mittakaavassa kuin ennen. Droidien kehittelystä ja valmistuksesta vastaa Tetravaal-niminen aseteknologiayhtiö.  Scoutien pääsuunnittelija on yhtiön nuori insinöörilupaus Deon Wilson (Dev Patel – juu’u, se Slummien miljonäärin kaveri). Kalskahtaa ikävästi Robocopilta, mutta malttakaapa, Chappie on jotakin paljon parempaa.

CHAPPIE deon
Deon ja telakoitu droidi.

Deon suhtautuu työhönsä ihailtavalla pieteetillä. Palatessaan töistä kotiin hän istuu tietokoneen ääreen naputtamaan koodia uudenlaiseen ohjelmaan, jonka myötä droidit saisivat sen, mikä heiltä vielä puuttuu: tietoisuuden. Tetravaalin johtaja Michelle Bradley (Weaver) ei lämpene ajatukselle, sillä hän ei näe Wilsonin kokeilussa asevalmistajan kannalta kiinnostavaa kaupallista potentiaalia. Bradley on oppikirjaesimerkki huonosta johtajasta. Innovaatioille on ominaista juuri se, että alkuvaiheessa niiden täyttä käyttöpotentiaalia on mahdoton tunnistaa – tämän tietää aivan jokainen asiansa osaava yritysjohtaja. Bradley ei kuulu heihin.

Deon päätyy asentamaan kokeeksi ohjelman romutettavaksi tuomittuun droidiin, jonka hän luovuttaa erinäisten sattumusten seurauksena vastentahtoisesti rahansiirtoryöstöä suunnittelevan, piskuisen rikollisjengin hoivaan. Deon painottaa jengiläisille, että droidi on toistaiseksi pelkkä kone vailla varsinaista sisältöä – kuin pieni lapsi, joka oppii, kun sitä opetetaan. Jengin naisvahvistus Yolandi (Yo-Landi Visser) ottaa kontolleen droidin kasvattamisen ja nimeää sen Chappieksi. Joukkion epävirallinen johtaja Ninja (Ninja) ei arvosta Yolandin äidillisiä edesottamuksia, vaan haluaa laiminlyönnin uhallakin koulia Chappiesta saman tien kunnon sotakoneen.

Elokuvan vahvuus on se, kuinka pikseleistä, nollista ja Blomkampin luottonäyttelijä Sharlto Copleyn äänestä kokoon kursittu Chappie on muovattu eläväksi ja persoonalliseksi hahmoksi. Hän käyttäytyy alkuun kuin säikähtänyt villieläin, mikä on omiaan herättämään katsojissa myötätuntoa. Vartuttuaan Chappie on pikkulapsen tavoin kiinnostunut kaikesta ja kaikista, ja imee ahneesti itseensä ympärillään vellovia vaikutteita. Pian Chappie omaksuu puheeseensa slangipainotuksia ja yrittää matkia kaikessa Ninjaa, jota parempaa isähahmoa ei valitettavasti ole tarjolla. Deonia tämä harmittaa, sillä hän haluaisi kasvattaa Chappiesta lainkuuliaisen kansalaisen.

CHAPPIE jätkät
Ninja ja America opettavat Chappielle tapoja.

Chappien ulkomuodon ehkäpä tärkein yksittäinen elementti ovat jäniksen korvia muistuttavat antennit pään sivuilla. Chappie reagoi korvien liikkeillä ympäristönsä tapahtumiin hyvin samaan tapaan kuin useimmat nisäkkäät. Kun hän on innostunut tai valpas, korvat nousevat pystyyn. Peloissaan tai alistuneena Chappie laskee korvansa luimuun. Näin Chappien mielialoja ja tunteita saadaan välitettyä katsojille ihmeen tehokkaasti.

Kun Chappie sitten joutuu silmittömän ja kaoottisen väkivallanpurkauksen kohteeksi, on vaikutelma suunnilleen yhtä lohduton kuin katsoisi viatonta eläintä potkittavan. Eläinten kokema väkivalta tuppaa vaikuttamaan ainakin minuun paljon voimakkaammin kuin ihmisten pahoinpitely juuri sen vuoksi, että eläin ei voi ymmärtää, miksi hänelle tehdään näin. Sama pätee Chappieen: hän ei vielä tunne ihmisiä eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi Johannesburgin pikkugangstat pieksevät häntä. Ei sillä, että asialle ylipäätään olisi löydettävissä mitään järjellistä selitystä.

Epäoikeudenmukaisuuden vastapainoksi elokuvassa on onneksi myös huumoria, jota saadaan mukaan, kun Chappie alkaa omaksua isäntäväkensä tapoja. Ideana gangstatyyliin elehtivä ja puheloiva droidi ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Jossain vaiheessa vitsi alkaa menettää kimmoisuuttaan, mutta jaksaa kuitenkin kantaa kohtuullisen hyvin loppuun asti.

Elokuvan suurin ongelma on se, että tarina-ainesta on liian paljon. Tarjolla olleesta materiaalista olisi voinut tehdä kokonaisen televisiosarjan, jolloin juonen kehittelylle olisi jäänyt enemmän aikaa. Nyt tarina etenee niin vauhdikkaasti, että kokonaisuuden uskottavuus rapisee. Asialla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mikä oikeasti on mahdollista ja realistista. Kyse on siitä, millainen vaikutelma kokonaisuudesta syntyy. Katsojaa olisi ollut hyvä initioida tiettyihin käänteisiin hieman pitkällisemmin.

Jää katsojan päätettäväksi, onko Chappien loppu onnellinen vai ei. Oikeastaan lopun suhteen on valittava epäuskottavan ja onnettoman väliltä. Itse miellän elokuvan päätyvän vaivihkaisesti siihen temaattiseen summaukseen, että ikuista elämää ei vieläkään ole saavutettu. Tietoisuus ei siirry – siitä voidaan ottaa vain kopioita, jotka ovat valitettavasti luonteeltaan pelkkiä ykkösiä ja nollia siinä missä tietokoneohjelmatkin. Ihminen jää yhä voimattomaksi tietoisuuden arvoituksen edessä.

CHAPPIE yolandi
Chappie ja ihana Yolandi.

Oman pikantin vivahteensa elokuvalle antaa piskuisen rikollisjengin tyyli. Vasta elokuvan nähtyäni tajusin, että Yolandia ja Ninjaa näyttelevät eteläafrikkalaisen Die Antwoord -rap/electroduon jäsenet. Heidän työnsä on yllättävän tasokasta ottaen huomioon, että varsinaista aiempaa näyttelijänkokemusta kummallakaan ei kai ole. Ninjan yököttävän rumia linnatatuointeja katsellessani lohduttauduin sillä ajatuksella, että ne tuskin ovat oikeita. Olin valitettavasti väärässä…

Die Antwoordin tuotanto, jota kuullaan myös Chappien ääniraidalla, on omiaan saamaan ainakin minut hämilleni. En voi sietää mitään vähänkään räbäyttävää musiikkia, mutta Die Antwoord on muodostumassa poikkeukseksi. Bändin musiikki on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että helvetin ärsyttävää, mikä oikeastaan tekeekin siihen sen omaperäisen särmän: usein kaikkein kiinnostavimmissa bändeissä on jokin rasittava, jopa raivostuttava elementti. Rivot lyriikat, Ninjan pingottunut aggressiivisuus ja Yo-landin silkinohut ääni muodostavat varsin ristiriitaisen kokonaisuuden. Ninjan lavapersoona on ärsyttävä kuin tikku pakarassa, Yo-landi taas suloinen kuin hattara – näin voimakkaiden vastakohtaisuuksien yhdistelmästä olisi vähän vaikea olla pitämättä. Sekä musiikillisesti että visuaalisesti bändi vaikuttaa aluksi jonkinlaiselta hiphop-kulttuurin parodialta, mutta tarkemmin katsottuna kyse ei taida olla tästä. Musiikkivideoissa iloisia ja värikylläisiä elementtejä, jotka tuovat mieleen Björkin myöhäistuotannon. Toisaalta mukana on myös synkkiä ja väkivaltaisia piirteitä, enkä tiedä, olisiko niille parempi hakea vertailukohtaa goottikulttuuriin romanttisesta siivestä vai Stalagh-tyylisestä totaalihulluudesta.

No, katsokaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne. Jos bändi ei ole jollekulle lainkaan tuttu, Ugly Boy -videosta on hyvä aloittaa. Sen jälkeen voi katsoa vaikkapa Pitbull Terrierin, joka on sekä visuaalisesti että soundiensa puolesta suhteellisen raaka (varokaa siis, herkkäsilmäiset, -mieliset ja -korvaiset). Enter the Ninja ja Cookie Thumper! ovat musiikillisesti omia suosikkejani, mutta näiden videot eivät ole kovinkaan kiinnostavia. (Jos ette meinaa saada biisien lyriikoista selvää, älkää pelästykö: sanat ovat sekoitus vahvasti murrettua englantia, afrikaansia ja xhosaa.)

Niin: menkää katsomaan Chappie. Se pyörii teattereissa täyttä häkää.

*****

Chappie DVD @ Discshop
Chappie BD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop